Hei kaikki
Olen jonkun aikaa lueskellut tätä palstaa, mutta silmiini ei ole osunut keskustelua tästä aiheesta, eli miten te muut paniikkihäiriötä sairastavat "lapselliset" olette selvinneet arjesta lasten kanssa liikkuessa ja muuten?
Itse olen kärsinyt paniikkikohtauksista jo lähes 20 vuoden ajan, lasten odotusaikoina onnistuin olemaan lääkkeettä ja paniikitkin pysyivät suht koht hyvin hallinnassa. Lasten ollessa vielä ihan pieniä, oli välillä aika tuskallista lähteä kauppaan tms. kun pelko ei kohdistunut pelkästään itseen, vaan ajatukset pyörivät siinä, että miten lasten käy jos äiti yht äkkiä saa paniikin ja silmissä sumenee niin ettei eteensä tahdo nähdä, saati sitten tarkkailla missä lapset.
Jotenkin niistä vuosista selvisin, helppoa se ei ollut. Nyt lapset ovat jo teini-ikäisiä, joten heidän peräänsä ei tarvitse katsoa samalla lailla kuin heidän ollessa ihan pieniä taaperoita.
Kohtauksia tulee vieläkin, lääkkeistä huolimatta silloin tällöin, ja pelko lähteä kotiovesta ulos on välillä todella suuri.
Olisi todella mukava kuulla muiden äitien, ja miksei isienkin, kertomuksia elämästä paniikkihäiriön ja lasten kanssa.
Kaikkea hyvää ja jaksamista kaikille.
Olen jonkun aikaa lueskellut tätä palstaa, mutta silmiini ei ole osunut keskustelua tästä aiheesta, eli miten te muut paniikkihäiriötä sairastavat "lapselliset" olette selvinneet arjesta lasten kanssa liikkuessa ja muuten?
Itse olen kärsinyt paniikkikohtauksista jo lähes 20 vuoden ajan, lasten odotusaikoina onnistuin olemaan lääkkeettä ja paniikitkin pysyivät suht koht hyvin hallinnassa. Lasten ollessa vielä ihan pieniä, oli välillä aika tuskallista lähteä kauppaan tms. kun pelko ei kohdistunut pelkästään itseen, vaan ajatukset pyörivät siinä, että miten lasten käy jos äiti yht äkkiä saa paniikin ja silmissä sumenee niin ettei eteensä tahdo nähdä, saati sitten tarkkailla missä lapset.
Jotenkin niistä vuosista selvisin, helppoa se ei ollut. Nyt lapset ovat jo teini-ikäisiä, joten heidän peräänsä ei tarvitse katsoa samalla lailla kuin heidän ollessa ihan pieniä taaperoita.
Kohtauksia tulee vieläkin, lääkkeistä huolimatta silloin tällöin, ja pelko lähteä kotiovesta ulos on välillä todella suuri.
Olisi todella mukava kuulla muiden äitien, ja miksei isienkin, kertomuksia elämästä paniikkihäiriön ja lasten kanssa.
Kaikkea hyvää ja jaksamista kaikille.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minulla on kaksi lasta ja olen aina pelännyt, että aiheutan heille jotain traumoja peloillani, mutta aika on näyttänyt, että molemmat ovat täysin terveitä ja järkeviä.
Monesti jouduin esim. kauppaan mentäessä kääntymään kotiin takaisin ja joskus kävi myös niin ,etten edes päässyt ulko-ovea pidemmälle.
Ne oli tuskaisia hetkiä.
Kun poikani oli rippileirillä en pystynyt menemäään häntä tapaamaan, kun en uskaltanut, se oli pettymys sekä minulle että pojalle.
Yhdessä vaiheessa kun paniikki oli niin pahana, niin sain lisäksi vielä masennuksen, silloin luulin sekoavani ja elämänhalu katosi, mutta ajattelin, että lasteni vuoksi mun on saatava/haettava apua ja hain/sain.
Elämäni on tällä hetkellä suht ok. On vakityö, lapset isoja, toinen jo muuttanut pois kotoa, hyvä mies, suht terve, tosin joskus ahistaa, mutta silloin hiljennän tahtia ja katson, että nukun riittävästi ja syön hyvin.
Alkoholia en käytä, sillä se ei sovi paniikkisille.
Asiat sujuvat paremmin, kun vain muistaa antaa aikaa myös itselleen.
Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
Hyvää kevään odotusta kaikille!
Kiitos kun vastasit.
Olisin vielä halunnut kysyä sinulta ( ja miksei muiltakin joilla kokemusta asiasta ) että miten selitit lapsille panikoinnit, kerroitko asiasta heille sairautena vai pyritkö sen aina jollain lailla peittämään kaikenlaisilla tekosyillä?
