Oon 24- vuotias nuori nainen.
Musta tuntuu että mä en ansaitse onnea sittenkään.
Sairastan c-hepatiittia. Mulla on ollu se yli neljä vuotta. Siis sillon se on todettu ja sillon lopetin suonen sisäset huumeetkin.
Oon yrittäny päästä sinuiksi tän taudin kanssa. Mutta tuntuu välillä että että tämä on liikaa. Pelkään jatkuvasti. Haluaisin saada lapsia. Haluaisin perheen. Ystävät ja tutut mun ympärillä perustaa perheitä ja saa lapsia. Mutta mä jumitan aina jossain toivottomassa suhteessa mikä ei välttämättä johda siihen mihin haluan, tai siihen mihin sanon haluavani, sen johtavan. En tiedä enää itsekkään haluanko lapsia tai perhettä. Sillonhan mun täytyis antaa itseni toiselle aivan kokonaan. Ja kuka oikeesti haluaa sairaan naisen?
MUn miesystävä tietää kylä sairaudestani, ja luulenki että tää on mulle vaikeempaa ku sille. Jos joku sanoo että mun pitäis puhua asiasta, mutta kun mä en halua enkä osaa.
Pelkään jatkuvasti että menetän ihmiset mun ympärillä tai että musta ei pidetä. Murehdin joka asiaa. Alotin koulun viime syksynä. Sitä lähtien tää stressi on menny vaan pahemmaks koko ajan. Kokoajan pitäs lukea läksyjä. Jos en lue, poden huonoa omaatuntoa, jos luenkin niin silti on huono omatunto koska tuntuu etten kuitenkaan tehny läksyjä kunnolla tai lukenu tarpeeksi. Stressaan sitä kun syön voileivän illalla tai tuntuu että syön liikaa. Jos en syö niin mietin että pitäiskö syödä koska oon kuitenki nälkänen. Ei siis hyvä kuinkaan päin. Kun käyn lenkillä, niin hetken on hyvä olo mutta sitte masennun koska olisin ehkä voinu tehä pitemmän lenkin. En oo mihkään tyytyväinen.
Kaikista jännintä tässä kuitenki on että en oo tosiaan enää 16-vuotias ja kasvamas aikuseks. vaan oon tosiaan eläny oikeen reippaan murkkuiän. Että tää kaikki on nyt vaan ekstraa.
En osaa puhua tästä kellekkään. Tai en vissiin saa sanottua asioita tarpeeks koska kun yritin tänään selittää tosta stressistä ja huonosta omasta tunnosta mun lääkärille, niin se otti sen aika "no koita ny vähä rentoutuakki välillä. Ihan hyvä että sä tiedostat tollasen asian itessäs"'
Mutta mistä mun onni koostuu? ei enää oikeen mistään. Mikään ei tunnu hyvältä. Tai on mulla koulussa ihan hauskaa ja mukavaa mutta se on erilaista. Siellä ne ei tunne mua kukaan kunnolla kuitenkaan.
Välillä ajattelen vaan että mun osa on tämä. Ja en tosiaan ansaitse olla onnellinen. Mutta eikö jokaisen pitäs olla oikeutettu siihen? Mutta musta vaan ei tunnu siltä.
On päiviä kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Mutta sillon mä käynkin aivan ylikierroksilla muutaman päivän. Ja sit kun salama kirkkaalta taivaalta, niin mä masennun ja mikään ei oo hyvin. Koulupäivän jälkeen oon mielettömän väsyny, koska oon kuluttanu kaikki energiat olemalla se energinen tyttö.
Tää on ihan perseetä välillä!! Mä VIHAAN tätä tautia mikä mulla on!! Vaikka onki mun oma vika, mutta on tää kuitenki perseestä!!!! tää on niin syvältä nyt itkettää niin kovaa ettei näppäimiä meinaa nähä...m
Musta tuntuu että mä en ansaitse onnea sittenkään.
Sairastan c-hepatiittia. Mulla on ollu se yli neljä vuotta. Siis sillon se on todettu ja sillon lopetin suonen sisäset huumeetkin.
Oon yrittäny päästä sinuiksi tän taudin kanssa. Mutta tuntuu välillä että että tämä on liikaa. Pelkään jatkuvasti. Haluaisin saada lapsia. Haluaisin perheen. Ystävät ja tutut mun ympärillä perustaa perheitä ja saa lapsia. Mutta mä jumitan aina jossain toivottomassa suhteessa mikä ei välttämättä johda siihen mihin haluan, tai siihen mihin sanon haluavani, sen johtavan. En tiedä enää itsekkään haluanko lapsia tai perhettä. Sillonhan mun täytyis antaa itseni toiselle aivan kokonaan. Ja kuka oikeesti haluaa sairaan naisen?
