Onko yleistä? Joillakin kokemuksia?kohtalotovereita etsin.
SYÖPÄPOTILAAN
MASENNUS
201730
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
ja olen siihen tyytyväinen.
Hei! Sain itse syöpädiagnoosin vajaa kolme kuukautta sitten. Reilu viikko rintasyöpäleikkauksesta (kokopoisto ja kainalon tyhjennys). Olen ollut myös tosi masentunut koko ajan ja tuntuu, että vaiva vaan pahenee koko ajan. Tosin jo ennen syöpädiagnoosia olin jo mielestäni masentunut johtuen lähes viisi vuotta kestäneestä stressiputkesta (lukuisat syövät lähipiirissä,äiti, isä, mies) sekä myös muista elämän kriiseistä, joita on riittänyt.
Ollessani sairaalassa leikkauksessa sain jutella psykiatrian sairaanhoitajan kanssa ja hänen avullaan myös psykiatrin kanssa,joka kirjoitti minulle Efexor-mielialalääkkeen, jota tosin en ole vielä aloittanut, koska sitä ei kipulääkkeitten kanssa voi käyttää yhtä aikaa ja käytin kipulääkkeitä vielä muutaman päivän sairaalasta kotiuduttuani. Olen näistä netin palstoilta lukenut tuosta Efexorista ja itse sitä esitin lääkärille. Se kuulemma auttaa myös vaihdevuosiongelmiin joillakin (unettomuus, kuumat aallot yms), joita niitäkin minulla on ihan riittävästi. Ollut jo reilut puolisen vuotta. Eilen kävin apteekissa, mutta sitä vahvuutta, jota aluksi määrättiin, ei ollut apteekissa, vaan saan sen vasta ensi viikolla.
Kovasti mietin, kannattaako aloittaa taas uusi lääke. Mutta kyllä mieleni on ainakin aamuisin aina niin matalalla, että ei kai ole vaihtoehtoja. Illat ja yöt jotenkin menee, mutta todellakin aamut ja päivät ovat joskus melko kauheita. Pelko ja epätoivo valtaa mielen ja toivottomuus. Mikään ei kiinnosta. Haluaisi vain nukkua. Tämä on nyt kauhea valitusvirsi, mutta masennuksestahan tämä ketju kertoo. Toki joskus on hieman parempiakin hetkiä, eihän tätä muuten jaksaisi.
Olisi mukava kuulla syöpäpotilaiden kertomuksia omasta masennuksestaan ja auttaako niihin nämä lääkkeet.
ensimmäinen kirjoittaja. Sinulla ja minulla näyttää olevan melkein samanlainen tilanne. Myös minun lähipiirissä on ollut useita syöpä tapauksia muutaman vuoden aikana. Myös minun mies sairasti syövän pari vuotta ennen minua. kun kirjoitat oireistasi,tuntuu,kuin olisin itse kirjoittanut. Lisäksi minua vaivaa unettomuus,aamut ovat kaikkein pahimpia.Sain kokeiltavaksi Cipralex.lääkityksen,mutta ainakaan vielä en huomaa tehoa. Sai mmyös lähetteen psykiatrille. Minullakin oli koko poisto,kainaloon levinnyt,ja hoidoist on jo kolme kuukautta. Myös minä haluan kuulla miten tälläisesta voi toipua,vai toipuuko koskaan.Paljon kiitoksia vastauksista ja voimia kaikille.
Tänä tammikuisena lauantai-iltana, kun tätä kirjoitan, toivon sydämestäni, että meillä, jotka nyt kamppailemme syvän masennuksen ja pelon keskellä, vielä koittaisi sekin hetki, kun saamme iloita. Tämä tunteiden vuoristorata on ollut melkoinen. Lisäksi se tuntuu nykyään menevän enemmän ja enemmän alaspäin. Vielä sairauden alussa ei tajunnut, mitä kaikkea tässä on edessä. Nyt kun oikeasti tajuaa, että elää täysin tämän sairauden armoilla, perusturva on melkoisesti järkkynyt. Mieheni, joka myös viisi vuotta sitten sairastui syöpään, on ollut paras tukeni ja lohduttajani. Hän itse otti sairautensa ihan eri tavalla. En muista, että hän olisi ollut missään vaiheessa masentunut. Hän on tällä hetkellä terveenä, jos nyt niin voi sanoa syöpäpotilaasta. Vielä on yksi kontrolli keväällä syöpäpoliklinikalla. En edes uskalla ajatella, että hänellä tauti uusiutuisi.
