Hei,
Ajattelin nyt tänne kirjoitella tuntemuksia, ehkä joku osaisi jopa auttaa käsittelemään näitä tunteita. Eli tilanne on nyt sellainen, että vuoden paniikkikohtausten ja ahdistuneisuuden jälkeen sain lääkkeet. Kuukaudeksi tosin, mutta kontrolliajan jälkeen tiedetään onko niistä apua.
On jotenkin surullinen olo. Päällimmäisenä tunteina on muun muassa ajatus siitä, että olen jollain tavalla heikko, kun joudun turvautumaan lääkkeisiin. Varsinkin, kun viime vuoden lääkärit (3kpl, yksi psykoterapeutti ja terveydenhoitaja) kaikki sanoivat, että olet vielä nuori, elämä edessä ja ei tähän voi pilleripurkkia antaa.
Toisaalta olo on helpottunut, tästä voi vain olo parantua..
Saa kommentoida (asiallisesti) ihan vapaasti. Onko muilla ollut samanlaisia tuntemuksia, vai olenko itsesäälissä kieriskelevä kakara (suora viittaus eräältä tuttavalta) ?
Ajattelin nyt tänne kirjoitella tuntemuksia, ehkä joku osaisi jopa auttaa käsittelemään näitä tunteita. Eli tilanne on nyt sellainen, että vuoden paniikkikohtausten ja ahdistuneisuuden jälkeen sain lääkkeet. Kuukaudeksi tosin, mutta kontrolliajan jälkeen tiedetään onko niistä apua.
On jotenkin surullinen olo. Päällimmäisenä tunteina on muun muassa ajatus siitä, että olen jollain tavalla heikko, kun joudun turvautumaan lääkkeisiin. Varsinkin, kun viime vuoden lääkärit (3kpl, yksi psykoterapeutti ja terveydenhoitaja) kaikki sanoivat, että olet vielä nuori, elämä edessä ja ei tähän voi pilleripurkkia antaa.
Toisaalta olo on helpottunut, tästä voi vain olo parantua..
Saa kommentoida (asiallisesti) ihan vapaasti. Onko muilla ollut samanlaisia tuntemuksia, vai olenko itsesäälissä kieriskelevä kakara (suora viittaus eräältä tuttavalta) ?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sain myös masennus- ja ahdistuslääkkeet enkä tunne olevani sen huonompi kuin muutkaan. En vain ole pystynyt käsittelemään ongelmiani itse, joten tarvitsin apua. Aluksi lääkkeillä, jotta masennuksen saa pois. Sitten ehkä jo myöhemmin ilman lääkkeitä. Eihän näitä nyt koko elämää tarvitse syödä!
Älä tunne itseäsi heikoksi, olet vain tarvinnut apua, koska omat voimasi eivät ole riittäneet. Ihmisellä on oma sietokykynsä ja joskus se ylittyy. Itsesäälissäkään ei ole mitään pahaa, kunhan tunnet juuri niin kuin tunnet. Ei sinun tarvise olla kukaan muu kuin oma itsesi.
Kannattaa odotella se kuukausi ja katsoa miltä näyttää. Toivottavasti lääkkeet auttavat sinut yli ahdistuneisuuden ja paniikin. Sen lisäksi kannattaa käydä keskustelemassa psykologin/psykiarin kanssa, miten voisit selviytyä noista surullisuuden tunteistasi, mutta uskon, että lääkkeillä saat jo hieman paremman mielen. Ja sitä tässä halutaankin. Sitä, että sinulla on parempi olo. Tottakai parannut. Pitkään jatkuneeseen ahdistukseen ei pieni taikatemppu riitä, vaan vaaditaan aikaa ja uskoa omaan parantumiseen.
Minulla on samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla, mutta nyt olen päässyt pahimman yli. En häpeä sitä, että tarvitsen lääkkeitä tähän alkuun. En häpeä sitä, että tarvitsen ihmisiä, joiden kanssa käsittelen nämä asiat.
kiitos kannustavista sanoista!
heikon immeisen merkki,jos uskalttaatuu appuu hakemmaan-se jos mikä vuattii rohkkeutta!Kyllä miullekkii oli vaikkeeta männä liäkärille,mut sit ne assiit alako rullata omalla painollaan ja oon nyt ymmärtännä,jotta tämmönen vahva ja voimakastahtonen ihminennii suapi anttoo itelleen luvan olla heikko ja appuu vailla!Eikä ikä ou mikkää rajote,masennuksseen ja panniikkiin sairastuu kaikenikäset immeiset-lapsista vanhukssiin.Näin on varmmaan ainnaa ollu,mut tää sairraus on ollu niin salattu ja hävettävä,jotta vasta viimevuosina asiasta on alettu keskustella avoimemmin.Kohta varmmaa immeiset ymmärttäät,jotta ei tää oo mikkää peikko ja lääkityksellä se on kurissapiettävä "kansantauti!Eikähän siinäkkää itesiälissä mittää pahhoo ou-kukapa sitä ei sillon tällön kieriskele siinä,mut pittää muisttoo,jotta huomisseen on ovi raollaan-tekköökö jo miel kurkisttoo,mittee siellä on?
kiitos ihanista sanoista.
