Olin nuorisopsykiatrian sairaalassa 6kk hoidossa. Elämäni tuhoutui tänä aikana. Sinne jouduin koska sosiaalityöntekijä/lastenvalvoja passitti minut
sinne kun sanoin että en mene kalloonkutistajalle.
Kaikki alkoi koululiikunta tunneista. Minua haukuttiin, syrjittiin ja kiusattiin sen takia, koska olin niin huono eikä minusta ollut kuin haittaa joukkue peleissä ja olen ollut vain muiden narrina siellä. Tämä ajoi mut masennukseen. Diagnoosini on vaikea masennus. Olen ollut sairaalassa aiemmin mutta se auttoi. Sen jäkeen olemme muuttaneet monta kertaa kun olemme paenneet sossuja ja ilkeitä ihmisiä. En ehtinyt menemän psykologeille jajärjestämään hoitoani koska muutot olivat nopeita.
Huostaanotot ovat olleet lähellä. Lastenkotiin eikä sijaisperheisiin en suostu. Oman äidin rakkautta ei korvaa mikään ja minä taistelen viimeiseenasti. Lastenkoti uhka siksi, että uhkaisn itsarilla sossuja opettajia ja
psykologeja koska halusin liikunnasta vapautuksen.
Kun muutimme pienempään kuntaan asiat näyttivät kohentuneet. Sain jo pitkäänkaivatun koiranpennun ja elämä loisti sen myötä koska sain vihdoinkin
ystävän ja kotona odotti mua joka päivä iloinen ystävä eikä mun tarvinnutolla yksin. Mutta sitten jo pitkään pelkäämäni yläaste saapui ja liikuntatunnit vaikeutuivat. 7lk:n lopussa mulle riitti. Menin lääkärille terveyskeskukseen
ja kerroin tarinani ja hän päätti kokeilla vapautusta. Kaikki muuttui takaisin hyväksi. Kouluarvosanat kohentuivat huomattavasti ja olin rauhallisempi. Keskiarvo kohosi melkein yhdeksään, mutta minulla on todettu
kielellinen lahjakkuus joka edes auttaa kieleissä ja äidinkielessä.
Mutta vapautus oli vain väliaikainen ja mun olis pitäny mennä taas sen saakelin psykologin luo ja muka parantua siellä jotta voin osallistuu liikka tunneille. En mennyt, koska en mielestäni nähnyt silloin muuta ongelmaa kuin liikunta tunnit. Lavastin yliannostus kohtauksen jossa olin ottavinani 170 pilleriä masennus lääkettä jonka nimeä en muista. Lääkärit vihoinkin tajusivat ja lupasivat vapautuksen 9lk. asti. Lavastus, en itsekkään muista että otinko vai enkö ottanut lääkkeitä, mutta myöhemmin otin unilääkkeitä
jotka aiheuttivat sekaannusta ja käytin muitakin aineita(mm. liuottimia).
Mutta sitten kiusaaminen alkoi taas ja se pahentui siihen että mut herätettii yöllä pilasoitoilla ja yöunet meni. Soitot loppuivat mutta yöunet eivät tulleet takaisin. Sain lääkityksen. Kesä meni kuitenkin piloille. Uusi
välikohtaus poliisi ambulanssi. Syksyllä sain vapautuksen MUTTA se oli vain 8lk. puoleenväliin ja ennen sitä mun pitäs käydä siellä saakelin
kallonkutistajalla. En mennyt ja valehtelin lääkärille.
Sitten tullaan siihen kohtaan kun lastenvalvoja saapuu kotiimme. Siihen mennessä mulla oli ollut kaksi valheellista itsemurhayritystä, mutta kukaan
ei uskonut mua vaan sanoi että sairaalaan vaan. Myöhemmin tajusin että todellakin olin itsetuhoinen ja uhkaukseni eivät olleet valheellisia.