Lisäksi meillä on vielä vammainen lapsi (tai nykyään jo 19-vuotias nuorukainen), joka on paljon kuluttanut voimavarojamme, vaikka hän aivan ihana poika onkin nykyään. Pienenä hän oli tosi paljon voimia vievä. Hänellä on dysfasia ja autistisia ja Asperger-syndrooman piirteitä. Sekin pelottaa, kun molemmat sairastamme syöpää ja meillä on tällainen nuori, joka niin paljon meitä tarvitsisi elämässään. Hän ei itsenäisesti pärjää vaan tarvitsee paljon tukeamme ja apuamme.
Näistä lääkkeistä: Luulisin, että ne eivät ihan heti ala vaikuttaa, vaan vasta parin - kolmen viikon kuluttua. Niin ainakin minulle sanoi tämä psykiatri, joka reseptin kirjoitti. Minulla ei ole aikaa psykiatrille, mutta soittoaika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Olen hankkinut myös tässä leikkausta odotellessani (yli 2 kk) itselleni tukihenkilön, joka myös sairastanut rintasyövän. En ole vielä häntä tavannut, mutta jutellut puhelimessa. Nyt vaan tuntuu, ettei jaksaisi jutella kenenkään kanssa. Minulla on paljon ystäviä, mutta tuntuu että kuitenkin olen loppujen lopuksi aivan yksin tämän sairauteni kanssa. Joskus vaan masennun entistä enemmän, kun joku soittaa, vaikka ennen olin oikein maratooni-puhelujen puhuja.
On hyvä, että voi johonkin kertoa näitä tuntemuksiaan, kun ei aina halua kuormittaa omaa lähipiiriäänkään näillä samoilla jutuilla.
Vielä se aurinko paistaa meillekin ja lääkkeet alkavat tehoamaan. Näin uskon. Iloa ja valoa kaikesta huolimatta kaikille masennuksen kanssa kamppaileville.
kokemuksia siis on usiellakin,en ole ainoa.Tässäkin minulla on ihan samaa,kuin sinulla. En jaksa paljon pitää yhteyttä ystäviini.Melkeinpä välttelen heitä.Ja yleensäkin olen niin itkuinen,etten pysty kunnolla puhumaan.Mieluummin krjoittelen ajatuksiani.Liikun mieluummin metsässä,kuin ihmistenilmoilla.Sattui niinkin että tavatessani erään tuttavani,hän kauhisteli laihtunutta ja itkuista olemustani ja sanoi "koetas nyt piristyä,syöpäsi kyllä uusii kun olet noin masentunut" Ei hän pahaa tarkoittanut,mut sellainen,joka ei ole itse kokenut todellista masennusta,ei voi ymmärtää ettei masentunut pysty tosta vaan piristymään.Eikä auta yhtään,jos tietää,et syöpä uusii helpommin,tälle pahalle ololle kun ei itse voi mitään.On lamaantunut olo,ja toisekseen välillä tulee kuin kovaa levottomuutta,ahdistus on koko ajan päällimäisenä.
Kyllä lääkärikin sanoi,ettei lääke hetivaikuta,vaan vähitellen.Yritän tajuta,miten kova tuska sinulla on,kun on vielä vammainen lapsi.Minun lapseni ovat terveitä,aikuisia jo,toki hekin kantavat huolta meistä vanhemmistaan.Minunkin mies on säästynyt ainakin pahemmalta masennukselta,toiset meistä on vahvempia . Oikein paljon voimia toivon sinullekin.