MUn miesystävä tietää kylä sairaudestani, ja luulenki että tää on mulle vaikeempaa ku sille. Jos joku sanoo että mun pitäis puhua asiasta, mutta kun mä en halua enkä osaa.
Pelkään jatkuvasti että menetän ihmiset mun ympärillä tai että musta ei pidetä. Murehdin joka asiaa. Alotin koulun viime syksynä. Sitä lähtien tää stressi on menny vaan pahemmaks koko ajan. Kokoajan pitäs lukea läksyjä. Jos en lue, poden huonoa omaatuntoa, jos luenkin niin silti on huono omatunto koska tuntuu etten kuitenkaan tehny läksyjä kunnolla tai lukenu tarpeeksi. Stressaan sitä kun syön voileivän illalla tai tuntuu että syön liikaa. Jos en syö niin mietin että pitäiskö syödä koska oon kuitenki nälkänen. Ei siis hyvä kuinkaan päin. Kun käyn lenkillä, niin hetken on hyvä olo mutta sitte masennun koska olisin ehkä voinu tehä pitemmän lenkin. En oo mihkään tyytyväinen.
Kaikista jännintä tässä kuitenki on että en oo tosiaan enää 16-vuotias ja kasvamas aikuseks. vaan oon tosiaan eläny oikeen reippaan murkkuiän. Että tää kaikki on nyt vaan ekstraa.
En osaa puhua tästä kellekkään. Tai en vissiin saa sanottua asioita tarpeeks koska kun yritin tänään selittää tosta stressistä ja huonosta omasta tunnosta mun lääkärille, niin se otti sen aika "no koita ny vähä rentoutuakki välillä. Ihan hyvä että sä tiedostat tollasen asian itessäs"'
Mutta mistä mun onni koostuu? ei enää oikeen mistään. Mikään ei tunnu hyvältä. Tai on mulla koulussa ihan hauskaa ja mukavaa mutta se on erilaista. Siellä ne ei tunne mua kukaan kunnolla kuitenkaan.
Välillä ajattelen vaan että mun osa on tämä. Ja en tosiaan ansaitse olla onnellinen. Mutta eikö jokaisen pitäs olla oikeutettu siihen? Mutta musta vaan ei tunnu siltä.
On päiviä kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Mutta sillon mä käynkin aivan ylikierroksilla muutaman päivän. Ja sit kun salama kirkkaalta taivaalta, niin mä masennun ja mikään ei oo hyvin. Koulupäivän jälkeen oon mielettömän väsyny, koska oon kuluttanu kaikki energiat olemalla se energinen tyttö.
Tää on ihan perseetä välillä!! Mä VIHAAN tätä tautia mikä mulla on!! Vaikka onki mun oma vika, mutta on tää kuitenki perseestä!!!! tää on niin syvältä nyt itkettää niin kovaa ettei näppäimiä meinaa nähä...m
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet selvinnyt aineitten käyttäjästä selville vesille, jo se on aivan upea saavutus!
Siihen on tarvittu paljon lujaa tahtoa ja elämänhalua. Kunnioitan suuresti päätöstäsi ja onnistumistasi.
Ajattele toisin päin: miten elämäsi olisi nyt, jos olisit jatkanut samaa tietä?
Olisiko voinut käydä pahemmin?
Missä olisit tällä hetkellä?
Nosta itsellesi hattua. Sinussa on luonnetta ja sen avulla sinä selviät.
Olet alle 25v, kokeile tarvittaessa soittaa nuorisopsyk.plk:lle, jos tuntuu että tarvitset apua jaksamiseen. Myös masennus voi vaivata.
Onnea elämällesi!
Sanot, ettet osaa puhua asiasta kenellekään.Olet juuri kirjoittanut erittäin selkeän ja ymmärrettävän viestin asiasta. Tulosta se, tai kopioi käsin paperille. Varaa aika mielenterveystoimistoon ja anna kirje siellä hoitavalle ihmiselle. He osaavat lukea ja sen jälkeen asiaa voi lähteä aukaiseman solmu kerrallaan.