Itselläni on myös kaksi lasta. Jäin yksinhuoltajaksi lähes tulkoon heti toisen lapsen syntymän jälkeen. Kaikki asiat oli siis pakko hoitaa itse, välillä sain ystävältä kyydin kauppaan ja sitten ostinkin kärryllisen ruokaa, ettei tarvinnut pitkiin aikoihin pakon edessä kauppaan lähteä.
Alkoholia en myöskään käytä. Ajatus siitä, että itse aiheuttaisin itselleni tilan, jossa saatan menettää itseni hallinnan ei sovi ajatusmaailmaani. Veljeni oli alkoholisti ja pelko että myös minussa olisi tuo "geeni" on saanut minut pidättäytymään alkoholista totaalisesti. Ja toisaalta en edes kaipaa "ryyppäämistä", niin miksi sitä olisin edes koskaan tehnyt.
Viime aikoina lääkityksen myötä suurimmat kohtaukset ovat pysyneet hallinnassa, mutta lähes jatkuvasti on huimaava olo, joka voimistuu juuri samoissa tilanteissa kuin paniikki yleensä. Hengitystä olen yrittänyt opetella hallitsemaan, tietäen että hyperventilointi vain lisäisi paniikin riskiä.
Lääkityksenä tällä hetkellä Cipralex 15mg ja Xanor 0,25mg tarvittaessa. Xanoria joudun ottamaan lähes tulkoon joka kerta kun edes suunnittelen kotiovesta ulos astumista.
Tänään menossa terapeuttini luo, luultavasti Cipralexin annostusta nostetaan, mutta mielessä pieni epäilys että se juuri kenties aiheuttaa tuon huimauksen tunteen.
Jaksamista kaikille tähän viikkoon.
Itselläni on lapsia ja ovat vielä pieniä. Kärsinyt olen paniikista noin 10 vuotta. Ja ei se helppoa ole ollut ei...
Oloni ei vieläkään ole lääkkeistä huolimatta hyvä, mietinkin että oisko aika mennä lääkäriin.
Raskausajat myös selvisin ilman lääkkeitä ja melko hyvin, mutta vauvan syntymän jälkeen sitten ei mee kauan kun taas pitää lääkitys aloittaa....välillä tuntuu niin epätoivoiselle...
Minulla on 4 lasta,kaksi vuotiaasta murkkuikäiseen. Minulla ei ole mitään diagnoosia mutta epäilen että kärsin paniikkihäiriöstä.
Nyt oireita on alkanut olla useammin vaikka kovin usein niitä ei olekaan. Voin käydä kaupassa, mutta joka kerta jännitän alkaako pyörryttämään ja loppuuko happi.
Olen menossa psykologin juttusille toisen asian tiimoilta eli olen kova jännittämään kaikkia sosiaalisia tilanteita. Mainitsen kyllä samalla nämä paniikin tunteet.
Minulla on sellainen juttu että koen saavani jotain ihmeellista voimaa lasten kanssa liikkuessa...eli kun lapset tai osa heistä on mukana. Yksin jos lähden esim. kauppaan niin pelkään saavani "kohtauksen" mutta lasten kanssa ei pelota. Muutaman kerran on käynyt nimittäin niin että paniikki on alkanut iskeä, mutta silloin olen kiinnittänyt huomioni lapseen, jutellut tälle, ja oloni on helpottanut. JOs lähtisin yksin ja paniikki tulisi niin ei olisi mitään mihin voisin kiinnittää huomioni ja kohtaus saattaisi paheta.
Sama koskee kyllä ketä vaan, esim. kaveri tai mies jos on mukana niin olo on suht turvallinen.
Lapset tuskin edes tietävät että kärsin tällaisesta, koska olen oirehtinut vasta niin vähän aikaa. Ensimmäiset paniikkikohtaukset tapahtuivat kyllä 6 vuotta sitten mutta sinä vuonna tuli vain 2 sellaista kohtausta mitä nyt jälkeenpäin tajuan olevan niitä. Silloin jätin ostokset kärriin ja juoksin kaupasta pois :(
Nyt paniikkini onkin enemmän kotona tapahtuvaa. Iltaisin kun lapset ovat nukkumassa. Kun "päivä on pulkassa" ja oma aika alkaisi. Silloin saattaa alkaa ahdistaa, pyörryttää, sydän lyö miten sattuu, korvissa kohisee ja näkökenttä sumenee. Pari kertaa olen lähtenyt käymään lääkärissä mutta mitään ei ole löytynyt. Eli eiköhän ne paniikkikohtausta ole ollut!!
Kauppaan, tai muualle ihmisten ilmoille lähteminen aiheuttaa joka kerran kyllä pulssin nousemisen joten päätin että nyt on pakko hakea apua tähän. Vanhempainilloissa, koulun juhlissa, kerhoissa jne. käynti on ollut monta vuotta yhtä tuskaa, nyt olen huomannut että olen jättänyt käymättä noissa missään koska en uskalla.
Olen alkanut pelätä ihmisiä liian paljon.
