Äitini, joka on syntynyt vuonna 1937 ei voi ymmärtää, kuinka voin olla väsynyt. Kun me olimme pieniä, hän hoiti kodin ja kävi töissä. Minut on suurimmaksi osaksi hoitanut kahdeksan vuotta vanhempi siskoni.
Kysymys siis kuuluu - emmekö me yritä tarpeeksi? Aiheutammeko itse väsymyksen itsellemme? Itse olen syntynyt 1973 ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen noin viisi vuotta sitten. Se oli äidilleni kova paikka, ja entäs sitten kun kuuli että käyn mielenterveystoimistossa terapiassa! Herrajee, "siellä käy vain hullut ja ne asiat pitää unohtaa", niinpä niin, kotonahan sitä kaikki lakastiin maton alle.
Vaikeeta on, mutta pakkohan tässä on yrittää kasvattaa lapsistaan edes hieman enemmän tervejärkisimpiä kuin itse.
Kysymys siis kuuluu - emmekö me yritä tarpeeksi? Aiheutammeko itse väsymyksen itsellemme? Itse olen syntynyt 1973 ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen noin viisi vuotta sitten. Se oli äidilleni kova paikka, ja entäs sitten kun kuuli että käyn mielenterveystoimistossa terapiassa! Herrajee, "siellä käy vain hullut ja ne asiat pitää unohtaa", niinpä niin, kotonahan sitä kaikki lakastiin maton alle.
Vaikeeta on, mutta pakkohan tässä on yrittää kasvattaa lapsistaan edes hieman enemmän tervejärkisimpiä kuin itse.
Vastaukset 10
Vanhimmat
masennusta ja pahaa väsymystä (uupumusta) ilman jotain omakohtaista kokemusta. Sitten tuosta "ennen ajasta", aika kultaa muistot. Ja sepä vasta nopeasti tapahtuukin!
tää aika on oikeesti rasittava ja väsyttävä. ihmiset kokee ahdistusta. vaikea aika. itse oon rukoillu ja pyytänyt yläkerran Herralta voimia päiviini. Oon saanutkin. ja helluntaiseurakunnasta oon löytänyt ystäviä.
jotenki tää maailman meno ja kaikki on ihmistä väsyttävää. nopeatempoista ja kaiken pitäs olla täydellistä..kodin kiiltää ja niin edelleen. mutta mikä niitä isoja vaatimuksia luo. ajan henkikö? Jumala ei vaadi enempää kuin mitä osaamme ja jaksamme. Hänelle riitämme ja Hänen armonsa kantaa.
mitään kunnollista tekemistä eikä oikeita vastoinkäymisiä voitettavana, sen tähden ollaan masentuneita ja väsyneitä. Maailma on liian valmis. Jos olisi enemmän haasteita ja tarve ponnistella, ihmiset olisivat myös henkisesti terveempiä.
Jaa tämä oli taas näitä latistajasankareita.
Ennen oli mahdollista ja jopa yleistä palkata kotiin apulainen, jos äiti ei meinannut pärjätä. Siinä ei ollut mitään kummallista. Nykyisenä tasa-arvon aikana siihen ei oikein ole varaa, eikä 70-80-lukujen kunnallista kotiapujärjestelmää enää ole.
Sikäli Miina on oikeassa, että ennen työ usein oli fyysisesti kovaa, mutta se oli mielekästä, sillä oli alku ja loppu. Nyt juostaan kiireen kanssa kilpaa, työtä tehdään nappuloita näpyttelemällä. Ei tule työstä tyydytystä, kun ei koskaan tule valmista.
"Enemmän haasteita ja tarve ponnistella" -no huh huh, nythän niitä haasteita ihmisellä vasta onkin.
erilaista -ei oikein voi verrata .
Minäkin olin kaikki loma-ajat mummolassa hoidossa .Ei kukaan ole ennenkään yksin kaikkea hoitanut .
Työelämä on muuttunut aivan oleellisesti -kovempaan suuntaan .
Mielestäni usein on itse aiheutettua. Mitään ei kestetä, koko ajan jonkun pitäisi olla auttamassa jne...
Myös sellaista ilmiötä huomaa, että nykyisin nuoret äidit eivät edes suostu ottamaan apua vastaan. Halutaan marttyyrimaisesti vain tulla toimeen omillaan ja jaksaa vaikka ei jaksaisikaan.
Minä ainakin olen huomannut sen ilmiön, että esim. isovanhempien apua ei huolita vaikka he olisivat aivan vieressä ja halukkaita ja vapaita tekemään nuoren äidin avuksi mitä vain.
Pientä vauvaa roudataan heti muutaman viikon ikäisenä pakkasilmassa jokaiselle shoppailureissulle mukana. Toinen vaihtoehto olisi, että mummu tulisi kotiin hoitamaan muutamaksi tunniksi ja äiti saisi shoppailla itsekseen. Sellainen ei passaa.
Jos taas sairastutaan ja ei jakseta lasta oikein hoitaa, annetan sen vain olla vähemmällä hoidolla ja oman onnensa nojassa ennenkuin suostutaan ottamaan mummun apu vastaan.
Eli kyllä, itseaiheutettua se väsymys on silloin kun apu ei kelpaa vaikka sitä tarjotaan.
niin enpä tuollaiselle mummolle tosiaan antaisi lapsiani hoidettavaksi. Kuulostat aivan anopiltani, joka aina tietää asiamme paremmin ja on olevinaan kuin joku äiti teresa.
Mulla on ystävät joilta pyydän apua kun olen väsynyt. Kato ystävät voi valita, anoppia ei.
Noin juuri toimii vaimoni. Ei anna sukulaisten, tuttujen eikä aina edes minun auttaa, vaikka kaikki näkevät ettei kaikki ole kohdallaan. Apua meille tarjotaan ja ihan vilpittömästi haluavat sukulaiset ja tuttavat auttaa jollain tavalla. Ei vaan tahdo mikään kelvata. Aina löytyy syy, miksi ei voi mummo tulla kylään, miksi ei voi ottaa hoitajaa rahalla tai mennä kummitädille hoitoon vähäksi aikaa. Jos minä yritän auttaa ja tehdä asioita hänen puolestaan, niin haukut tulee kun joku pikkujuttu menee eri tavalla kuin hänellä.
Siinä sitten stressaannutaan ja voidaan huonosti. Zombiena mennään eteenpäin. Lapsetkin oppii kireän ja stressaantuneen tavan suhtautua asioihin.
kun odottaa saavansa apua jostakin suunnasta, saa usein odottaa turhaan. Aikaa kuluu, turhautuneisuus iskee ja katkeruus kasvaa.
Mutta kun ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja yrittää tehdä kaiken itse, saa ehkä silloin tällöin ilahtua odottamattomasta avusta.
Kertakäyttövaippojen, pesukoneiden, jääkaappien ja valmisruokien aikana ei lapsenhoidon luulisi enää olevan ylivoimaista.