Mieheni kärsii keskivaikeasta masennuksesta. Hän on iloton, innoton, aikaansaamaton, jättää asioitaan hoitamatta. Työnsä on hoitanut, mutta omasta mielestään puoliteholla. Hän käy säännöllisesti terapiavastaanotolla. Useimmiten juo perjantai- ja lauantai-illat melko reippaasti. Kotona ei tee mitään muuta kotiin liittyvää kuin leikkii poikamme kanssa, muutoin katsoo televisiota, on netissä tms.
Oikeastaan vasta hiljattain ymmärsin, että hän todella on sairas ja luulen, että turhautuneilla kiukunpuuskillani olen ehtinyt aika pahasti pilata hänen uskonsa ja luottamuksensa minuun. Haluaisin kaikin tavoin hänen parastaan, etenkin poikamme, mutta myös itseni tähden. Silti toisaalta olen väsynyt ja pelkään, että pian itsekin masennun. Joudun hoitamaan kaiken kotiin liittyvän itse vaativan työni ohella. Häneltä ei heru kiitoksia, ei mitään. Ainoastaan sitten, jos kehun häntä, voin itsekin saada positiivista palautetta, mutta on vaikea löytää aiheita kehumiseen, kun toinen vain rötköttää sohvalla ja itse taistelee kelloa vastaan, että saa aina kaiken hoidettua.
En tiedä, miten kauan jaksan. Olen harkinnut eroa, mutta en haluaisi sitä poikamme tähden. Tiedän, että poika on isälleen tärkeintä maailmassa ja myös isä pojalleen rakas. Silti olen välillä epätoivoinen enkä jaksaisi enää. Tuntuu, että parisuhteemme alkaa olla aivan umpikujassa ja pian ei ole enää mitään tehtävissä.
Mitä voisin tehdä? Miten saisin voimia jaksaa ja kannustaa miestäni? Miten kauan kestä, että moisesta aallonpohjasta pääsee nousemaan... Kysymyksiä olisi loputtomiin.
Oikeastaan vasta hiljattain ymmärsin, että hän todella on sairas ja luulen, että turhautuneilla kiukunpuuskillani olen ehtinyt aika pahasti pilata hänen uskonsa ja luottamuksensa minuun. Haluaisin kaikin tavoin hänen parastaan, etenkin poikamme, mutta myös itseni tähden. Silti toisaalta olen väsynyt ja pelkään, että pian itsekin masennun. Joudun hoitamaan kaiken kotiin liittyvän itse vaativan työni ohella. Häneltä ei heru kiitoksia, ei mitään. Ainoastaan sitten, jos kehun häntä, voin itsekin saada positiivista palautetta, mutta on vaikea löytää aiheita kehumiseen, kun toinen vain rötköttää sohvalla ja itse taistelee kelloa vastaan, että saa aina kaiken hoidettua.
En tiedä, miten kauan jaksan. Olen harkinnut eroa, mutta en haluaisi sitä poikamme tähden. Tiedän, että poika on isälleen tärkeintä maailmassa ja myös isä pojalleen rakas. Silti olen välillä epätoivoinen enkä jaksaisi enää. Tuntuu, että parisuhteemme alkaa olla aivan umpikujassa ja pian ei ole enää mitään tehtävissä.
Mitä voisin tehdä? Miten saisin voimia jaksaa ja kannustaa miestäni? Miten kauan kestä, että moisesta aallonpohjasta pääsee nousemaan... Kysymyksiä olisi loputtomiin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mene joku kerta miehen kanssa (jos hän suostuu), mukaan hoitoneuvotteluun tai terapiaan mukaan, siellä voisitte joku kerta pohtia yhdessä teidän parisuhdettanne.
Itselläni mies tai äitini ovat joskus mukana sairaanhoitajalla jolla käyn kerran pari viikossa ja yleensä he ovat aina mukana hoitoneuvottelussa.
Yritä välttää kiukunpuuskia, sillä vain pahennat tilannetta, itse ainakin ahditun ja masennun vielä enemmän, jos joku koittaa painostaa mua johonkin tai haukkuu laiskaksi...haluaisin koko sydämestäni tehdä kaikkea, käydä töissä, pitää huolta kodista, olla sosiaalinen, iloinen ja reipas puoliso, mutta en pysty, vaikka kuinka haluaisin sitä.
Onnea teille
Sairastuin niin ikään keskivaikeaan masennukseen muutama kuukausi sitten. Ilman puolisoani ja muutamaa muuta lähintä ihmistä en olisi siinä, missä nyt olen, eli hyvää vauhtia toipumassa.