Kerroin tarinani tälle sossun ämmälle ja kun hän sanoi että pakenen metsäänkoirani kanssa ja tapan itseni ja anna koiran syödä minut. Sitten poliisi
plus ambulanssi juttuja. Tulin vapaehtosesti pois metsästä(kukaan ei pyytäny mua tulemaan) Olin kauhuissani. Mitään näin kauheaa mun elämässä ei oo tapahtunu.
Sitten sairalaan ja taas yritin valehdella itteni pois sieltä mutta epäonnistuin ja jouduin jäämään. Sain kauhean omahoitajan joka ei osannut
muuta kuin haukkua mun elämää ja keksiä hulluja syitä mun sairaalaan joutumiselle. Kiroan sen akan. Hän ei hyväksynyt loppuajalla lisättyjä
lomiani koska minun hoitooni kuului muiden nuorten seuraan totuttamista ja
viikonloput olisivat olleet parasta aikaa siihen. Lääkäri ja hoitajani puhuivat minulle rumasti. Haukkuivat äitiäni ja alistivat meitä tahtoonsa.
"Kyllä se vaan on nyt niin että on parempi että olet täällä sairaalassa etkä
pilaamassa äitisi ja siskosi elämää." Muistan nuo sanat ikuisesti. Kuinka monta iltaa olenkaan itkenyt.
Sairaalahoidon aikan tuntui kuin minun elämäni oisi raiskattu. Äiti eikä sisko jaksanut hoitaa koiraani ja niin siinä kävikin että jouduimme
luopumaan siitä. Itken vieläkin joka päivä ja kiroan sairaalan ja sen saakelin sossun akan. Koiraa ei tapettu mutta se sai huonon kodin ja kärsii nyt. Kuulin että se olisi jäänyt auton alle pyrkiessään takaisin sen oikeaan
kotiin. Minun ainoa ystäväni oli poissa. Elämäni valoista iloisin. Poissa,
Poissa. Masennuin pahemmin ja yritin itsaria. En olisi sairastunu näin pahasti jos en ois jotunu sairaaalaan ja menettäny koiraani.
Sitten sukulaiset saivat tietää. Äitini ja siskoni aivopestiin. Minä olin
yt uhka koko perheelle ja minut pitäisi sijoittaa lastenkotiin. Tämä oli sairaalan tavoite mutta onneksi laki on monimutkainen asia eikä kriteereitä saatu tarpeeksi huostaanotolle. Sain äidin vastarintaan kanssani ja teimme
Kuopion hallinto oikeudelle valituksen. Teimme kaksi mutta molemmat hylättiin.
Minut ahdistettiin nurkkaan ja 3kk jälkeen aloitin valehtelun. EN puhunut enää totta ja ainoa tavoitteeni oli päästä pois hullulasta keinolla millä hyvänsä. He poistivat liikunnasta vapautukseni, ainoa positiivinen käänne
kouluelämässäni. Kuinka he kehtasivat. Valehtelin seuraavat 3kk taitavasti. "hyväksyn ongelmani" "tarvitsen hoitoa" "olen todella kiitollinen tästä hoidsta." ja niin pääsin pois. Onnellisena mutta kaikki se tuska ja
menetykset toivat viiltelyn ja itsemurha uhkaukset takaisin. Viimeisenä iltana viiltelin itseäni onnellisena, koska lääkäri oli epäonnistunut. En ikinä anna anteeksi mitä he tekivät perheelleni, koiralleni, kaikki oli
heidän syytä.
