Olen kolmekymppinen mies joka ei koskaan ole kokenut kuuluvansa minnekkään. Olen hammasta purren vääntänyt koko ikäni periaatteella että mikään ei satuta ja kestänyt kaiken. Painan aina eteenpäin paiva kerrallaan asioita sen tarkemmin ajattelematta, rutiineja suorittaen, mutta ajoittain aina tulee taydellisiä romahduksia. Niistä toipuminen vie hetken, mutta sitten taas jatketaan.
Ei ole ketään kehen luottaa. Kodissa vanhemmilla oli oma taustansa ja omat ongelmansa, joista johtuen moni asia mitä koin lapsena jouduttiin syystä tai toisesta lakaisemaan maton alle. Kodin ulkopuolella sensijaan tehtiin selväksi jo pienestä asti että en ole samanlainen kuin muut.
Kavereita olen kyllä saanut, mutta kun näin jo aikuisena ihmisenä pitäisi ottaa vastuu omasta elämästään, perustaa perhe ja niin edelleen joutuu kohtaamaan koko sen kauheuden mitä on joutunut pitämään sisällään.
Olen jo hyväksynyt asian että en koskaan tule seurustelemaan menneisyyteni vuoksi ja taistelen jatkuvasti yksin ansaitakseni paikkani yhteiskunnassa, tai ylipäänsä saadakseni edes kiinni jostain. Helvetin hankalaa tämä on, mutta niillä on pelattava mitkä on jaettu.
Kiitos jos jaksoit lukea!
Ei ole ketään kehen luottaa. Kodissa vanhemmilla oli oma taustansa ja omat ongelmansa, joista johtuen moni asia mitä koin lapsena jouduttiin syystä tai toisesta lakaisemaan maton alle. Kodin ulkopuolella sensijaan tehtiin selväksi jo pienestä asti että en ole samanlainen kuin muut.
Kavereita olen kyllä saanut, mutta kun näin jo aikuisena ihmisenä pitäisi ottaa vastuu omasta elämästään, perustaa perhe ja niin edelleen joutuu kohtaamaan koko sen kauheuden mitä on joutunut pitämään sisällään.
Olen jo hyväksynyt asian että en koskaan tule seurustelemaan menneisyyteni vuoksi ja taistelen jatkuvasti yksin ansaitakseni paikkani yhteiskunnassa, tai ylipäänsä saadakseni edes kiinni jostain. Helvetin hankalaa tämä on, mutta niillä on pelattava mitkä on jaettu.
Kiitos jos jaksoit lukea!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voisitko jotenkin kuvailla noita romahduksia?
heittäisi lusikan nurkkaan fiilis. Itken joku pari tuntia ja rauhoitun hieman....
Sinä voit kääntää tuon kaiken voitoksi ja henkilökohtaiseksi vahvuudeksesi joku päivä.
Minä ainakin uskoin näin. Itselläni myös hyvin vaikea perhetausta, ja olen hieman kieroon kasvanut yksilö sen takia. Olen ajatellut, että en anna lapsuuteni tai vanhempieni pilata koko elämääni, ei ole oikeutta pilata. Asiat vaan täytyy käsitellä, hyväksyä, antaa anteeksi, ymmärtää.. Ja välittää itse myös niistä, jotka ovat kipua tuottaneet. Ammattilaisen/ulkopuolisen kanssa tuo käsittely onnistuu paremmin kuin yksinään...yksin saattaa todellisuuden taju usein hämärtyä
Kiitos rohkaisusta.
mene ihmeessä juttelemaan olostasi jollekin! jos sinulla ei ole ystäviä, joille puhua tuosta niin ammattilaisi on paljon =) ihan tosi, koskaan ei kannata luovuttaa. uskon, että sinullakin on paljon annettavaa tässä elämässä! ja nyt, kun tiedät oman olosi ja millaista kohtelua olet saanut lapsena, voit omille lapsille olla täysin erilainen. mieti miten hyvän olon saat, sillä kun voit paikata tuon tyhjyyden, joka on ollut kauan sisälläsi, sillä että et itse toimi niin =) päivä kerrallaan kyllä se siitä! nyt onkin hyvä aika, sillä pian tulee kevätkin ja ehkä mielikin pikkuisen kohoaa =P tsemppiä sulle!