Voin hyvin ymmärtää, että läheisimmän ihmisen osa on raskas. Katsoa sitä vetelehtimistä ja aikaansaamattomuutta. Mutta kokemuksesta voin kertoa, että kun ei ole voimia, ei yksinkertaisesti vaan jaksa tehdä mitään. Pelkästään se, että nousee aamulla ylös ja saa hyvässä tapauksessa käytyä suihkussa, on jo saavutus. Päivä voi hyvinkin mennä pyjama päällä sängyn laidalla istuen ja itseltään kysellen, että missähän tässä nyt oikein mennään.
Läheiselle ihmiselle antaisin sen neuvon, josta hyvä vinkki tuossa jo tulikin, että ei kannata patistella eikä potkia ahterille. Se vaan pahentaa tilannetta. Masentunut tarvitsee omaa tilaa, joskus jopa tarvetta täysin eristäytyä ulkomaailmasta. Mutta tietoisuus siitä, että on joku tai jotkut, joihin turvata, on äärimmäisen tärkeä. Ainakin meillä päivän paras hetki pahimpina aikoinani oli se ilta, kun sai painautua miehen syliin ja olla siinä turvassa.
Älä yritä liikaa, ja muista hoitaa myös itseäsi. Voimia tämä vaihe kuluttaa myös sinulta, koska koko huushollin pyörittäminen on nyt vastuullasi. Uskon, että miehesi osaa arvostaa sinua uudella tavalla, kunhan tuosta kuntoutuu.
Ainakin meillä oma sairastumiseni on entisestään lisännyt rakkautta ja arvostusta puolisoani kohtaan ja osaan nähdä hänen parhaat puolensa uudessa valossa. Vaikka on ollut rankkaa, osaan ottaa tämän myös hyvänä opetuksena.
Uskon, että jaksat tukea puolisoasi. Loppupeleissä se palkitaan.
Masentuneen mieli kääntyy sisäänpäin. Ulkoisilla asioilla ei todellakaan ole kovinkaan suurta merkitystä, siinämielessä haaskaat vain omaa ja sairaan energiaa jos patistat ja nalkuta.
Ehdottaisin tuota samaa kuin edelläkin. Mene terapiaistuntoihin mukaan. Voisihan olla ihan hyvä vaikka hakeutuisitte yhdessä kolmannen oikean ammattilaisen, kanssa keskustelemaan tästä parisuhdekommunikaatio-ongelmastanne.
ainakin tilapäisesti. Yritä asennoitua tälla tavoin, äläkä lisää miehesi taakkaa vaatimalla häneltä asioita, joihin sairas ei pysty. Toisaalta sinun ei tarvitse mitenkään erityisesti piristää tai kannustaa miestäsi, riittää kun olet siinä ja jaksat vaikka illalla halia (jos se miehelle sopii).
Muutkin ovat tässä ehdottaneet yhteistä keskustelua hoitotiimin kanssa.
Pisti silmään, että masentunut miehesi ryyppää viikonloppuisin - ei todellakaan hyvä! Alkoholi taatusti pahentaa masennusta, vaikka hetkellisen avun antaisikin. Tästäkin kannattaa puhua siellä yhteisessä palaverissa. Hyvää jatkoa perheellenne!
Miehelläni todettiin keskivaikea (tai vaikea) masennus viime syksynä, mutta on vasta nyt aloittamassa säännöllisen psykiatrisen hoidon (aikaisemmin ei saatu aikaa). Mieheni lääkitystä on jatkuvasti lisätty (luultavasti pian jo maksimi annostus), eikä sillä ole nähdäkseni ollut mitään vaikutusta mihinkään. Toivon todella, että tämä terapia auttaisi.
Olen vasta nyt herännyt tämän saurauden kamaluuteen - siihen miten raskasta tämä on miehelleni, mutta myös minulle. Mies ei tee mitään - siis kerrassaan mitään. Nukkuun vaan, eikä mikään huvita/kiinnosta/innosta. Pelkkä makaaminen kiinnostaa. Itse alan olla todella väsynyt ja turhautunut tähän tilanteeseen, kun mieheen ei saa mitään "ryhtiä" ja joudun hoitamaan kaiken yksin. Viikonloputkin vietän yksin, kun mies vaan nukkuu. Lisätaakkana mulla on vielä nalkuttava äiti, joka tietysti yrittää minun parasta, mutta oikeasti vain pahentaa tilannetta ja henkisiä paineita.