Mielestäni tein oikein että valehtelin ja pääsin pois koska mädäntyisin vieläkin sairaalassa ja elämäni olisi loppumassa. Nyt siitä on 9kk ja olen yrittänyt löytää uusia tavoitteita ja onnelsia asioita elämääni mutta se ei onnistu koska olen menettänyt niin paljon lyhyessä ajassa, kärsinyt liikaa ja kokenut kovia. Vain siksi että ongelmiani ei tajuttu aikaisemmin ja minut pilattiin lääkkeillä. Jos et ole hullu sinusta tehdään hullu. Nyt olen saanut vapautuksen liikunnasta ilman paperia Nuorisopsy.poliklinikalta ja sairaalassa oltiin sitä mieltä että minä en vapautusta tarvitse ja se
evättiin minulta. Mutta ystävälliset ihmiset polilla tajusivat tilanteet ja myönsivät sairaaln virheet ja auttoivat korjaamaan heidän tuhojaa. Mutta nyt on ajattelen joka päivä kun kaikki on niin saakelin ihanaa ja todellista että kaikki tämä tuska ja kärsimykset olivat turhaa koska heikkeennyin vain ja kuitenkin päädyttiin tähän lopputulokeen (liikunnasta vapautus). Miksi,Miksi. Menetin paljon turhan takia. Onneksi ihmiset myönsivät virheensä ja auttavat pääsemän minua eteen päin sillä aikaa kun minä haudon itsemurhaa. Mutta en muistanut onnellisuudessani sitä. En voi tehdä sitä koska minulla on liikaa iloa ja onnea elämässäni mutta haluan kuolla koska en jaksa enää muistella sairaalaa, sitä kauhua ja tuskaa joka seuraa varjo lailla elämääni loppuun saakka. Kaiken tulen muistamaan ikuisesti.
9. luokan alku oli huomattavasti helpompi. Koe-arvosanani ovat nousseet vieläkin. Silti haluan kuolla. Otan joskus lääkkeitäni liikaa jotta pääni menisi sekaisin. Kukaan ei tiedä sitä. Käyn
nuorisopsykiatrian polilla edelleenkin ja jotkut luulevat minun "parantuneen". Sukualiset luulevatn minua mielisairaaksi ja sehän olen
jollain tavalla. EN hyäksy sitä. Sairaita ovat pahat ihmiset ympärilläni ja he heijastavat pahuutensa minulle. Olen sairas toisten sairaudesta. Sairaala ei ole välttämättä ainoa ratkaisu mielenterveydellisiiin ongelmiin. Joskus
pienikin teko vaikka se vapautuspaperi jo ala-asteella olisi pelastanut minut tuholta joka tuhoaa minua edelleenkin. Sairaala jätti ikuiset arpensaja sen tuoman pahan olon takia joudun miettimään kuolemaa edelleenkin, mutta
äitini ei kestäisi kuolemaa.
sinne kun sanoin että en mene kalloonkutistajalle.
Kaikki alkoi koululiikunta tunneista. Minua haukuttiin, syrjittiin ja kiusattiin sen takia, koska olin niin huono eikä minusta ollut kuin haittaa joukkue peleissä ja olen ollut vain muiden narrina siellä. Tämä ajoi mut masennukseen. Diagnoosini on vaikea masennus. Olen ollut sairaalassa aiemmin mutta se auttoi. Sen jäkeen olemme muuttaneet monta kertaa kun olemme paenneet sossuja ja ilkeitä ihmisiä. En ehtinyt menemän psykologeille jajärjestämään hoitoani koska muutot olivat nopeita.
Huostaanotot ovat olleet lähellä. Lastenkotiin eikä sijaisperheisiin en suostu. Oman äidin rakkautta ei korvaa mikään ja minä taistelen viimeiseenasti. Lastenkoti uhka siksi, että uhkaisn itsarilla sossuja opettajia ja
psykologeja koska halusin liikunnasta vapautuksen.