...kun sain paniikkilääkityksen, ja nyt ikää päälle 30 ja lääkitys jatkuu.
En ole lääkettä ottanut mitenkään "taakaksi" , se helpottaa elämää...ilman niitä en kestäisi.
Voimia sinulle!
Hmm... Kävin tänään lääkärissä, koska ollut toistuvia huimaus, sydämentykytys ja kiihtynyt hengitys -kohtauksia. Joskus myös vahva pyörtymisen tunne ja hyperventilaatio. Epäilin saaneeni jonkin taudin ollessani kesällä 2 kk tropiikissa, missä oireet alkoivat ja ovat sen jälkeen jatkuneet, nykyään viikoittain tulee kohtaus. Mietin myös, että sydämessäni on jotain vikaa (aiemmin otettu jo EKG kerran), mutta olin tosi yllättynyt, kun lääkäri määrittelikin koko taudin psyykkiseksi ja antoi paniikkihäiriölääkityksen reseptin. Mites teillä muilla, osasitteko aavistaa lainkaan? Itse olen kuvitellut paniikkihäiriön aina todelliseksi _paniikiksi_, mutta mitä nyt netistä lueskelin, sitä ilmeisesti voi olla myös tällainen lievempi muoto. Utelisin, mitä lääkkeitä teille on määrätty ja millä annostuksella? Miten teidät tutkittiin ja päädyttiin tähän diagnoosiin? Itselläni lukee reseptissä Xanor 0.5 mg kolmasti päivässä. Olisin kiitollinen kaikista kertomuksista, joita haluatte jakaa aiheesta.
oli ainakin mulle. Rytmihäiriöitä ensin ihmettelin, EKG otettiin siinä mitään näkymättä. Olin huolestunut, koska suvussa on sydänvaivoja. Stressistä olin toki tietoinen, mutta vaikka heti perään tulikin ihan "oppikirjan mukainen" (vain kuolemanpelko puuttui) kohtaus, en sitä tajunnut.
Vasta kun testejä tehtiin paniikkihäiriö-diagnoosia varten, tajusin että hei, kaikkihan täsmää. Ehkä en vaan halunnut aiemmin tajuta, että mulla saattaa olla niin sanotusti päässä vikaa... En sitä nykyäänkään mieluusti huutele ympäriinsä. Mulle testi tehtiin sellaisella kysymyskaavakkeella joka taisi olla nimeltään "paniikkihäiriötesti" :-0 sekä tarkkaan sain kertoa mitä tapahtui ja missä ja miltä tuntui jne.
Menin tt:n kautta psykiatrille jossa varmistui paniikkihäiriöksi nuo tunteet. (Tosin kävin ensin toisella psykiatrilla kuulemassa sen vanhan virren nuoresta ihmisestä joka turhaan murehtii ja stressaa.. Kiitooos, sepäs auttoikin kovasti!)
Siellä tehtiin toinen testi, jonka kolmikirjaimista nimeä en ikinä muista, joku ehkä tietää... Outoja kysymyksiä, masennusta sillä mitataan.
Aluksi todettiinkin myös keskivaikea masennus, johon söin n. vuoden Cipralexia. (en muista tarkkaa annosta, joten en ala arvioita heittelemään) sekä "tarvittaessa" Xanoria.
Elämä siinä ajassaselkityi ja masennus poistui ja niin piti käydä paniikinkin, muttei täysin ilmeisesti toteutunut, koska täällä palstalla vielä heilun...;)
Nyttemmin en koe enää tarvitsevani lääkitystä vakituisesti, mutta Xanor kulkee aina mukana. Otan vain tarvittaessa 0,25mg. Se on tällä hetkellä ainakin riittävä. Tiedän mistä on kyse, joten ahdistus ei enää johdu siitä. Lähinnä ketuttaa se toimintakyvyttömyys. Joutuu ikäänkuin vierestä seuraamaan, kun kroppa ei toimi vaan kaikki tapahtuu hiukan kuin vieressä. (tai siis yrittää tapahtua, sohlaamiseski se mulla menee. Välillä kengännauhojen solmiminen on avaruusteknologiaan verrattavaa toimintaa.) Ja mitä enemmän se ärsyttää, sehän vaan pahentaa kohtausta, kun hermostuu.
