Olen todella ujo vähän päälle parikymppinen nainen.
jännitän ja pelkään todellakin varmaan kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita: uusien ihmisten tapaamista,välillä jännitän myös kavereideni seurassa vaikkei syytä olisi tai jos vaikka vähän isommalla kaveri porukalla ollaan.
juhlia, koulun ruokalassa syömistä, käytävällä kävelyä kun siellä istuu muita oppilaita,kaupoissa käyntiä varsinkin jos siellä on hirveä ryysis,uusia ihmissuhteita,miehiä ja läheisyyttä.joskun mulla tuntuu kun mua vaikka halataan että alkaa itkettää.ahistaa.
lisäksi säikyn kaikkea, etenkin kovia ääniä ja kaikkea äkillistä tai jos joku vaikka yllättäen pääsee mun selän taa.
monesti menen lähes paniikkiin saakka jos joku asia ei menekkään niinkuin suunnittelin.kaikenlaiset sovittujen asioiden ja suunnitelmien muutokset hermostuttaa.
oireina sitten näitä mukavia; mulla huimaa,mä punastelen enkä tiedä mihin käteni laittaisin kun ne tärisee niin, mä alan änkyttää tai saan suustani vaan jotain hiljasta muminaa. pari kertaa on käyny niin etten ole saanut suustani mitään pihausta kun olen mennyt niin tönköksi.
ja mä alan sekoilla näissä tilanteissa.hermoilen niin että käyn todella kömpelöksi ja tavarat tippuu käsistä.
sitten taas hävetään ja tästä seurauksena masentaa välillä tajuton. on aamuja jolloin olen jäänyt sänkyyn lähes koko päiväksi kun en ole keksiny syytä miksi pitäis mennä kouluun tai miksi nousta.sitä samaa se kuitenkin taas on.
tämä vie voimat ja masentaa entistä enemmän kun huomaa ettei itsensä pakko sosiaalistaminen auta mitään.tätä saamaani neuvoa olen yrittänyt noudattaa mutta eipä auta.
mä olen vuosia sitten saanut ihan tajuttomia paniikkikohtauksia.silloin en todella voinut käydä kaupassa ilman minkäänlaista kohtausta.
väsyttää ajatuskin että mä olisin koko loppuikäni niin riippuvaunen muista ihmisistä etten voisi mennä mihinkään paikkaan ilman toisen ihmisen tukea.
yksin mä jännitän niin että olo on aika surkea koko ajan.en mä osaa olla noissa pelottavissa tilanteissa yhtään oma itteni ja ihmiset saa musta ihan väärän kuvan.
nytkin mua pidetään koulussa outona ja koppavana kun en puhu kellekkään.
niin että mitenkä tästä sitten eroon pääsisin?
jännitän ja pelkään todellakin varmaan kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita: uusien ihmisten tapaamista,välillä jännitän myös kavereideni seurassa vaikkei syytä olisi tai jos vaikka vähän isommalla kaveri porukalla ollaan.
juhlia, koulun ruokalassa syömistä, käytävällä kävelyä kun siellä istuu muita oppilaita,kaupoissa käyntiä varsinkin jos siellä on hirveä ryysis,uusia ihmissuhteita,miehiä ja läheisyyttä.joskun mulla tuntuu kun mua vaikka halataan että alkaa itkettää.ahistaa.
lisäksi säikyn kaikkea, etenkin kovia ääniä ja kaikkea äkillistä tai jos joku vaikka yllättäen pääsee mun selän taa.
monesti menen lähes paniikkiin saakka jos joku asia ei menekkään niinkuin suunnittelin.kaikenlaiset sovittujen asioiden ja suunnitelmien muutokset hermostuttaa.
oireina sitten näitä mukavia; mulla huimaa,mä punastelen enkä tiedä mihin käteni laittaisin kun ne tärisee niin, mä alan änkyttää tai saan suustani vaan jotain hiljasta muminaa. pari kertaa on käyny niin etten ole saanut suustani mitään pihausta kun olen mennyt niin tönköksi.