Kun muutimme pienempään kuntaan asiat näyttivät kohentuneet. Sain jo pitkäänkaivatun koiranpennun ja elämä loisti sen myötä koska sain vihdoinkin
ystävän ja kotona odotti mua joka päivä iloinen ystävä eikä mun tarvinnutolla yksin. Mutta sitten jo pitkään pelkäämäni yläaste saapui ja liikuntatunnit vaikeutuivat. 7lk:n lopussa mulle riitti. Menin lääkärille terveyskeskukseen
ja kerroin tarinani ja hän päätti kokeilla vapautusta. Kaikki muuttui takaisin hyväksi. Kouluarvosanat kohentuivat huomattavasti ja olin rauhallisempi. Keskiarvo kohosi melkein yhdeksään, mutta minulla on todettu
kielellinen lahjakkuus joka edes auttaa kieleissä ja äidinkielessä.
Mutta vapautus oli vain väliaikainen ja mun olis pitäny mennä taas sen saakelin psykologin luo ja muka parantua siellä jotta voin osallistuu liikka tunneille. En mennyt, koska en mielestäni nähnyt silloin muuta ongelmaa kuin liikunta tunnit. Lavastin yliannostus kohtauksen jossa olin ottavinani 170 pilleriä masennus lääkettä jonka nimeä en muista. Lääkärit vihoinkin tajusivat ja lupasivat vapautuksen 9lk. asti. Lavastus, en itsekkään muista että otinko vai enkö ottanut lääkkeitä, mutta myöhemmin otin unilääkkeitä
jotka aiheuttivat sekaannusta ja käytin muitakin aineita(mm. liuottimia).
Mutta sitten kiusaaminen alkoi taas ja se pahentui siihen että mut herätettii yöllä pilasoitoilla ja yöunet meni. Soitot loppuivat mutta yöunet eivät tulleet takaisin. Sain lääkityksen. Kesä meni kuitenkin piloille. Uusi
välikohtaus poliisi ambulanssi. Syksyllä sain vapautuksen MUTTA se oli vain 8lk. puoleenväliin ja ennen sitä mun pitäs käydä siellä saakelin
kallonkutistajalla. En mennyt ja valehtelin lääkärille.
Sitten tullaan siihen kohtaan kun lastenvalvoja saapuu kotiimme. Siihen mennessä mulla oli ollut kaksi valheellista itsemurhayritystä, mutta kukaan
ei uskonut mua vaan sanoi että sairaalaan vaan. Myöhemmin tajusin että todellakin olin itsetuhoinen ja uhkaukseni eivät olleet valheellisia.
Kerroin tarinani tälle sossun ämmälle ja kun hän sanoi että pakenen metsäänkoirani kanssa ja tapan itseni ja anna koiran syödä minut. Sitten poliisi
plus ambulanssi juttuja. Tulin vapaehtosesti pois metsästä(kukaan ei pyytäny mua tulemaan) Olin kauhuissani. Mitään näin kauheaa mun elämässä ei oo tapahtunu.
Sitten sairalaan ja taas yritin valehdella itteni pois sieltä mutta epäonnistuin ja jouduin jäämään. Sain kauhean omahoitajan joka ei osannut
muuta kuin haukkua mun elämää ja keksiä hulluja syitä mun sairaalaan joutumiselle. Kiroan sen akan. Hän ei hyväksynyt loppuajalla lisättyjä
lomiani koska minun hoitooni kuului muiden nuorten seuraan totuttamista ja
viikonloput olisivat olleet parasta aikaa siihen. Lääkäri ja hoitajani puhuivat minulle rumasti. Haukkuivat äitiäni ja alistivat meitä tahtoonsa.
"Kyllä se vaan on nyt niin että on parempi että olet täällä sairaalassa etkä
pilaamassa äitisi ja siskosi elämää." Muistan nuo sanat ikuisesti. Kuinka monta iltaa olenkaan itkenyt.
Sairaalahoidon aikan tuntui kuin minun elämäni oisi raiskattu. Äiti eikä sisko jaksanut hoitaa koiraani ja niin siinä kävikin että jouduimme
luopumaan siitä. Itken vieläkin joka päivä ja kiroan sairaalan ja sen saakelin sossun akan. Koiraa ei tapettu mutta se sai huonon kodin ja kärsii nyt. Kuulin että se olisi jäänyt auton alle pyrkiessään takaisin sen oikeaan
kotiin. Minun ainoa ystäväni oli poissa. Elämäni valoista iloisin. Poissa,
Poissa. Masennuin pahemmin ja yritin itsaria. En olisi sairastunu näin pahasti jos en ois jotunu sairaaalaan ja menettäny koiraani.
