Moi.
Oisko joku teistä sellanen, joka on jo "parantunu",niin hyvin et vois sanoo elävänsä niin normaalii elämää kun vaan mahdollista?
Ja ois ilonen siitä?
Mulla itelläni on ollu anorexia noin 2 ja puol vuotta,mutta onneks olen päässyt vihdoin sen yli!!! :)
Oikeest, mä oon niin kiitollinen ku vihdoin se on ohi!!
Kyllähän se on tietty jälkensä jättäny,mutta kyl mä elän jo ihan normaalii elämää!!! :)
Onks kukaan muu joka ois jo päässy hyvälle mallille ja haluais vertais tukee?
Ois kiva keskustella ja jatkaa yhdessä eteenpäin!
Mun maili on: [email protected]
Oisko joku teistä sellanen, joka on jo "parantunu",niin hyvin et vois sanoo elävänsä niin normaalii elämää kun vaan mahdollista?
Ja ois ilonen siitä?
Mulla itelläni on ollu anorexia noin 2 ja puol vuotta,mutta onneks olen päässyt vihdoin sen yli!!! :)
Oikeest, mä oon niin kiitollinen ku vihdoin se on ohi!!
Kyllähän se on tietty jälkensä jättäny,mutta kyl mä elän jo ihan normaalii elämää!!! :)
Onks kukaan muu joka ois jo päässy hyvälle mallille ja haluais vertais tukee?
Ois kiva keskustella ja jatkaa yhdessä eteenpäin!
Mun maili on: [email protected]
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minä olen parantunut. Nykyään tuskin muistan aikaa, jolloin en syönyt. Ruokahalut ovat ehkä liiankin hyvät. En olisi aikoinaan uskonut, että tällaistakin voi olla. Enää hyvin harvoin tulee mieleen lopettaa syöminen. Olen kyllä edelleen masentunut, mutta en hengenvaarassa. Lääkityksellä selviän jokapäiväisestä elämästä. En odotakaan, että kaikki olisi ihan samanlaista kuin muilla. Monet asiat ovat minulta ohi. Kun on sairastanut rankasti, elämään jää siitä jälkiä, mutta ei pelkästään kielteisiä.
Paranemista kaikille!
Moi.
Ihanaa et vastasit!!!!
Mulla on ihan sama tilanne,en ajattele laihduttamista ja ruokahalut on hyvät! Mutta kuten itsekkin sanoit, kyllähän tää jälkensä jättää...
Enkä tiedä lähteekö ne koskaan pois kokonaan?
Mullakin on jäänny jonkinlaista masennusta.
Joskus on parempi ja joskus tuntuu että en jaksa vaan enää tätä elämää...
Ei oo ystäviikään...
Ois kiva jos pidettäis yhteyttä jatkossaki.(Jos vaan ite jaksat tai haluut).
Moikka. Koita jaksaa...
Tuleehan elämään uusiakin asioita. Välillä syömättömyysvuodet tuntuvat vain pahalta unelta, jonka on melkein unohtanut. On huonompia päiviä, mutta onneksi myös valoisampia päiviä. Uskon, että vähitellen voi olla enemmän valoisaa kuin synkkää.
Itselleni on ollut uusi asia se, että syöminen vaikuttaa positiivisesti mielialaan. En ennen uskonut, että syömättömyys itsessään masentaisi. Monestihan olo oli hyvinkin "kirkas", kun ei päiväkausiin syönyt. Kun sitten vetäisi jonkun munkin puolikkaan, niin eihän se mielialaa nostanut. Nykyään taas monesti huomaa, että suht terveellisen aterian jälkeen piristyy henkisesti. Mutta en mieti syömistä hirveästi. Jos joku kritisoi vaikka karkkejani, niin en välitä, koska eihän ulkopuolinen voi tietää taustaani. Karkin syönti ei todellakaan ole mikään ongelma verrattuna siihen, ettei syö mitään.
Yksinäisyys on ehkä pahimpia ongelmia. Ongelmavuosien jälkeen ei oikein osaa sosiaalisia kuvioita ja pelkää, että ihmiset kammoavat, kun on ollut niin pahasti sairas. Mutta sairastamisen tilalle saisi kehittyä jotain ns. normaalia. Mutta ehkä sitäkin vähitellen...?
Kirjoitellaan vaan!
Heips.
Niin mäkin toivon todella hartaasti, että päivä päivältä olisi tiedossa valoisampia päiviä.
Mutta niin kuin sanoit: ongelmavuosien jälkeen tosiaan on kuin ei osaisi enää elää sosiaalista elämää.Olen hirveän yksinäinen ja haluaisin ystäviä, mutta kun sitten olen jonkun "kaverini" kanssa, en osaa nauraa,viihtyä tai edes olla mikään normaali nuori...
En usko että se johtuu enää anoreksiasta.Se johtuu jostain muusta. (masennuksesta kai).
Mutta kaipa se joku päivä helpottuu!?
Minkä ikäinen muuten olet? (Ei oo pakko kertoo).
Moikka. :)
Ehkä anoreksia on osa isompaa ongelmavyyhteä, jota tietenkin on helpompi ratkoa, jos syö normaalisti. Toisaalta välillä tuntuu raskaalta juuri tuo yritys olla ns. tavallisten ihmisten seurassa. Sairaana sellaista ei tarvinnut yrittääkään. Ja ehkä sairauden jälkeen selvemmin huomaa, jos toiset ovat pinnallisia tai välinpitämättömiä. Minulle anoreksia oli myös jonkinlaista rakkauden tavoittelua. Oli julmaa huomata, miten vähän jotkut välittivät. Viime kädessä on vain arvostettava itseään sen verran, että syö. Kukaan ei voi syödä puolestani. Jos voisi, niin ainakin jotkut läheiseni olisivat senkin tehneet.