Ja nyt alkaa ärsyttää, kun ei tää kirjoittaminen kulje... Paras siis luovuttaa ja lähteä haukkaamaan happea.
Kysele Kameli vaan, ja muutkin, jos jotain on, vastailen kun taas taidan.
-Kaamos-
Se vielä piti mainita, että kyllä sitä aluksi hiukan luuserina itseään piti. En ole mikään uratykki, joten työn ei PITÄISI aiheuttaa stressiä, ja muutenkin mun PITÄISI olla ihan onnellinen, ei mitään kamalia vastoinkäymisiä ole ollut. Tai ainakaan mitään sellaista, jota "jokatoinen" ei olisi kokenut.
Terapeutin mielestä olen vaan hyvin paljon muita herkempi, jonka lisäksi vahdin tekemisiäni ja pohdin niiden seurauksia ihan liikaa. En siis osaa "olla vaan".
Ja kun monet ei pidä paniikkihäiriötä oikeana sairautena, se saatetaan sitten vähätellä just jonkun "hienopyllyn ruikutukseksi" ja huomionhakuisuudeksi. Tätä ei tarvi suoraan kuulla, sen joskus vaan huomaa. Tässä yksi syy, miksen kaikille kailota sairaudesta, vaikka joskus niin toimien ois helpompaa..
Juu itsellä on ollut tiedostettuna jo ihan varmaan 5-vuotiaasta lähtien, että olen muita "herkempi" mieleltäni juuri tuohon tyyliin, mitä itsekin kuvailit. Pohdin ja vänkään juttuja mielessäni ja reagoin varmasti helpommoin asioihin, joihin joku toinen ei reagoisi lainkaan. Pyörittelen juttuja päässäni kuin pesukone pyykkiä :) Psyykeeni on keskivertoa alttiimpi, sen osaan kertoa ilman testejäkin. Mutta en ikinä ajatellut, että sitä varten pitäisi syödä lääkkeitä, sen kanssa kasvanut ja ollut kuitenkin koko ikäni, eikä se ole itseäni niinkään haitannut, lähipiiriä varmaan enemmän ;) Luulin, että heikkohermoisuus on ihan normaalia :) Paitsi nyt tietysti alkoivat nuo lievät paniikkikohtaukset, mutta eivät nekään mun elämääni kaada, ovat sen verta lieviä.
Mutta hiukan kummastelin tuota saamaani lääkitystä, kun netissä seikkailin niin tuon kaltaista lääkitystä, mitä mulle oli määrätty, näyttäisi olevan enempi ihmisillä, joilla kotoalähteminen on mahdotonta, kun ahdistaa niin paljon ja pelätään kohtauksia ja ilman lääkettä ei selviä päivästä, kun seinät kaatuu päälle. Tunsin olevani kyllä hieman eri janalla niiden ihmisten kanssa, kun minä selviän himasta kouluun ja töihin ihan ongelmitta, useimmat paniikkikohtaukset saan istuessani elokuvateatterissa, enkä silti välttele mennä sinne kohtauksen pelossa, kohtaukseni ovat kuitenkin lieviä ja en puhunut lääkärille sanaakaan ahdistuksesta (toki se siitä kyseli, mutta en osannut nimetä mitään erityistä syytä, joka mua olisi ahdistanut, enkä sillä hetkellä edes tajunnut, mitä sillä oli tekemistä munoireiden kanssa). Ihmettelin siis syvästi, ettei minullekin sanottu, että ota sitä lääkettä vain ennakoivasti tarpeeseen. Tosin kyseisen lääkärin asenne tuntui olevan "kaikki nykynuoretnaiset ovat hermoheikkoja, kaikki vetää tälläsiä masennuslääkkeitä, vedä sinäkin", mikä ei erityisesti vakuuttanut.
Kaamos, sinultapa tosiaan testattiin paljon kaikenlaista! Oma diagnoosini perustui puhtaasti omaan lausuntooni, eikä minusta katsottu mitään niin labrassa kuin paperillakaan. Mutta toki olen helpottunut, jos kyseessä onkin "vain" psyykkisistä syistä kumpuava vaiva, kun itse on pelännyt, että sydämessä mahtaa olla jotain vikaa tai muuta ikävää :) Tsemppiä sullekin ja hyvää jatkoa!