Sitten sukulaiset saivat tietää. Äitini ja siskoni aivopestiin. Minä olin
yt uhka koko perheelle ja minut pitäisi sijoittaa lastenkotiin. Tämä oli sairaalan tavoite mutta onneksi laki on monimutkainen asia eikä kriteereitä saatu tarpeeksi huostaanotolle. Sain äidin vastarintaan kanssani ja teimme
Kuopion hallinto oikeudelle valituksen. Teimme kaksi mutta molemmat hylättiin.
Minut ahdistettiin nurkkaan ja 3kk jälkeen aloitin valehtelun. EN puhunut enää totta ja ainoa tavoitteeni oli päästä pois hullulasta keinolla millä hyvänsä. He poistivat liikunnasta vapautukseni, ainoa positiivinen käänne
kouluelämässäni. Kuinka he kehtasivat. Valehtelin seuraavat 3kk taitavasti. "hyväksyn ongelmani" "tarvitsen hoitoa" "olen todella kiitollinen tästä hoidsta." ja niin pääsin pois. Onnellisena mutta kaikki se tuska ja
menetykset toivat viiltelyn ja itsemurha uhkaukset takaisin. Viimeisenä iltana viiltelin itseäni onnellisena, koska lääkäri oli epäonnistunut. En ikinä anna anteeksi mitä he tekivät perheelleni, koiralleni, kaikki oli
heidän syytä.
Mielestäni tein oikein että valehtelin ja pääsin pois koska mädäntyisin vieläkin sairaalassa ja elämäni olisi loppumassa. Nyt siitä on 9kk ja olen yrittänyt löytää uusia tavoitteita ja onnelsia asioita elämääni mutta se ei onnistu koska olen menettänyt niin paljon lyhyessä ajassa, kärsinyt liikaa ja kokenut kovia. Vain siksi että ongelmiani ei tajuttu aikaisemmin ja minut pilattiin lääkkeillä. Jos et ole hullu sinusta tehdään hullu. Nyt olen saanut vapautuksen liikunnasta ilman paperia Nuorisopsy.poliklinikalta ja sairaalassa oltiin sitä mieltä että minä en vapautusta tarvitse ja se
evättiin minulta. Mutta ystävälliset ihmiset polilla tajusivat tilanteet ja myönsivät sairaaln virheet ja auttoivat korjaamaan heidän tuhojaa. Mutta nyt on ajattelen joka päivä kun kaikki on niin saakelin ihanaa ja todellista että kaikki tämä tuska ja kärsimykset olivat turhaa koska heikkeennyin vain ja kuitenkin päädyttiin tähän lopputulokeen (liikunnasta vapautus). Miksi,Miksi. Menetin paljon turhan takia. Onneksi ihmiset myönsivät virheensä ja auttavat pääsemän minua eteen päin sillä aikaa kun minä haudon itsemurhaa. Mutta en muistanut onnellisuudessani sitä. En voi tehdä sitä koska minulla on liikaa iloa ja onnea elämässäni mutta haluan kuolla koska en jaksa enää muistella sairaalaa, sitä kauhua ja tuskaa joka seuraa varjo lailla elämääni loppuun saakka. Kaiken tulen muistamaan ikuisesti.
