Pedonpoikanen

Pakkanen on pannut voimakkaat ja lujat kämmenensä olkapäille ja isännän tapaan taputellut poskille. Se vihoittelee. Eikä ilkeytensä takia, vaan koettaen tavoittaa menneitä - onhan talvi kohta lopullaan, mutta paljon on vielä jäänyt tekemättä.
On ehdittävä jäähdyttää pellot ja kaupungit, lintujen käpälät, puiden ohkaiset oksaset ja kuusten hennot neulaset. Se on vihoissaan. Se korskahtelee höyryä kasvoihin. Ei kannata välittää siitä. Niin kuin nekään ihmiset, jotka eivät usko rakkauteen, se ei voi saada minua vakuuttuneeksi pimeyden valtakunnan ikuisuudesta. Halpamaisuuden loputtomuudesta. Itsekkyyden ja kuluttajuushengen äärettömyydestä.
Sinua nimitetään Pedoksi. Tämä nimi on annettu sinulle – miksi? Hyvänsävyisten huuliesi lempeästä hymystäkö, silmiesi lapsellisen viattomien silmiesi avoimesta, jopa avomielisestä katseestako, melodisesta äänestäsikö, jolla kaiverrat hopeanheleitä sanojasi? Hellyydestäsikö ja enkelin siivistäsikö lumivalkoisen paitasi puhtaan kankaan alla?
En usko. En ala etsiä kasvoiltasi pedon leimaa, en edes sen hiuskarvojakaan. Vain sileä iho, silmäripsien haivenia, luomien pisaroita ja lennokkaat kulmakarvat. Kumarru lähemmäksi, älä pelkää. Huulillani ei ole riettaan himon myrkkyä eikä ilkeyttä. Vain yksi lohdutuksen ja lempeyden suudelma – aivan kuin äidinrakkautta konsanaan.
Sinä luot silmäsi alas. Hämillinen punastus sopii kyllä hennolle ihollesi. Älä pelkää. En tule koskaan yrittämään tunkeutua sisäisen maailmasi lämpimään huoneeseen, jossa piilotat valkoisen sielusi mustalta pakkastuulelta. Sinä olet taistelija. Sinä puolustaudut. Pedoksi sinut nimittäneet etsivät pienimmän rakosen vilkaistakseen sisään. Siksi sammutat valot. Siksi rakennat salaisuuksiesi jäälinnoja. Siksi katsot niin yksinäisenä väkijoukkoon, kun se oksennushurmokseen vaipuessaan pyrkii saamaan sinulta rukoilemalla krusifiksisi.
He tarvitsevat Pedon, mutta Petoa ei ole. On olemassa väsynyt virttyneeseen urheilupaitaan ja sopiviin verryttelyhousuihin pukeutunut poika. Riisut lenkkarit jalasta ja kuljet avojaloin lattiamatolla, heittäydyt vuoteelle ja väännät totunnaisin kädenliikkein television auki. Katsot uutisia. Siinä loputon jono poliitikoita ja irakilaisia terroristeja juoksee peilikuvan tapaan päivän tungoksen samentamissa silmissäsi. Vieraan elämän katsominen tuo sinulle pientä helpotusta. Vähäsen romanttista musiikkia, häthätää laitettu iltapala, kupillinen teetä vadelmahillon kera mielenrauhan palauttamiseksi, mahdollisesti jokin mieltä ei kovin rasittava kirja ja sitten nukkumaan. Joten vasemmalle kyljelle, käsi pään alle – ja hyvää yötä seuraavaan touhukkaaseen päivään asti.
Se oli Peto. Sellaisena ei häntä ole nähnyt vielä kukaan. Sellaisena hän ei ole tarpeen kenellekään. Ja jos joku saa vihiä hänen virttyneestä urheilupaidastaan ja teestään vatukan kera, siitä tulee niin paljon pettymystä ja halveksivaan irvistykseen vääntyneitä kasvojenilmeitä.
Eipäs kannata riistää ihmisiltä heidän satujaan. Sadut kun lämmittävät ja kannustavat. Sinä kyllä ymmärrät sen, koska itsekin tarvitset satuja, tosin muunlaisia, lämpimiä ja suloisia. Mutta tapahtumien teennäisyyden tajuaminen synnyttää herttaista hymyä, kun Peto on juomassa vatukkateetään katsoessaan surullisin silmin ikkunan takana vallitsevaa talvea.
Minä voin ainoastaan lähestyä takaapäin, halata sinut ja silittää valkoisia siipiäsi. Ehkä meidän kannattaa sääliä tätä pakkasta, koska sekin kuolee kohta, samoin kuin minun ja sinun, Enkelini, yhteinen ikävämme.