sairastavani rintasyöpää, niin se oli kauhea kolaus.Tunne on käsittämätön, kun huomaa että itsekin voi sairastua tautiin, johon voi myös kuolla.Pari kolme päivää meni niin, että kun mieheni söi, niin minä en saanut muruakaan alas.Luin vaan lehteä kun hän ruokaili.Sitten iski ajatus, että eihän tästä näin tule yhtään mitään.Se sairaus on ja minä olen ja elän tätä kulumassa olevaa päivää.Päätin, että minä elän päivän kerrallaan ja etsin siitä sen hyvän asian. Olen uskossa .Rukoileminen on yksi asia mikä minua on kannatellut.Pyysin lisäksi Jumalalta itselleni lisää esirukoilijoita.Lyhin rukous minkä ihminen voi sanoa on:Jeesus auta!Masennuslääkkeistä on varmasti apua ajan myötä, mutta alussa saattaa tuntua kaikki vähän hitaalta .....Psykiatrikin on varmasti hyvä asia, mutta itse me kuitenkin joudumme tämän elämämme elämään, hän antaa vain ohjeita ja ymmärrystä.Silloin kun sairastuin, niin tuli mieleen ajatus, että kuinka paljon ympärillä liikkuu sairauksista kärsiviä ihmisiä ja minä en heitä ymmärrä, mutta kun itse saa kokea jotain peruuttamatonta, niin ihan kuin toiset ihmiset olisivat tulleet läheisimmiksi.Se on ihan totta, että on hetkiä jolloin vain saman kokenut kanssaihminen voi olla jonkinlaiseksi avuksi.Olisi kuitenkin hyvä, jos jaksaisi ponnistella ihmisten ilmoille. Minä olen tänäpäivä siinä asemass, että muistelen menneitä, mutta kovin tutuilta tuntuvat nämä sinunkin tuntemuksesi.Vuosien stressi oli minullakin päällä asiasta, jos toisesta.Pahin ehkä se, kun äitini yritti kaksi kertaa itsemurhaa vuoden välein.Siitä tuli niin kamala viha, että syöpä tuntui pikkuasialta, kun sille ei voi mitään.Täytyi vaan yrittää sopeutua ja pitää pää pinnalla elämän pyörteissä!Jotenkin halusin vain elää ja pitää sen sairauden taka-alalla.Jossain vaiheessa tuli mieleen, että eihän sitä varmaan kannata hankkia itselle mitään uutta, eihän sitä tiedä, mitenkä tässä käy.Sitten tuli perään ajatus, että minähän elän täysillä ja teen sitä ja hankin mitä koen tarvivani.Ei tässä mitään kuolemaa aleta odottamaan.-Koko rinta poistettiin lokakuussa 2004 ja toisen terveen rinnan sain pois tammikuussa 2006.Nyt olen tyytyväinen lättärinta.
Hei taas! Vielä kirjoitan jotain positiivistakin. Meillä on myös ns. terve lapsi, hän on jo 25-vuotias ja opiskelee toisella paikkakunnalla. Hän on vaan aika juro luonteeltaan eikä paljon näytä tunteitaan, mies kun on. Hänellä on varmaan sellainen käsitys, että rintasyöpä on ihan "läpihuutojuttu". Kaikki tutut,jotka siihen ovat sairastuneet, ovat selviytyneet. Minulla on myös kainaloon levinnyt, en vaan tiedä vielä paljonko, koska leikkaus oli vasta reilu viikko sitten. Häneltä en ole tukea saanut. Toki tiedän, että hän on huolissaan, mutta ei hän osaa sitä näyttää. Toisaalta on hyvä, jos lapset eivät kovin pelkää. Kyllä tätä pelkoa on ihan riittämiin muutenkin.
Näista rauhoittumiskeinoista vielä: Hyvä kirja on erinomainen ennen nukkumaan menoa (niitä on vaan vaikea löytää). Kaikki kirjat ei tällä hetkellä sovi ollenkaan tunnelmaan, vaan pitää olla tietyn tyyppinen, esim. Myrskyluoto-sarja on mielestäni hyvä. Myös rukoileminen auttaa. Rukoilemma yhdessä mieheni kanssa ja hän myös minun puolestani. Meidän kristillisyytemme on hyvin heikkoa ja vähäistä, mutta olemme saaneet siitä apua jo mieheni sairastaessa. Olen hyvin usein rauhoittunut näiden rukoushetkien jälkeen. Tiedän, etteivät kaikki osaa eivätkä halua tätä "kanavaa" käyttää, mutta meille se on ollut avun lähde jo kohta kolmekymmentä vuotta. Olen usein huomannut että vaikeatkin ja raskaat asiat usein loppujen lopuksi kääntyvät siunaukseksi. En halua saarnata enkä tuputtaa uskoa, koska se minua itseänikin ärsyttää, jos heitellään vain joitakin raamatunlauseita sellaisen taholta, joka ei itse tällaisesta kärsimyksestä mitään tiedä. Niin ja sitten ulkoilu ja liikkuminen myös jonkin verran rauhoittaa ja virkistää. Sen olet jo varmaan kokenut itsekin siellä metsässä samoillessasi. Tai sitten keitän itselleni hyvät kahvit tai laitan hyvää ruokaa, jota sitten kaikessa rauhassa nautin. Tämäkin auttaa joskus.