9. luokan alku oli huomattavasti helpompi. Koe-arvosanani ovat nousseet vieläkin. Silti haluan kuolla. Otan joskus lääkkeitäni liikaa jotta pääni menisi sekaisin. Kukaan ei tiedä sitä. Käyn
nuorisopsykiatrian polilla edelleenkin ja jotkut luulevat minun "parantuneen". Sukualiset luulevatn minua mielisairaaksi ja sehän olen
jollain tavalla. EN hyäksy sitä. Sairaita ovat pahat ihmiset ympärilläni ja he heijastavat pahuutensa minulle. Olen sairas toisten sairaudesta. Sairaala ei ole välttämättä ainoa ratkaisu mielenterveydellisiiin ongelmiin. Joskus
pienikin teko vaikka se vapautuspaperi jo ala-asteella olisi pelastanut minut tuholta joka tuhoaa minua edelleenkin. Sairaala jätti ikuiset arpensaja sen tuoman pahan olon takia joudun miettimään kuolemaa edelleenkin, mutta
äitini ei kestäisi kuolemaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
...noin paljon. Ei kukkaan jaksa lukkee. Iajöö-öö-öö-öö-öö-öö-öö-öö-öö!!!!!!!!!!!
...yleistä. Minä luin, senkin uhalla, että se vei kohtalokkaasti aikaa huomiseen kokeeseen lukemiselta. :D
No, päänsärky kiduttaa mua, joten sanon vaan pari sanaa. Ensinnäkin tuommoset "sairaanhoidon ammattilaiset" kuulostaa aika... sairailta. Saisivat painua ite psykologin pakeille, tai pitkäksi, PITKÄKSI ajaksi jatkokoulutukseen, että oppivat miten masentuneita pitäisi hoitaa.
Ja... ryhdistäydy! Loppujen lopuksi eihän sun ongelmana tunnu todellisuudessa olevan mikään muu kuin "vain" masennus. Monilla menee paljon, PALJON huonommin.
Lykkyä tykö!
määkun luulin että mulla menee huonosti
No mulle tuli semmonen käsitys, että ehkä lähdit "hoitoon" väärällä asenteella. Sinne mennään siis hoidattamaan itsensä, ei vangiksi. Mutta harmi, jos sä tunsit olevasi vankilassa siellä. Joo en mä halua enempää alkaa arvostelemaan, kun on vähän vaikeeta ku ei ole omakohtaisia kokemuksia. Mutta koululiikunta osaa olla joillekin aika kamalaa, siitä minullakin on valitettavasti samankaltaisia kokemuksia kuin sinulla..
Siis mä olin pakkohoidossa ja hoitajat ja lääkäri oli paskimmasta päästä, luulenpa että ei kukaan olisi siinä shokkitilanteessa muutakaan keksinyt varsinkaan kun koira ja luottamus äitiin on poissa. Väärällä asenteellahan sinne meninkin, ambulanssin ja uhkailujen kanssa. Oi että tekee mieli tappaa se omahyväinen sosiaalityöbntekija. Niistä ei ole kuin harmia.
Hoito ei ole hoito jos ei itse halua siellä olla, varsinkin kun ihmiset ovat ilkeitä. Silloin ei voi hoitoonkaan asennoitua tarpeeksi hyvin, ei ollenkaan. Sairaalat ovat vankiloita, ovethan olivat lukossa ja hoitajat vartioimassa. Vankila tunnelma syntyy minuutissa.
Shokissa ei todellakaan tajua mitään. Mielummin pidän ylepyteni kun alistun saastaiseten viranomaisten tahtoon. Ne paskat uskoivat täysin valehteluni, jopa ne viisaammatkin. Valehtelu oli helppoa, mutta toisaalta väärin omia periaatteitani, mutta se että jos joka päivä haukutaan mielisairaaksi ja lääkärillä ei muuta sanottavaa ole kuin "hullu" niin eipä oikeen asennetta voi ruveta hankkimaan. Siis niin loistavaa koko henkilökunta, siivojaa myöten, kaikki koko paska valhe. Tätä asiaa ei oikein ymmärräkkään niinkuin sanoit kun ei ole omakohtaisia kokemuksia ja ymmärtäminen on vaikeaa, mutta sitä tilannetta ei saatu helpommaksi eikä oikeaa asennetta toisen ihmisen pahuudelle löydä.