Miten te joilla on dianosoitu paniikkihäiriö, saitte lähetteen psykiatrille tai yleensä lääkkeet?
Minä, 24- vee, olen rampannut tk-lääkärillä kaikenlaisten sydämentyktysten ja hengenahdistusten kanssa,ja oikeastaan mitään elimellistä vikaa ei ole löytynyt (EKG otettu).. Nyt avopuoliso ruvennut puhumaan minulle, että jospa tämä on paniikkihäiriö, tai ahdistuneisuushäiriö.. hänen ystävälleen diagnosoitiin ph puoli vuotta sitten..
tänään viimeksi kävin lääkärillä,kun olen saanut uuden työpaikan ja heti rupeaa tulemaan taas ihan ufo-olo.. sanoin lääkärille, että jos tää onkin pään sisällä, ni se vaan: "kuule kaikille tulee välillä paniikkia.."
mut nää"kohtaukset" on ruvennu tulee paljon useammin n.kerran viikkoon, ennen meni kuukausiakin ilman mitään oloja..
oon täs ruvennu aattelee, et kai mä oon sit tulossa hulluks..
miten saan tk-lääkärin kirjottaa lähetteen psykologille, et vois puhuu tästä jollekin..?
varmaankin.. Sano ihan suoraan, että nyt on sellanen tunne ja tilanne, että haluat käydä mielenterveyspolilla juttelemassa. Se voi olla pieni kynnys saada se sana suustaan, mutta yritä. Monet ei tosiaan ota tosissaan oireita, itse sen parhaiten tiedät kuuluuko tuo sinun "normaaliin oloosi", vai ei.
Mielenterveyspuolelle on monessa paikassa jonoa, joten ei kaikki välttämättä heti sinne "haluaisi" lähetettä laittaa.
Varaa vaikka aika lääkärille ihan sanoen että tarvitset lähetteen. Ehkä sitten ymmärtää helpommin, kuin että jonkin muun asian ohella sitä alkaa pyydellä.
Voimia!
Niin, muutokset aiheuttavat ainakin itselleni helposti ahdistusta,ja herkkä kun olen se on sitten AHDISTUSTA. Olen myös jotenkin huomannut että jos elämässä on liian paljon kaikkea,on se sitten vaikka myönteistäkin,se ei sovi minulle.Olen ajatellut sen niin että pään sisällä on silloin niin kova vipinä että siellä kuluu liikaa jotain.Ja sitten vain käy niin ettei enää jaksa.Sitten tulevat oireet,masennus,ahdistus,paniikit.Pyrin karsimaan jotain jos tuntuu että nyt menee liian lujaa,jos on liikaa haasteita,liikaa tekemistä,liikaa ajattelemista jne..
Me elämme tässä hektisessä maailmassa,ja rauhoittuminen on vaikeaa,on niin paljon kaikkea mitä esim.haluaisi tehdä jne..
Itselläni on kysymys myös perinnöllisistä jutuista.Olen perinyt masennus-ja ahdistustaipumuksen ja sille en voi mitään,se on perimässäni. Siispä käytän avun minkä saan,lääkkeet ,mahdollisen terapian ja otan selvää tästä pirullisesta vaivasta.Minulla on tämä sairaus,jollakin muulla jokin muu.
Mulla on ollut ihan samanlaisia fiiliksiä. Ikäänkuin ei antaisi itselleen minkäänlaisia negatiivisia juttuja elämään. Kaikki ....ilot ja surut...onnen tunteet ja ahdistukset kuuluvat elämään. Meistä tulee niin helposti suorittajia, ettei jaksettaisi antaa itsemme olla heikkoja. Minäkin pidin itseäni heti jotenkin 2. luokan kansalaisena ja epäonnistuneena kun kävin hakemassa nukahtamislääkkeitä (vaikka lieviä olivatkin) sillä ahdistaa valvoa yksin öisin kun muut ympärillä nukkuu. Teen vuorotöitä ja välillä noiden unien kanssa olen todella sekaisin. Mutta onneksi se ei ole koko elämä..vaan välillä hommat onnistuu ja saan iloita. Ja näinhän sen kuuluu mennäkin. Liikkuminen tekee hyvää keholle ja mielelle ja siihen on hyvä purkaa kaikenlaista ja saa samalla kuntoa. Kunhan löytää oman juttunsa. Pakkomielteitä ei kannata ottaa ja päihteet eivät auta satavarmasti. Voimia sinulle ja muista, että olet arvokas sellaisena kuin olet. Söit lääkkeitä tai et.