ja mä alan sekoilla näissä tilanteissa.hermoilen niin että käyn todella kömpelöksi ja tavarat tippuu käsistä.
sitten taas hävetään ja tästä seurauksena masentaa välillä tajuton. on aamuja jolloin olen jäänyt sänkyyn lähes koko päiväksi kun en ole keksiny syytä miksi pitäis mennä kouluun tai miksi nousta.sitä samaa se kuitenkin taas on.
tämä vie voimat ja masentaa entistä enemmän kun huomaa ettei itsensä pakko sosiaalistaminen auta mitään.tätä saamaani neuvoa olen yrittänyt noudattaa mutta eipä auta.
mä olen vuosia sitten saanut ihan tajuttomia paniikkikohtauksia.silloin en todella voinut käydä kaupassa ilman minkäänlaista kohtausta.
väsyttää ajatuskin että mä olisin koko loppuikäni niin riippuvaunen muista ihmisistä etten voisi mennä mihinkään paikkaan ilman toisen ihmisen tukea.
yksin mä jännitän niin että olo on aika surkea koko ajan.en mä osaa olla noissa pelottavissa tilanteissa yhtään oma itteni ja ihmiset saa musta ihan väärän kuvan.
nytkin mua pidetään koulussa outona ja koppavana kun en puhu kellekkään.
niin että mitenkä tästä sitten eroon pääsisin?
Vastaukset 20
Vanhimmat
minä taas en kärsi mistään noista mutta silti saan takkiini kaikkialla elämässä.
mulla on kans ihan samanlaisia ongelmia..enkä tiiä mitä tekisin...tulee ihan kauhee pakokauhu joskus ja on pakko päästä pois siitä tilanteesta missä on, kädet tärisee enkä osaa sanoa mitään järkevää ja jopa ihmisiä silmiin katsominen on ylivoimasen vaikeeta..mutta ainakin tiedät ettet ole ainoa joka kärsii näistä ongelmista..täytän kohta 21vuotta ja tuntuu että koko ajan vaan ahdistaa enempi..oon niin kateellinen niille ihmisille jotka pystyy olemaan oma ittensä missä vaan..jospa tää olo kuitenkin joskus helpottas!!
Tutun kuuloista tarinaa. Itsellä jäänyt ammattikoulu kesken samasta syystä. Duuneja on ollut muutamia mutta 8 tuntia päivässä äärimmästä stressiä on ollut aina elimistölle liikaa. Noin 5 vuotta sitten lopetin yrittämisen ja siitä asti ollut hautautuneena omaan kämppään.
Anyway, omien kokemusten pohjalta voin suositella masennus lääkitystä. Itse käytän Cipralexia tällä hetkellä ja se auttaa hyvin myös jännitys/paniikki oireisiin. Rauhoittavia en suosittele missään nimessä.
Lääkkeet ei tietenkään ole mikään lopullinen ratkaisu mutta niitten avulla voi olla mahdollista kokea "vähemmän jännittävää" maailmaa ja sitä kautta kasvattaa itse luottamusta...jne.
Moi!
Tilaa aika omalle lääkärillesi tai yksityislääkärille mielummin psykiatri ja varmasti saat apua!
Just joo! Eipä tiedä lääkäriajan tilaamista ehdottanut mistä puhu!!!!!!!!!
Ei paniikkihäiriöön ja järjettömään ahdistukseen ja jännittämiseen ole mitään pysyvää ja/tai tepsivää hoitoa! Pilleriä on tarjolla jos jonkin moista, mutta ei niistä mistään ole todellista apua!