Hyviä asioitakin on paljon ja uskon, että löydämme vielä ne uudelleen.
Lämmöllä ajattelen Sinua ja kaikkia kärsiviä ja masentuneita.
silloin,kun mun mies sairastui syöpään,ja tilanne oli paha,syöpä oli ehtinyt levitä,ja ei paljoa annettu paranemis toivoa, minäkin rukoilin.Itkin ja rukoilin,mies itse on ateisti,eikä edes itkenyt.Hänen suvussaan oli lähivuosina kuollut syöpään veli ja 2 .serkkua. Mieheni selviytyi kuitenkin ,syöpä saatiin piennennettyä sädehoidolla ja leikkauskin onnistui. Hänelläkin oli rankat hoidot ja nyt tietenkin on pelko uusimiseta,,Niin,silloin rukoilin,mutta sitten,kun heti tämän jälkeen itse sairastuin,en ole enää jaksanut rukoilla.Jotenkin on yhteys sinne jonnekin katkennut.Myöskin kaksi sisartani on lähivuosina sairastanut syövän.Nyt,kun olen vaikean masennuksen kourissa,tuntuu rukoileminen vieläkin vaikeammalta,en siihen pysty.Kiitokset teille jotka jaksatte.
Itsekään en tahdo jakssa rukoilla useinkaan. Mutta minulla on mies ja ystäviä, jotka jaksavat. Tiedän kokemuksesta, että minulla ei loppujen lopuksi ole mitään muuta mihin turvaisin hädässäni. Olen kuitenkin elämäni aikana saanut niin paljon rukousvastauksia, että muistan niitä kun tulee vaikeaa. Kuten eräs nimimerkki täällä sanoi, että lyhin rukous on Jeeus auta. Ja niinhän se on. Usein joudun siihen turvautumaan. Ei ole paljon sanoja eikä niitä tarvitse ollakaan. Ei meidän tarvitse jaksaa enempää kuin mihin pystymme. Rukoilen Sinun puolestasi,jos et itse jaksa ja jos Sinulla ei ole mitään sitä vastaan.
Kyllä se katkeruus, kapina ja epäusko usein valtaavt minunkin mieleni. En halua hurskastella, että uskoni olisi mitenkään lujaa, mutta siihen tarraudun tällä hetkellä niin kuin usein aiemminkin elämäni aikana olen joutunut tarrautumaan.
sinulle.Lämmitti sydäntä että joku jaksaa rukoilla täysin tuntemattoman ihmisen puolesta. En minä tunne oikeastaan katkeruutta,jonkinlainen uupumus vain on ja niinkuin sanoin ,yhteys on katkennut.En saa sellaista "tuntumaa" enää,en pysty rukoilemaan.Myös minulle on elämäni aikana useinkin tuonut rukoileminen helpotusta ,olen luottanut.Luulen että masennukseni on niin paljon paha,että se jotenkin estää minua.En ole enne elämässäni kokenut mitään tälläista,tämä on minulle jotain ihan uutta. En jaksa,enkä pysty tätä käsittelemään.Kiitos että jaksat kirjoittaa,vaikka sinulla on itselläsi varmaan kovemmat ajat kuin minulla.
yleistä on. Pelkät sytostaatit kuulemma aiheuttaa myös masennusta. Hoitojen jälkeen voi tulla masennus,kun kaikki hoidot on ohi -kuulemma.
Pitäisi olla kiitollinen jne jne...mutta kun ei ole mitään iloa elämässä. Mikään ei kiinnosta, tuntuu että kukaan ei välitä. Nyt on syöpä voitettu (luulen?). Silloin sitä myötätuntoa sai kun oli "konkreettinen" sairaus. Masennuspotilasta pidetään joko lusmuna tai hulluna. Onneksi ilmeisesti nuoremmat ihmiset osaavat jo suhtautua paremmpin. Minä olen yli 50v ja olen sekä yliherkkä että vaikeita asioita kokemaan joutunut. Ja kai tähän saattaa olla geneettinen alttiuskin.
Uskovainen en ole, joten rukoileminen ei kiinnosta. Tosin syövän ilmannuttua jopa minäkin rukoilin. Oliskohan ollut minun aika mennä kuitenkin...