Olen ollut kolmesti pakkohoidossa, kaksi kertaa nuoriso-osastolla ja kerran aikuisten osastolla, aina on ambulanssilla viety.
Tietysti on vaikea asennoitua hoitoon jos kohdellaan kuin paskaa. Mutta jos lääkärisi on todella nimittänyt sinua hulluksi ym., voi ja pitää siitä tehdä ilmoitus TEO:een (terveydenhuollon oikeusturvakeskus teo.fi)
Silloin kun olin nuorisolla vastustin hoitoa (olin 8 kk) ja koin sen paskana paikkana ja halusin pois. Omahoitajani oli kyllä ihan ok, suht harmiton tapaus, mutta lääkäri tuputti vaan lääkkeitä (joita syön vieläkin, en tule enää toimeen ilman) ja varaomahoitaja oli ylimielinen ja ilkeä.
Osastolla olossa oli myös hyviä aikoja, tehtiin yksissä tuumin muiden potilaiden kanssa hoitajille pikku jäyniä jne. Muuta kivaa yhdessäoloa, pelattiin erilaisia pelejä ym.
Miten Sinä suhtauduit muihin potilaisiin?
Jouduin vielä toistamiseen nuorisolle, ja silloin nyppi vielä enemmän. Tosin en ollut siellä kuin 1,5 kk.
Sitten jouduin aikuisten osastolle, jossa tuntui ettei minulla ole ollenkaan ihmisarvoa, siellä todella kohdeltiin huonosti. Tuli ikävä nuorisolle ja olisin antanut mitä vaan että mut olis siirretty sinne.Jouduin siis ojasta allikkoon.
Jälkikäteen ajateltuna pitkä hoitojakso nuorisolla ei ehkä ollutkaan niin turha kuin silloin ajattelin, mutta aikuisten osastoreissu oli kyllä ihan turha. Seuraavan kerran jos tulevat hakemaan lähden kyllä pakoon.
Kohtelu suljetulla voi todellakin olla ala-arvoista, mutta kyllä hyviäkin hoitajia löytyy. Sellaisia, jotka oikeasti haluavat auttaa.
Ap, jos sua on oikeesti kohdeltu kuten kuvasit, älä jätä asiaa siihen. Ota yhteyttä potilasasiamieheen Teo:een, mihin vaan!
Jaksamista!
voi voi, minäkin luulin, että minulla menee huonosti, ;)
Tähän keskusteluun on muutama vastannut tyyliin "Voi mä luulin että mulla menee huonosti"-tyyliin.. Ei tarvitse välittää.. Ihmiset ei voi tajuta, millasta tällänen "helvetti" on, kun on vaikeempaa kun muilla..
Itsekin pääsin pois sairaalahoidosta valehtelemalla että hyödyin hoidosta, jne.. Lähinnä se ei ollut valhe, kyllä mä siitä paljon hyödyinkin, mutta sit taas loppua kohti iski uus "masennus", mutta valehtelin, että kaikki on hyvin.. Vaikka tunsin itteni jälleen huonoksi, turhaan meni puol vuotta, ihmiset osaa satuttaa niin paljon..
Älä pilaa elämääs muiden takia, jos tästä jotain on opittu.. Sä selviit, jätä nappien vetäminen.. Unohda kaikki muu.. Älä välitä mitä muut sanoo, ei ne sua tunne.. Niin montaa haukutaan ties miksi, mut mitä helvetin väliä on miltä näyttää..
Alunperinkään sussa ei oo mitään vikaa, muilla on se "asenneongelma".. Ottaa päähän jotkut nuoret pilaa toisten elämän, että vitun iso kiitos kaikille niille.. Ei ne oo sen parempii, luulee olevansa vaa jossain suosiossa.
Ilmota osottees, jos haluut jutella enemmän..