Nimim. yli 20 vuotta ahdistunut&jännittänyt&panikoinut nainen
Ehkä en vielä 20.vuoden psykiatrisen kokemuksen vuoksi tiedä ihan kaikkea, mutta tämän asian tiedän. Nykyään on hyvät lääkkeet ahdistukseen, jännittämiseen ja paniikkihäiriöön. Niitä on vaikea erotella, sillä paniikki potilas on ahdistunut ja jännittäjä. Ne usein nitoutuvat yhteen. Sinä, joka kirjoitat, etten tiedä mitään, valitettavasti et ole osannut hoitaa itseäsi. On ehkä jokin asia mennyt metsään ja lääkkeistä ei saa irti tehoa. Tiedän kyllä miksi, mutta säästän sinut julkiselta nöyryytykseltä.
...että on meitä muitakin, onneks... ihmiset todella saa erilaisen kuvan kun jännittää melkein joka tilannetta mutta nyt helpottaa vähän kun huomaa että on muitakin. oikeastaan mua nauratti toi sun tekstisi kun se kuulosti ihan multa:D
kiva tietää, minä jotenki kuvittelin olevani ihan yksin koko homman kans. mutta juu, onhan tuo tavallaan aika naurettavaa jännittää ja pelätä tollasia juttuja.
mutta ei se sitten tositilanteessa naurata.harmi, olis niin mukava kun osais vaan laittaa vitsitks koko jutun ja kuitata esim.nuo kömpelyydet huumorilla. se vaan menee niin että noissa tilanteissa menee niin puihin.ja kun sitä vielä ite muistaa nuo jutut jotain viikon ja kuvittelee että muutkin tekee niin.oikeasti kukaan varmaan edes huomaa mun tunarointeja..
Ihan kuin olis ollut omia ajatuksiani,sinun iässässi.
Olen käynyt kaiken saatavilla olevan terapian läpi eikä mikään niistä auttanut millään tavalla.
Ainoa keino jolla sain helpotusta oli lääkkeet.
Nekään ei poistanut jännittämistä.
Päivittäin meni yli 20 pilleriä pahimmillaan.
Lääkkeitä kun söi paljon niin nekään ei auta enää yhtään mitään.
Toki on lääkkeitä jolla sais jännityksen pois,mutta sitten ei myöskään järki kulje.
Voimakkaat lääkkeet myös näkyvät ajanmyötä mm.käytöksessäsi,liikkeissäsi.....
Olen kärsinyt lievästä jännityksestä ihan pienestä lapsesta saakka.
Murrosiässä sitten kaikki romahti.
Takana yli 20vuotta jännittämistä ym. oireita.
Täysin erakoitunut ja kaikki sosiaaliset kanssakäymiset tietenkin täysin loppu.
Asian tekee vielä hankalammaksi se kun ajatus toimii(liiankin hyvin)ja halut olla ja mennä on samat kuin terveellä.
Löysässä hirressä roikkumista.
Pikaista yks kaks paranemista tuskin kannattaa odottaa,jos kaikki on tosiasioita joita kirjoitit.
Mutta ainahan kaikkien kohdalla ei näin surkeasti käy.
sillä että kyllä ne jännittämiset häipyy iän myötä pois, jos siitä nyt mitään lohtua on kun olet vielä noin nuori:)
Itsekin olin kauhea jännittämään ja punastelemaan nuorempana, luulin että kaikki muutkin huomaa sen jännittämiseni yhtä selvästi kuin minä, mutta ei kukaan kiinnitä sellaiseen huomiota..ihmisillä on muutakin tärkeempää ajateltavaa kuin se että jännittääkö joku vai ei.
Ei sitä ole niin tärkeä henkilö muiden silmissä kuin mitä sitä itse luulis..;)
Sairastat ilmeisesti sosiaalista fobiaa (sosiaalisten tilanteiden pelko) sekä agorafobiaa ("torikammo"). Kannattaa mennä lääkäriin, koska fobiat usein kehittyvät ilman hoitoa pahempaan suuntaan (ei parempaan) ja ne saattavat vammauttaa pidempään jatkuessa ihmisen täysin ja aiheuttaa esim. vaikean depression (masennustila).
