Miten saada ystävät takaisin tai saada uusia ystäviä, kun entiset syrjäyttävät pois luotaan? Minulle on käynyt nyt näin. Olen sairastanut masennusta 6 vuotta (kohta 7). Hain apua aivan vasta (lääkkeet saan huomenna ja terapian aloitan ensi viikolla) ja kerroin siitä eräälle ystävälleni uudesta koulustani. Tästä on jo aikaa parisen viikkoa.. Luulin, ettei hän tosiaankaan hylkäisi minua, mutta niin hän vain teki. Vähitellen lakkasi sanomasta huomenta, puhumasta, tulemasta viereen istumaan yms. Samoin tekivät muut luokkatoverini. Olen nykyään kuin ilmaa kaikille. Jaksan elää ainoastaan lemmikkieni tähden. Ainoa ratkaisu näyttäisi olevan oppilaitoksen vaihto toiselle puolelle Suomea. Mutta auttaako sekään? Jos syrjityn leima on minussa sielläkin...Oli pakko purkautua tänne kun ei ole ketään. Anteeksi.
ps. Saat toki kertoa, jos Sinulle on samankaltaista tapahtunut ja miten selvisit siitä vai selvisitkö...
ps. Saat toki kertoa, jos Sinulle on samankaltaista tapahtunut ja miten selvisit siitä vai selvisitkö...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Pahasti näyttää siltä, että ei sinulla ystäviä ollut alunperinkään.
Kuulostat kovin nuorelta. Oletkohan vielä peruskoulussa? Kakarat tekevät kaikenlaista tyhmää - puhun nyt luokkatovereistasi. Useimmat tähtäävät tähän epämääräiseen "cooliuden" käsitteeseen, käyttäen ponnahduslautanaan pelkästään ennakkoluulojaan ja niitä vääristyneitä ajatusmalleja, joita heidän vanhempansa ja yhteiskunta ovat heihin istuttaneet - unohtamatta puberteetin mukanaan tuomaa, usein psykoottista mielentilaa.
Ystävillä ei ole tapana hylätä toisiaan, mutta "kaverit" ovatkin aivan toinen juttu. Kaikki kokevat elämässään hylätyksi tulemisen tunteita ja yksinäisyyttä, eikä tämä olotila jää pysyväksi kuin hyvin harvoin. Epäilemättä saat vielä niitä "kavereita" ja tuurilla ehkä jonkun ystävänkin.
Sanoit, ettet jaksa elää kuin lemmikkiesi tähden. Minulla oli nuorempana usein aivan vastaavia tuntoja. Tämä on aivan luonnollista. Kasvaminen sattuu aina. Oikein muuta lääkettä ei ole, kuin yrittää kestää. Kun kasvat ja viisastut, tuska vähenee ja olosi paranee huomattavasti.
Peruskoulussa? hah...Ei luoja. Kiitos päivän nauruista. Piristi hetkeksi. Ihan kuule päälle 20-vuotias olen.
Mjoo, hiukan tuo "luokkatovereista" puhuminen taisi hämätä. Jos olet yli 20 v. ymmärrät itsekin sen, mitä yritin sanoa. Et sinä sellaisilla ystävillä mitään tee, joita sinulla äsken vielä oli. Turha heissä on riippua.
Toki ymmärrän. Kukaan riippumisesta ole puhunutkaan. En ole tuppautunut heidän seuraansa väkisin. Olen vain antanut olla. Mutta sellainen, joka ei ole tuollaista "ilmana olemista" kokenut, ei voi mitenkään ymmärtää. Ja varsinkin, jos sairastaa vakavaa masennusta muiden viitatessa kintaalla, itsemurhariski on suuri. Ilmeisesti täältäkään ei kunnon tukea saa, vaikka jossain keskustelussa tätä väitettiinkin vertaistuki-palstaksi...
"Ilmeisesti täältäkään ei kunnon tukea saa --."
Ja minkälaista tämä "kunnon tuki" mahtaa olla? :D
On tämä vertaistukipalsta siinä mielessä, että tänne kun ongelmistaan kirjoittaa, saa sataprosenttisella varmuudella niitä samoja vanhoja kliseitä ja hokemia, jotka itsekin olet oppinut tuntemaan. Juuri sitä samaa tavaraa, jota minäkin tarjoilin.
Aikuisena ihmisenä tiedät kyllä aivan hyvin, mikä ongelmasi on ja miten pääset siitä eroon. Mutta et sinä halua parantua, niinkuin ei juuri kukaan muukaan. Kirjoitit tänne, koska halusit hiukan purkaa sydäntäsi ja odotit, että siitä tulisi vähän parempi olo. Ehkä odotit, että joku sanoisi jotain, joka kokonaan tukahduttaisi tuskasi. Haluat kivunlievitystä ja särkylääkkeitä.
Lähtökohtasi on ymmärrettävä, mutta ei järin realistinen.
Jos tästä nyt jotain hyötyä on.. Itse kerroin työpaikalla ihan avoimesti lähipiirilleni, mikä on tilanne ja sain paljon sympatiaa. Ehkä ikäisilläsi nuorilla ei ole kykyä käsitellä tämäntapaisia asioita. Uskoisin, että kysymys ei ole hylkäämisestä, vaan ennen kaikkea siitä, ettei ymmärretä, mitä masennus on. Helposti masentunut leimautuu väärällä tavalla. Älä noista välitä, vaan keskity omaan toipumiseesi.