En tiedä, mitä ongelmia sinulla on huumeidenkäytön taustalla, mutta minusta sinä vaikutat ylisuoriutujalta. Sanan taakse kätkeytyy paljon alaotsikoita. Ota niistä selvää ja rauhoitu. Sinulla ei ole kiire minnekään. Nyt on aika pysähtyä itsesi (ja ammattilaisen)kanssa pohtimaan elämää. Rimat pois ja tilalle sellaisia asioita, joiden tekemisestä nautit ja joista saat onnistumisen kokemuksia. Tieheätahtinen opiskelu ei välttämättä tähän sovi, paitsi ehkä siinä tapauksessa jos voit määritellä itselelsi sen, mikä on "riittävän hyvä". Kursseja ei tarvitse läpäistä esimerkiksi parhailla mahdollisilla arvosanoilla. Joskus (tai miksei aina) riittää se, että suoritus on hyväksytty. Vaadi itseltäsi sopivasti. Älä liikaa äläkä liian vähän. Tee asioita, joista oikeasti pidät ja irroittaudu ihmisitä, jotka eivät kannusta ja tue sinua tai jotka jarruttavat kasvuasi. SInulla on kaikki mahdollisuudet, mutta älä yritä yksin.
Laita rima tarpeeksi alas, mutta sopivan ylos. Ja kehu itseäsi antaumuksella, kun työ on tehty. Pidä breikkejä. Tee pieniä positiivisia asioita, ota tavaksi päiväkävely ilman hikoilusuoritusta.Tee kuntoa kohottava urheilusuoritus kolme kertaa viikossa. Vaihda lajia, kokeile silloin tällöin jotain, mitä et ole pitkään aikaan tehnyt. Ole utelias elämää kohtaan. Älä ajatele liikuntaa suorituksena ja kalorien polttamisena vaan tapana kuluttaa aikaa. Esim puoli tuntia elämästäsi joka päivä reippaillen raittiissa ilmassa - se on hieno suoritus! Parempi kuin mihin moni pystyy! Elämän arvokkaimmat asiat löytyvät kaikesta yksinkertaisesta. Mieti, mistä unelmoit ja tee suunnitelmia sellaisten asioiden toteuttamiseksi, jotka ovat jo nyt mahdollisia. Älä ajattele, että sinun täytyy tehdä suuria muutoksia elämässäsi vaan mieti, minkä pienen hyvän asian voit toteuttaa tänään. Yritä laittaa murheet joka päivä hetkeksi syrjään. Ei niitä tarvitse lopullisesti unohtaa ja jättää ratkaisematta, mutta salli itsesi pistää ne hetkeksi pois mielestä. Tarvitset välillä ajatuksillesi tyhän tilan. Näin jatkamalla huomaat viiden vuoden kuluttua olevasi aivan eri ihminen kuin tänään. Minulle on käynyt näin.
"Haluaisin saada lapsia. Haluaisin perheen. Ystävät ja tutut mun ympärillä perustaa perheitä ja saa lapsia. Mutta mä jumitan aina jossain toivottomassa suhteessa mikä ei välttämättä johda siihen mihin haluan, tai siihen mihin sanon haluavani, sen johtavan. En tiedä enää itsekkään haluanko lapsia tai perhettä. Sillonhan mun täytyis antaa itseni toiselle aivan kokonaan. Ja kuka oikeesti haluaa sairaan naisen? "
Älä ota paineita perheen perustamisesta. Se olisi tyhmintä mitä voit itsellesi vielä kaiken muun paskan lisäksi tehdä. Perhe tulee, jos tulee, kun on sen aika, ja missään tapauksessa se ei varmasti paranna tilannettasi. Jos sinusta kerran joskus tuntuu että edes ansaitse olla onnellinen, niin et varmasti tule saamaan perhettä jossa olisit onnellinen! Et ennen kuin pystyt muuttamaan asennettasi omaan itseesi ja omaan arvoosi ihmisenä. Ihminen tuppaa saamaan korkeintaan sitä mitä uskoo ansaitsevansa, ikävä kyllä.
Mahtaako suurin ongelmasi olla se ettet pidä itsestäsi? Jos niin, mieti miksi. Tunnetko itsesi kunnolla? Onko elämäsi tähän saakka mennyt lähinnä hengissä selviytymiseen? Tiedän kokemuksesta, että kun jokin suuri kriittinen, stressaava asia on vihdoin ohi, iskee järjetön uupumus joka myös masennuksena antaa tuntea itsensä, mutta siitäkin selviää, ja selviää nopeammin jos asian tiedostaa edes jollain tasolla.