Syön siis masennuslääkettä, Cipralex 40 mg kerran päivässä ja olen sairaslomalla, ensi viikolla katsotaan jatkuuko se. Syyllisyys siitäkin painaa. Olen ollut ns. puurtajatyyppi. Lääke kannattaa aloittaa jos siihen on tarvetta, ei niitä huvikseen myönnetä.
Ainahan tällainen rankka sairaus masentaa,vaikka kuinka yrittäisi olla positiivinen,Masennuslääkkeet ovat juuri sitä varten,että auttavat kun vaikeinta on.Itse tulin vasta leikkauksesta,enkä tiedä kuinka laajalle syöpä on levinnyt.Pelottaa,koska minulla on pieni lapsi,ja hän pelkää kuolemaani,vaikka yritän lohduttaa.Ei tässä muuta pysty,kun rukoilemaan kaikkien sairastuneitten puolesta.
lukiessani huomasin,että itselläni on täysin samanlainen tilanne! Myös minä olen ppäälle 50v,aika raskaita asioita kokenut jo ennen syöpää.Yritetään jaksaa yhdessä,odotellaan että jospa vielä joskus tämä ahdistus loppuisi.
Tuli tunne,että mitäs nyt,ja 2 viikon kuluttua saa tietää miten laajalle syöpä on levinnyt?Ja pelko,kun on vielä pieni lapsi,hänen puolestaan.
Tarkoitan tällä sitä, että olen paljon joutunut kärsimään elämäni aikana.
Mutta jokin kuitenkin on joka aina tempaisee ylös kuopasta. Huumori, hulluus, läheiset, rakkaat...
Neljä vuotta sitten sairastuin rinta syöpään kaikilla "herkuilla".
Olen jo käynyt korjaus leikkaukset ja kontrollit ja olen onnekas, kun kaikki on toistaiseksi ok!
Minulla pahin masennus iski sädehoitojen aikaan. Jotenkin sytöjenkin aikaan oli omansa, mutta niistä aina nousi kun "krapula" hellitti ja oli kiitollinen kun ei ollut paha olo.
Silloin olin todella maassa ja en pystynyt syömään mitään. Minä joka aina olin huolta kantanut liikakiloistani?
Minut suosta nosti Efexor lääke, joka alkoi kylläkin vaikuttamaan vasta kolmen viikon päästä.
Terapiaa ja vertais apua hain kaikilta suunnilta.
Ja rakas mieheni oli paras tukijani, mutta sen huomasin että syövän kanssa jokainen on kuitenkin yksin.
Mutta yksin ei saa jäädä ja apua kannattaa hakea, koska olemme kuitenkin saaneet sellaisen kolauksen, että se ravistelee ihmistä kokonaisvaltaisesti.
Haleja kaikille!
Sinulle, ja kaikille...Minua ahdisti kertoa pojalleni syövästä, vaikka hän oli jo 25-vuotias. Olemme olleet kahden, joten siteemme on hyvin vahva. Hyvässä ja pahassa. Hänen, aikuisen miehen kyyneleiset silmänsä ja sanansa; "Sä paranet siitä,mä en hyväksy muuta vaihtoehtoa" muistan ikuisesti.
Sinulla vielä pieni lapsi, toivon että kaikki menee hyvin kohdallasi. Tuo vaihe on ehkä toiseksi vaikein, kun odottaa patologin lausuntoa. Muistan kuinka makasin sängyllä ja suunnittelin, että lähden pois, en mene kuulemaan sitä tulosta. Lähden jonnekin etelään kuolemaan. Aivan järjetöntä. Vaikein oli minulle se kun tiesin että löydös on, mutta millainen siitä ei ollut varmuutta. Paitsi kyllä minulla kuitenkin oli aavistus. Ja ehkä leikkauksen odottelu, silloin olisi pitänyt heti päästä sairaalaan.
tai minä tulen ja nostan sen sinun puolesta! Minulle on kerrottu tuosta, että hoitojen jälkeen voipi tulla masennus...mikä on ihan luonnollista. Ihmeessä ota pillerii...sehän on muotiii!! Et ole ainoa joka niitä popsii.... ;)
Syyllisyys kuuluu masennuskuvioihin. Aika parantaa. Minähän en tuohon aikoinani uskonut, mutta niin siinä vaan käy. Ja asioilla on tapana järjestyä.
Sinä selviät!
kanssasi. Yksin ei saa jäädä...apua on haettava! Hyvä tytöt...kyllä me selvitään!