Vaikutat kirjoittamasi perusteella fiksulta ja ajattelevalta ihmiseltä, eikä sinun todellakaan tarvitse pyytää anteeksi. Täällä on monia, jotka haluavat tukea ja jakaa kokemuksia kanssasi. Ne oikeat ystävät siellä tosielämässä kyllä palaavat, älä ole siitä huolissasi ja uusia löytyy, kunhan voimasi siihen riittävät.
Kevätaurinkoa ja valoa elämääsi!
Itseäni syrjittiin koko kouluaika ja olin muille kuin ilmaa.
Kannattaa etsiä uusia ystäviä esim. jostain missä on saman ongelman kanssa painivia tai jotka itsekin sairastavat jotain mielenterveyteen liittyvää.
Täältä tampereelta löyttyy ainakin klubitalo, kaarisilta ja paljon Taimin järjestämiä harrastus mahdollisuuksia ja Iideshovissakin on jotakin toimintaa.
Kysy, vaikka terapeutiltasi missä voisit nähdä kaltaisiasi nuoria.
Käy kuitenkin se koulusi loppuun, ehkä entiset ystäväsi huomaavat, että olet edelleen sama ihminen vaikka masennusta sairastatkin ja tajuavat, että olet hyvä kaveri siinä missä ennenkin, ole myös itse aktiivinen äläkä jättäydy omatoimisesti ulkopuolelle.
zemiä sulle :))
Masennus on tauti, joka tekee ihmisen hyvin itsekeskeiseksi (itse masentunut ei sitä välttämättä huomaa). Toisten ihmisten on raskas olla masentuneen seurassa, se vaatii todella paljon ymmärrystä ja omaa energiaa. Kaikilla näitä ei välttämättä ole, syystä tai toisesta. Tiedän omasta kokemuksesta kuinka ystäväni masennus meinasi vetää minutkin pinnan alle, ja oman mielenterveyteni tähden minun piti katkaista suhde. Ystäväni tietenkin koki tämän hylkäämisenä eikä ymmärtänyt voimieni loppumista. Itsekin olen ajoittain masentunut, ja ihmiset kyllä sen vaistoavat, vaikka miten yrittäisin sitä peitellä ja käyttäytyä´"normaalisti". Raaka totuus on, että masentuneen seurassa ei ole mukava olla. Vain ne tosi ystävät jaksavat, tiettyyn rajaan hekin.
Mutta sitten iloiset uutiset: ihmissuhteet paranevat ihmeellisesti, kun saat masennuksen hallintaasi (lääkkeillä tai terapialla tai molemmilla) ja pystyt itse olemaan kantamatta kaunaa näille entisille ystävillesi. Heidän käytöksensä ei ole kypsää eikä kaunista, mutta koulun vaihto ei auta asiaa, olet siellä kohta samassa pisteessä taas.
Rohkeutta sinulle sinnitellä masennuksen läpi, vaikka tuntuu, että aurinko ei enää koskaan risukasaan paista, niin eräänä päivänä sitten...
Minulla masennus kesti vuosia, ja samalla yritin (epätoivoisesti) saada uusia ystäviä uudessa elämäntilanteessa. Itkin yksinäisyyttäni ja syyttelin toisia ihmisiä välinpitämättömyydestä, kun eivät ottaneet minua "todesta". Olin heille todellakin "ilmaa", ja jäin ulkopuolelle vierailukutsuista ja yhteisistä tekemisistä. Katkerakin olin. Viimein havahduin masennukseni syvyyteen ja suostuin lääkitykseen. Parissa viikossa alkoi helpottaa. Huomaan ihmeekseni, kuinka ihmisten on nyt helpompi olla kanssani ja he suorastaan hakeutuvat seuraani, mitä ennen ei koskaan tapahtunut!
Anteeksi ei tarvitse pyydellä pahaa oloaan, olemme täällä juuri sitä varten, että haluamme auttaa! Tällä hetkellä juuri Sinua.
toivoisin vielä, että laittaisit tänne viestiä, kuinka hoitosi (lääkitys tai muu) tehoaa, haluaisin todella kuulla kuulumisiasi myöhemmin. Tai jos tuntuu pahemmalta, eikä ole ketään kelle kertoa. Yritä olla välittämättä "latistavista" kommenteista, sillä kyllä täällä on paljon sellaisiakin, jotka ymmärtävät.
Oli todellatodellatodella ilahduttavaa lukea noita viimeisimpiä viestejä. Tippa tuli oikein linssiin.. Itsekin yritän jaksaa uskoa, että lääkkeet parantavat tilannetta. Mutta toisaalta, se toinen puoleni, ääni päässäni, sanoo "ei ne lääkkeet kuitenkaan mitään auta, hoitoon joudut!" Tiedän kyllä, kuinka raskasta on kun ystävä on masentunut. Minulla on sellaisia ystäviä. Mutta en ole heitä kuunaan yksin jättänyt vaikka itsekin olen sairas. Siksi se ehkä tuntuukin pahalta, nyt kun itse tarvitsisi kuuntelijaa, sitä ei löydy kiven altakaan. Voinhan minä tänne jatkaa kirjoittelua mahdollisesta paranemisestani, jos vain saan asiallisia viestejä takaisin. KIITOS TEILLE KAIKILLE!