Tämä on vaikeaa ja pahoin pelkään että joudun nyt elämäni ensimmäisen kerran lääkitykselle :((
mutta varmaan pakko ettei sekoa ihan kokonaan. Pelkään kyllä aloittaa mitään lääkettä kun olen kuullut niiden aiheuttavan niin paljon sivuoireita!
Jaksamista toivon teille tämän ketjun ihmisille ja muillekin joilla tämä ongelma on!!!
t. vähän päälle 30 v. panikoija-äiti.
hassua, minäkin neljän lapsen äiti, lapset melkein saman ikäisiä ja ja ikää samanverran kuin sulla...:)
Tämä oireilu jotenkin meidän ikäisten "ammattitauti" ;-) !? Jotenkin tuntuu "hyvältä" kuulla että on suht samankaltaisessa tilanteessa olevia kuin mitä itse - enkä nyt tietenkään sitä tarkoita että olisin iloinen että muutkin kärsii tästä!! Vaan sitä ettei sitä kai niin outo tyyppi olekaan kun on muitakin samanlaisia. Kun tuntuu että noi muut äidit tuolla kerhoissa ja muissa ovat niin rohkeita ja "tervepäisiä" minuun verrattuna. Minusta tuntuu aina että olen ainut jännittäjä/panikoija/pelkäävä. Muut onkin jatkaneet kerhoilua sun muita...minä en enään pysty :( (toistaiseksi).
Tämä kotiäitiys kyllä tukee hyvin tätä neljän seinän sisällä pysymistä! Voi kauhia kun se päivä tulee että pitäisi töihin mennä :-0 kauheeta!!!
Mitähän muuta samaa meistä löytyisi? :)
min' olen tullu tsiihen päätkseen,e tten mene töihin. Kodinhoidontuki nuorimmalta loppuu keväällä, jään miehen tulon armoille :( Miehen kaa siis yhdessä päätettiin että näin on paras.
Tunnen paljolti samalla tavalla "panikoijan" kanssa, että oloa hieman helpottaa tieto siitä että on muita samassa tilanteessa eläviä, vaikka ei tätä ph:ta toivoisi kenenkään kohdalle.
Myös sama tunne että lasten kanssa kaupassa käynti on huomattavasti helpompaa kuin yksin, he kun saavat huomion pysymään muualla kuin itsessä.
Myös kännykkä helpottaa oloa jos tuntuu että paniikki iskee, niin voi soittaa jollekin ja saada ajatukset pois tilanteesta. Ystäviä minulla ei montaa kyllä ole joka ymmärtäisi tilannettani. Mutta onneksi on yksi jolle voin soittaa lähes joka kerta, ja hän ymmärtää jo pelkästään siitä kun sanon "puhutaan jostakin kivasta", niin hän ei rupea kyselemään, että onko olo ahdistava jne.
Kotoa lähtemiset ovat olleet nyt viime viikkojen aikana todella vaikeita, ja usein miten olen joutunut turvautumaan taksikyytiin jopa päästäkseni työpaikalle. Olo kuitenkin helpottuu kun päivä kodin ulkopuolella lähtee käyntiin, ja kotiinpäin palaaminen onnistuu ilman paniikkeja kävellen ja bussilla. Kalliiksi tulee tämä paniikin kanssa eläminen :( ehkä jonain päivänä pääsen niskan päälle.
Tänään nostettiin Cipralexin annostusta 20mg:aan, ja terapeutti oli hyvin vakuuttava sanoessaan, että kyllä nämä kohtaukset saadaan kuriin, kun vain löytyy oikea annostus. Hän myös diagisoi että minulla on keskivaikea masennus, johon Cipralexin pitäisi myös auttaa.
Kirjoitelkaa lisää kuulumisianne, tää palsta on mulle sellainen henkireikä jonka avulla jaksaa paljon paremmin kuin yksin asioita kelaamalla.
seroxatia (nyt optipar)reilun kymmenen vuotta,joskus pieniä taukoja välillä.Eikä minulla ole ollut mitään sivuoireita.Pystympähän elämään normaalia elämää näin.Olen sisäistänyt asian itselleni,että en pärjää ilman lääkettä ja syön sitä jatkuvasti.
Olen oppinut nyt hyväksymään asian, että lääkitys paniikkihäiriöön on lähes tulkoon välttämätön, ainakin omalta osaltani. Terapeuttini kehoitti minua asennoitumaan niin, että tämä ph on sairaus muiden joukossa kuten esim. diabetes, ja oikeanlaisella lääkityksellä kohtaukset saadaan hallintaan. Sillä uskolla että lääkkeet todella tehoavat, jaksaa jatkaa. Olkoonkin että tätä lääkitystä joutuu popsimaan koko elämän, pääasia että edes jollain konstilla onnistuu selviytymään arjesta.
kaikkea hyvää ja jaksamista kaikille
Ei anneta tän sairauden meitä nujertaa.