Itse olen kärsinyt sosiaalisesta fobiasta noin 16 vuotta. Lääkkeitäkin olen käyttänyt jo yli 10 vuotta, mutta vasta nyt on alkanut löytyä sopivia
yhdistelmiä. Ensimmäinen lääkärissä käynti ei siis
ole pitkän taistelun loppu vaan alku eikä myöskään kannata odottaa mitään ihmepilleriä - sellaista ei nimittäin ole. Beetasalpaajat kuten propranololi (Propral) lievittävät ainoastaan fyysisiä oireita (punastuminen, hikoily ym.)
eli ne eivät tehoa ahdistuksen tunteeseen. Masennuslääkkeet ("onnellisuuspillerit") ovat yleisesti ottaen suurilla annoksilla melko tehokkaita ahdistusoireisiin. Masennuslääkkeistä löytyy useita eri ryhmiä yleisimpinä SSRI:t (Seronil, Zoloft, Cipralex, Seroxat, Fevarin ym.),
SNRI:t (Efexor, Mirtazon, Ixel ym.) ja MAO-A-estäjät (Aurorix). Yleensä lääkitys aloitetaan SSRI-lääkkeillä ja jos ne eivät tehoa niin sitten siirrytään SNRI-lääkkeisiin tai kombinaatioihin. Sosiaaliseen fobiaan olen itse todennut omalla kohdallani Efexorin (venlafaksiinihydrokloridi),
jota tälläkin hetkellä käytän maksimiannoksella 375 mg/vrk, auttavan parhaiten. Agorafobiaan voisin suositella Seroxatia. Bentsoihin (bentsodiatsepiinit) ei kannata koskea kuin
akuutissa paniikissa, koska niihin voi jäädä pahasti riippuvaiseksi (omaa kokemusta löytyy).
Mene keskustelu apuun mielenterveys toimistoon psykologin kanssa niin muodostatte siinä samalla turvallisen keskustelu ilmapiirin,aikaisemmat ihmiset kirjoittivat että ovat kärsineet jännittyneisyydestä jo 20 vuotta vaikka ovat syöneet lääkkeitä,surullista kertomusta mutta asioiden totuus pohja on se että meidän oma mielemme meitä säätelee eikä mitkään kemialliset lääkkeet,jos sikseen tulee vaikka söisit 100mg diapamia niin kyllä sinun mieli saa kehiteltyä vaikka minkälaisen jännityksen päälle.Paniikista vielä sen verran että itse itselleen toistaa mielessään missä kohtaus tulee.Kuvitteelinen tarina että kauppa olisi 1000km päässä ja kävisit siellä ruoka ostoksilla kerran viikossa kun muita kauppoja ei olisi niin jättäisikö menemättä kauppaan kun on paniikki ja kuolisit nälkään.Veikkaan ettei sinulla tulisi paniikki kohtausta ollenkaan.
Kyllähän se mieli iän mukana kehittyykin eli 25-vuoden iän jälkeen aivot eivät enää muokkaudu samalla tapaa kuin nuorempana ja myös ahdistuksen sietokyky yleensä kasvaa iän myötä. Toisin sanoen sitä ei enää välitä niin paljon siitä, mitä muut ajattelevat. Ahdistushäiriöt ovat kuitenkin sairauksia ja aivokemiallisia häiriötiloja, joita pitäisi hoitaa. Nykytiedon mukaan näitä häiriöitä voidaan parhaiten korjata estämällä liiallista serotoniinin ja noradrenaalinin takaisinottoa aivoissa.
Mulla oli joskus alle parikymppisenä niin paha jännitys, että punastelin jopa omassa seurassani, pelkät ajatukset sai mut niin jännittämään ja menemään paniikkiin, että väri vaihtui tiuhaan,vaikka ketään muuta ihmistä ei ollut lähimaillakaan.