Olen sitä mieltä, että ihminen on yksin vain, jos niin haluaa. Älä pimennä maailmasta pois muita ihmisiä, jotka eivät välttämättä edes tiedä pahasta olostasi.
...sun kannattaisi hakea ammattiapua noihin tunteisiin?
Ensiksi onnittelen sinua myöntämään huonon vointisi, sillä et voi muuttaa sitä mitä et myönnä. Otit aikamoisen jättiläisaskeleen ongelmasi mitätöimiseen kirjoittamalla tänne. Asian myöntäminen on puolet ongelman ratkaisua. Et voi toki muuttaa menneisyyttäsi, sehän on selvä. Mutta olet vastuussa siitä miten suhtaudut menneisyyteesi. Olet aina ollut vastuussa elämästäsi. Kamalaa sanoa tämä, mutta olet oman kurjuutesi aiheuttanut. Mutta hyvät uutiset ovat että sinä voit itse vaikuttaa käyttäytymiseesi, niin että voit voittaa ongelmasi. Hyvä että sinulla on kavereita. Pidä niistä suhteista kiinni. Sinulla on sentään henkireikä. Mene nettitreffeille, kyllä meille kaikille löytyy joku, se löytyy ihan varmasti. Jos sinä haluat naisen, sen myös saat. Minun setäni sai 60 vuotiaana naisystävän. Sinähän olet vasta kolmekymppinen, että onko toivo menetetty ?
Toki ymmärrän että haluat kunnon naisen etkä mitään latvista. Mutta sen saat minkä ansaitset.
Onnea matkaan!
varmaan vähän niinkuin minä... Tsemppaat täällä muita ihmisiä, mutta et tee mitään oman tilanteesi eteen. :)
Mutta ei toisten kehoitukset, rohkaisut, käskemiset tai filosofiat oikein auta (älä nyt loukkaannu, en kirjoita tätä mitenkään erityisesti sinulle, vaan kunhan totean ihan yleisesti ottaen). Ihminen on itse vastuussa elämästään ja jos ei päätä ottaa itseään niskasta kiinni, ei siinä mikään auta, vaikka kuka hyvänsä sanoisi mitä tahansa. Sinun väittämäsi on täysin totta: itse se päätetään, miten eletään. Jotkut kusipäät saavat kuitenkin elämän menemään toisilla huonompaan suuntaan. Jotkut idiootit aiheuttavat kaikessa typeryydessään toisille TRAUMOJA. Minä en itse esimerkiksi pysty puhumaan missään luennolla tai vastaavanlaisessa tilaisuudessa jossa olisi paljon kuulijoita paikalla, koska yksinkertaisesti pelkään kuulostavani naurettavan vammaiselta. Se ei ole totta, tiedän sen, mutta minulla on voimakas, järjetön pelko asiaan. Ainoa, joka voisi tehdä jotain asian hyväksi, on käytännössä katsoen minä itse (terapiaan en mene, se maksaa). Mutta silti en tee...
Kirjoitat aiheesta hyvin ja järkevästi, mutta se siinä juuri onkin... Kun se on niin totta kuin vain voi olla, että ihminen itse nousee suosta eikä kukaan häntä sieltä nosta, lopputuloksena on se että menneisyydessä olleet jumittajat (traumat) jäävät elämään vielä pitkään ihmisen elämässä. Vasta sitten kun rautaisella tahdonvoimalla päättää olla välittämättä asioista niin paljoa ja paatua reilusti, vasta sitten "pääsee eteenpäin". Niin paskamaista ja inhottavaa kuin se onkin.