Mieheni on elämäni rakkaus ja haluaisin joskus perheen hänen kanssaan. Pelkään, ettei hän ikinä parane tai ennen sitä tekee itselleen jotain kauheaa. En tiedä miten saisin pidettyä hänet kiinni tässä elämässä, kun häntä ei saa osallistumaan mihinkään. En kerta kaikkiaan suostu uskomaan, että erakoituminen ja sängyssä makaaminen voi olla ratkaisu paranemiseen.
Ei Kiinnosta mikään, ei jaksa mitään, pelkkiä pelkoja ja ahdistusta. Masennuksen ytimen voi ymmärtää täysin vain, jos on itse sairastanut masennusta.
Joskus täytyy tyytyä siihen, että masentunut pystyy vain olemaan - ei todellakaan voimia eikä kiinnostusta mihinkään, jos vielä syöminen ja nukkuminen onnistuvat, ovat ne usein jo ekstraa.
Onneksi masennuksestakin voi parantua. Terapia ja lääkkeet auttavat useimmissa tapauksissa, mutta aikaa se vie. Voi kulua vuosikin ennen kuin edes vähäistä edistymistä voi havaita. Kahden kolmen vuoden jälkeen voi jo olla havaittavissa selvää paranemista. On syytä varautua kuitenkin siihen, että tämä kaikki ei tapahdu suoraviivaisesti. Masennukseen kuuluvat myös takapakit paranemisen aikana.
Masennus on todella rankkaa, ei vain masentuneelle itselleen, vaan myös lähipiirille.
Jos haluat voit lukea omista kokemuksistani lisää linkeistä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000023190922#22000000023190922
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000023242246
Voimia ja kärsivällisyyttä! Hoidolla (terapialla ja lääkkeillä) vaikeakin masennus voi tulla kuntoon. Aikaa se vaatii - joskus paljonkin - mutta voitettavissa se on.
Kiitos teille hyvistä vinkeistä! Ja teksinne todella auttavat hieman paremmin ymmärtämään miestäni. Ihan itkettää, kun luen viestejänne ja saan tukeanne. Ehkä näiden avulla jaksan vielä vähän aikaa.
Yritetään vaan jaksaa, eikä tässä muukaan auta. Tulin äsken kotiin ja mies on taas - yllätys yllätys - nukkumassa. Koko päivänä täällä ei ole tehty mitään, päinvastoin eräs sukulainen on käynyt kahvilla (säälimässä miestä tietysti) ja kaikki nekin roskat on jätetty minun siivottavaksi. Ei ole sukulainen edes pullapussia saanut roskiin! Pyykit oli edelleen koneessa, vaikka mies jo aamulla lupasi sen tyhjentää.
Tuli taas niin toivoton, turhautunut ja ahdistunut olo, että itkin vessassa äsken 20 minuuttia. Tuntuu niin väärältä, että miksi juuri minulle piti sattua näin? Tuntuu, etten millään enää jaksais vaan ymmärtää. On niin mielettömän yksinäinen olo. Vähän lohduttaa tieto siitä, että teitä on muitakin, vaikka en toki tällaista kokemusta muille soisi.
...sinua todella hyvin. Juuri samanlaisia kokemuksia täällä. Miten toivottomaksi ja yksinäiseksi sitä tunteekaan itsensä, kun talo on kuin pomminjäljiltä,kun pienen hetken on poissa. Onneksi sentään pojan voin jättää pariksi tunniksi mieheni kanssa, että pääsen kauppaan ym., mutta kokonaiseksi vuorokaudeksi ei voisi jättää, koska ei ole takeita, että poika saisi syödäkseen. Ainoa, mikä tässä auttaa jaksamaan, on se, että poika on todella tärkeä isälleen ja sen hän myös tälle osoittaa. Silti vastuu pojasta, ruokailut, vaatteet, ulkoilut ym on minun harteillani.
En ole aiemmin tutustunut masennukseen ja on oikeasti ollut helpottavaa lueskella viestejä täältä ja sitä kautta ymmärtää se, että mies ei tee tällaista ilkeyttään tai lasikuuttaan, vaan ettei oikeasti pysty. Kunpa tämä vainmenisi ohitse!
Sitä tuntee koko ajan syyllisyyttä siitä kun ei ole voimia tehdä yhtään mitään. Jo pelkkä oleminenkin tuntuu liian raskaalta. Olen vaikeasti masentunut enkä osaa enää olla edes näennäisesti normaali. En osaa itkeä enkä nauraa. tiedän että tämä tuhoaa puolisoni täysin sillä olen vain haamu entisestä. Kaikkien masentuneiden puolesta voin sanoa että jo se läsnä olo tuntuu kuin turvalta sillä olemme usein yksin ajatustemme kanssa.