En pystynyt esim. istumaan junassa jos joku näki kasvoni koko matka, punastelin koko ajan ja sitä jatkui joka paikassa.Jos katselin telkkaa ja joku vieraanpi ihminen oli myös katselemassa, niin punastelin ohjelman kohtausten mukaan; jos esim. hjelmassa suudeltiin tms. menin ihan tummanpunaiseksi ja ihan jäykäksi. Nyt olen kohta nelikymppinen ja vaiva hävinnyt lähes kokonaan, mutta nuorena tosiaan ajattelin, ettei musta ihmistä koskaan tule.....joten toivoa on !!
lohduttavaa että joillain muillakin on tällästä ollu. ja että joku on tästä vielä eroon pääsy.vaikea kuvitella että ite vois tästä päästä.
tuntuu että olisi sillon jo yläaste ikäsenä pitäny tehä tälle jotain. tätä kun on jatkunu jo 6vuotta. hirveän ujo olen kyllä aina ollu eikä mulla koskaan oikein ole edes kavereita ollu. ei vaan ole osannu luottaa kehenkään niin että olis voinu kertoa esim.näistä jutuista.
nyt ainakin tiedän että apua saa jos sitä hakee, jos edes jotain helpotusta sais kun jatkuva jännittäminen syö ihmistä. itellä ainakin tämän takia mieliala maassa kun tämä rajottaa elämää.olen kyllä valmis syömään lääkkeitä jos siten saisin jotenkin kiinni normaaliin elämään.kiitos.=)
Minä kuulun myös niihin jotka ovat kärsineet jännittämisestä piiitkääään.
Jännittämiseni ei ole ihan pientä,vaan elämääni hallitseva asia.
Kaiken olen joutunut miettimään etukäteen ja tarkasti,mitä esim. kaupassa käydessä voi tulla vastaan.
Tuskin monikaan suunnittelee niin tarkasti työpäivän tapahtumat kuin minä joskus nuorena:)
Elämä kovettaa,mutta ei poista jännitystä(välttämättä).
Toivottavasti sinä et koe samaa elämää kuin minä olen joutunut elämään,16vuotiaasta aina lähes 50 vuoden ikään.
Jaksamista sinulle.
itsekkin jännitän tosi paljon koulun ruokalassa syömistä ja muita samoja mitä sinulla.. löytyspä joku keino päästä tästä on niin ärsyttävää kun sosiaalisuus kärsii.. ja kaveritki outona pittää..
Stressihermon salpausleikkaus.
Onko kuinka monella kokemuksia kyseisestä toimenpiteestä?
mä välttelen noita paikkoja joissa on muita ihmisiä.en ole ollut n.viikkoon koulussa. tämä sen takia että meillä on tunnit eri luokassa kuin normaalisti ja tuonne luokkaan pitäisi mennä käytävän ohi jossa on istuu aina paljon porukkaa.aika säälittävää vai?
tällä viikolla en ole muuta tehnyt kuin möyröttänyt kämpässäni,nukkunut ja syönyt.
nyt tuntuu että on vähän helpottanut kun ei ole joka päivä tarvinnut stressata koulussa.tuntee ittensä ihmiseksi kun ei tarvihe iltoja vatvoa ja hävetä omaa käytöstä.
Kun sattui tämä vaiva omalle kohdalle, niin olen alkanut tutkimaan asiaa ja huomaan että äärimmäisen yleistä on. Pelkääviä ihmisiä on tosi paljon, eikä heitä kukaan voi auttaa jos he eivät kerro asiasta kenellekkään, karmeaa.
Itse kävin psykiatrilla ja nyt on lääkitys päällä, tehoa tässä odotellaan....tahtoisin uskoa että tepsii oikeasti. Huonon olon lääkkeet ainakin tekee :(