Luulen, että juuri tietynlainen osattomuus ja yksinäisyys sairastuttaa. Jotkut sairastuu anoreksiaan, jotkut johonkin muuhun (kuten alkoholismiin). Se mikä anoreksiassa mielestäni on hirveää, on ihmisten halveksunta. Halveksitaan sairasta, joka tarvitsisi hyväksyntää ja välittämistä. En usko, että ketään ylipainoista voidaan samalla tavalla nimitellä ja kauhistella. Mutta sitten sitä itsekin joskus huomaa kauhistelevansa, kun joku on oikein laiha eikä pysty kohtaamaan sitä ihmistä yksilönä...
Ehkä kerron joskus toiste ikäni :)
Uskon, että minun kohdallani on monia syitä, minkä takia sairastuin anoreksiaan.Minä halusin jollain tavalla olla itsenäinen ja määrätä ITSE, että mitä teen ja milloin.Jos joku pyysi minua tekemään jotain, tein juuri päinvastoin.Tunsin olevani paha ja nautin siitä.
Tällä hetkellä olen vain onnellinen ,että se kaikki on ohi. (Niin ohi, kuin vain mahdollista).
Niin kuin olen kertonut elämäni tuntuu välillä erittäin raskaalta ja olen ajoittain hyvinkin masentunut.(Saatan purskahtaa itkuun noin vaan keskellä päivää). Ja juuri sen takia en aina jaksa tulla säännöllisesti nettiin ja/tai yrittää sosiaalistua ja saada uusia tuttavia. Joten anteeksi, jos en pysty kirjoittelemaan sinulle säännöllisesti.Kirjoitan kyllä niin usein kuin vaan mielentilani suinkin sallii.Toivottavasti sinä ymmärrät.
Se mitä sanoit siitä, että oli tavallaan helpompaa olla sairas, kun ei tarvinut edes yrittää olla ns. tavallisten ihmisten seurassa ja käyttäytyä kuten he, On niin totta.
Ei se tarkoita sitä ,että sen takia olisin mielummin taas sairas, mutta luulen, että se on yksi syy ainakin siihen, että on niin masentunut ja onneton, vaikka on vihdoin lähtenyt paranemaan. (Se siis, että nyt pitäisi käyttäytyä jo niin kuin ns. normaalit ihmiset ja olla heidän kanssa,vaikka ei siihen pysty).
Moikka...
Hei!
Mitä kuuluu?
Toivottavasti et ole jo ajatellut, etten enää kirjoita. Olen ollut aika maassa ja välillä jouduin bannatuksikin, kun joku ilmeisesti ei tykännyt kommenteistani täällä. Nettikeskusteluissa kun ei oikein ole mitään yleistä sääntöä, mitä lopulta saa ja mitä ei saa kirjoittaa. Ilman mitään ilmoitusta huomaa vaan, että aha, nyt joku on valittanut mielipiteistäni.
Paraneminen anoreksiasta käy työstä. Itselleni se lihomisvaihe oli ihan kamala. Olin sairaalassa ja joka päivä piti syödä ihan älyttömästi - ainakin entiseen verrattuna. Pari kertaa lähdin kotiinkin, missä taas laihduin nopeasti. Ei vaan osannut enää syödä. Syömättömyyteen tottuu. Etenkin julkisilla paikoilla, kuten koulun ruokalassa, oli hirveää syödä. Ahdisti se porukka ympärillä ja jopa kaikki syömiseen liittyvät äänet. Yritin käydä jossain kahvilassa, missä sai sämpylän ja kahvin kompaktisti ilman mitään leivän voiteluita tai muita kuvioita.
Eihän tämä elämä vieläkään normaalia ole. Tänäänkin olen velttoillut yöpaidassa koko päivän. Syömisen hoidin nopeasti tv:n katselun ohessa, koska en jaksanut sen enempää. Karkkiakin tulee napsituksi ihan liikaa.
Mutta elossa ollaan.
Ei hätää. Ymmärrän paremminkin kuin hyvin, ettei sitä aina vaan jaksa kirjoittaa ja pitää yhteyttä.
Itse olen oiva esimerkki siitä...
Mullakin oli tosi vaikee se painon nosto vaihe, mutta nyt jälkeenpäin olen tosi helpottunut ja onnellinen siitä et sain painoini tähän!!!
Mulla siis on ihan hyvä olo vartaloni suhteen. Psyyke taas on sitten ihan toinen asia.Meinaan oonhan mä siis vielä tosi masentunu... Joskus onneks on parempii päivii, mutta kyllä ne masentuneet päivät vie voiton...
Koita jaksaa. Kirjoitellaan ihan vaan niin useesti kun ite jaksetaan.Ei oteta lisää paineita tästä.
Voi hyvin. Moikka.
Hei! Mitä kuuluu? Olet ollut mielessä, kun huomasin, että syöminen meinaa unohtua aika ajoin. Kun joskus on tottunut päivärytmiin, johon ei kuulu syömistä, siihen voi lipsahtaa takaisin. Toivottavasti sinä olet jaksanut syödä!