Olen masentunut syömishäiriöstä.

Nyt "ystäväiseni" kerrot asiasta nyt heti jollekin aikuiselle. Kaikilla ammattiauittajilla on vaitiolovelvollisuus. Ja voin sanoa, että he kyllä ovat nähneet kaikenlaista. Eikä ole sinun tehtävä miettiä heidän reaktiota..he varmasti auttavat sinua !!!!! Ja tässä Suomen maassa on paljon paljon nuoria täsmälleen samassa tilanteessa olevia kuin sinä.
Tarvitset nyt NOPEASTI apua ja sitä kyllä tulet saamaan ja saat taas itsesi parempaan kuntoon. Älä pelkää...on olemassa paljon hyviä ja turvallisia lääkeitä jolla oloasi voidaan parantaa. Minä olen myös sairastunut masennukseen ja syön tällä hetkellä lääkkeitä, ollut psykiatrisella osastolla hoidossa ja pikku hiljaa alan olla kunnossa. Prosessi toki vielä kesken.
Tai nyt mahdollisimman pian puhu äidillesi. Olet tärkeä, nuori ihminen ! JAKSAMISTA JA NYT HETI KERROT PAHASTA, TUSKAISESTA OLOSTA JOLLEKIN! LUPAATHAN ?

Moi!
Olin itse melkeimpä samanlaisessa tilanteessa noin vuosi sitten. En osannut kertoa sh:stani enkä masennuksestani kenellekkään vaikka olisin kaivannut apua. Lopulta tilanne tuli esiin niin että yritin itsemurhaa. Toivottavasti sinun kohdalla asiat eivät menisi näin. Tyttären syömishäiriö ja masennus ovat tosi kova pala vanhemmille, mutta paljon parempi on puhua ja kertoa niistä heille rauhallisesti kuin se että kaikki putoaa pommina heille sairaalan ensiavussa.

Puhu ihmeessä äidillesi. Varmasti se on vaikeaa eikä oikeaa paikkaa eikä oikeita sanoja tunnu löytyvän. Mutta se kannattaa! Äitisi saattaa aluksi kauhistua ja voi käydä niin että sinä joudutkin tukemaan äitiäsi, mutta pikkuhiljaa alkujärkytyksestä toivuttuaan hän alkaa ymmärtää sinua. Jos puhuminen tuntuu aluksi vaikealta, niin voithan vaikka kirjoittaa kirjeen tai sähköpostia. Tai lähettää sähköpostilla vaikka jonkun hyvän syömishäiriöistä kertovan artikkelin. Silloin äitisi ehkä itse aloittaisi keskustelun kysymällä siitä jotakin.

Koulun terveydenhoitajallekkin voi mennä puhumaan. Senhän takia hän sielä koulussa on. Itse muistan kuinka monta kertaa kävin terkkarin huoneen edessä pyörimässä mutten kuitenkaan uskaltanut koputtaa. Nyt kaduttaa.
Terveydenhoitajalla on vaitiolovelvollisuus. Hän ei saa kertoa mitään sinun asioitasi kenellekkään eteenpäin ilman sinun lupaasi. Voit ihan luottamuksella käydä juttelemassa hänen kanssaan. Ja voittehan sitten vaikka sopia että hän soittaisi äidillesi ja kertoisi tilanteen.

Ja sitten on vielä sellainenkin mahdollisuus että käyt terveydenhoitajalta pyytämässä lähetteen paikkakuntasi nuorisopsykiatrian polille. Sinun ei tarvitse sanoa syytä, sen saa pyytää ihan noin vain.
Netistä googlettamalla löytyy varmasti enemmän tietoa paikkakuntasi psyk.polista.
Itse käyn nykyään polilla kerran viikossa juttelemassa hoitajan kanssa ja se on auttanut. :)

Tsemppiä!

Hei!
Minulla oli yläasteella samat ongelmat (nyt olen 28-v)... Koko elämä oli pelkkää ruuan ajattelua, kalori sitä ja kalori tätä, sentti vielä reisistä pois ja kaksi litraa jätskiä aamupalaksi.

KERRO ongelmastasi jollekin! Itse aikoinaan menin kuin usvassa terveydenhoitajalle, pelotti ja sydän hakkasi hulluna astuessani sisään terveydenhoitajan huoneeseen. En edes muista käynnistä muuta kuin loppuosan jossa minulle kerrottiin että joudun sairaalaan jos en ala tervehtymään. Purskahdin itkuun. Silloin se hävetti mutta oikeasti, hyvä kun sain purettua oloni moisessa purkauksessa.

Jos sinulla on hyvä tuuri, kuuntelijasi (oli se sitten äiti, terveydenhoitaja, lääkäri..) on empaattinen ja saat kunnon ohjausta. Voi tietysti olla, että kuuntelijasi tuntuu sinusta kylmältä ja etäiseltä, niin minusta se terveydenhoitaja hieman tuntui ("Joudut sairaalaan"...). MUTTA se ei ole pääpointti. Pääpointti on, että saat apua. Ja siinä jollekin aikuiselle fiksulle ihmiselle puhuminen on ikääänkuin sen tervehtymisen polun "avaus". Terveydenhoitajalla käynti oli minulle herätys, tajusin että tässä mennään pohjamudissa ja nyt todellakin täytyy alkaa huolehtimaan itsestään rakastavasti. Söin myöhemmin masennuslääkkeitä pitkään, ja omalla kohdallani ne auttoivat paitsi masennukseen myös syömishäiriöön.

Syömishäiriöstä toipuminen on todella pitkä prosessi. Ei kannata lannistua jos vielä kuukausien jälkeen tuntuu että päässä pyörivät vain kalorit ja paino. Lisäksi ympäristömme naistenlehtineen tms ruokkivat tätä. Nythän on tasa kevätlaihdutuksen sesonkiaika menossa... Paino ja ruoka tulevat aina olemaan osa arkea, mutta ilo oli minulla suuri kun tajusin etten ahmi esim. hunajapurkkia samantien jos sellainen on keittiön kaappeihin eksynyt.