Olen 28v. kahden lapsen äiti ja odotan kolmatta vauvaa. Mikä mussa on vikana, kun mielestäni en ole ollenkaan onnellinen odottaja? Kun noita galluppeja on tullut luettua niin kaikki ovat niin ihanan onnellisia ja positiivisia ja kaikki tuntuu vaan kivalta.. ainakin suurin piirtein..
Nuorempi lapsista on vielä vajaa vuoden ikäinen ja olen hänen kanssaan kotona. Isompi on 10pv/kk hoidossa ja aloittaa syksyllä eskarin.
Mulla on pian alkamassa 16:sta raskausviikko. Mielestäni en ole ollut päivääkään onnellinen. Jos pienempi ei herätä yöllä itkullaan niin heräilen muuten vaan enkä tahdo saada uudelleen unta. Tuntuu, että kaikki päivät on yhtä rämpimistä seuraavaan päivään.
Ruokahalut on ihan olemattomat. Tunnen toki nälän. Jos olen jossain muualla kuin kotona niin saatan huomata, että päivä on kulunut aika vähällä syömisellä ja vatsa kurnii. Kuitenkin, kun tulen kotiin ja avaan jääkaapin niin lähes poikkeuksetta suljen sen ottamatta sieltä yhtään mitään. Mitään varsinaista ruokaa ei tee mieli syödä. Paino onkin pudonnut n.3 kiloa lähtöpainosta.
En nyt kauheasti itseni vuoksi harmittele painon putoamista, koska tuota elopainoa on vaikka muille jakaa. Vauvan saamat ravintoaineet huolettaa enemmän. Tiedän, että vauva ottaa tarvitsemansa ravintoaineet vaikka minusta itsestäni sitten. Mutta jokin muutos tuohon ruokailuun on tultava.
En tiedä johtuuko tuosta ruokahaluttomuudesta/syömättömyydestä/painon laskusta, että olen muutenkin väsynyt eikä mua kertakaikkiaan huvita tehdä kotona yhtään mitään. Ja ruuanlaitto on vihoviimeinen asia mikä kiinnostaa. Ennemmin siivoan kuin teen ruokaa. Ja ruokaa olisi kuitenkin tehtävä, kun noi lapsetkin tuossa kotona pyörii.
Olen menettämässä kiinnostukseni jopa harrastuksiini. Ennen odotin innolla päivää, jolloin pääsen illaksi oman harrastukseni pariin. Nyt olen väsynyt eikä huvittaisi lähteä sinne. Olen kuitenkin velvollisuudesta lähtenyt sinne, sillä se on ainoa hetki, kun pääsen yksin pois kotoa.
Mies on välillä pitkiä aikoja reissussa ja mun pitää yksin hoitaa kotia ja lapsia. Anoppi tulee aina siksi aikaa katsomaan lapsia, että pääsen harrastukseni pariin.
Tunnen itseni ihan kamalaksi äidiksi, kun mua ei huvittaisi mikään. Eskari-ikäinen sanoikin anopille pari viikkoa sitten, ettei äiti jaksa mitään. Se vaan nukkuis. Mutta kyllä se vauvan hoitaa silti.
Välillä on itkettänyt kamalasti, mutten ole kuitenkaan pystynyt itkemään. Enhän voi olla heikko äiti. Minulla velvollisuuksia perhettä kohtaan. Eilen sitten annoin vihdoin kyynelten valua ja puhuin miehelleni asiasta.
Mies ei aluksi puhunut mitään. Myöhemmin kommentti oli, että vai siltäkö susta tuntuu. Mutta ei osannut mitenkään asiaan vaikuttaa. En tiedä auttaakokaan siihen mitään. Asia vain on ja pakko kestää ja sietää tilanne.
Kolmas vauva ei ollut suunniteltu juttu ja harkitsinkin keskeytystä. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllä me pärjätään. Olin kyllä salaa toivonut kolmatta, mutta ei näin pian. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja olen menettämässä asioiden hallinnan.
No sainpahan vähän purkaa itseäni..
Nuorempi lapsista on vielä vajaa vuoden ikäinen ja olen hänen kanssaan kotona. Isompi on 10pv/kk hoidossa ja aloittaa syksyllä eskarin.
Mulla on pian alkamassa 16:sta raskausviikko. Mielestäni en ole ollut päivääkään onnellinen. Jos pienempi ei herätä yöllä itkullaan niin heräilen muuten vaan enkä tahdo saada uudelleen unta. Tuntuu, että kaikki päivät on yhtä rämpimistä seuraavaan päivään.
Ruokahalut on ihan olemattomat. Tunnen toki nälän. Jos olen jossain muualla kuin kotona niin saatan huomata, että päivä on kulunut aika vähällä syömisellä ja vatsa kurnii. Kuitenkin, kun tulen kotiin ja avaan jääkaapin niin lähes poikkeuksetta suljen sen ottamatta sieltä yhtään mitään. Mitään varsinaista ruokaa ei tee mieli syödä. Paino onkin pudonnut n.3 kiloa lähtöpainosta.
En nyt kauheasti itseni vuoksi harmittele painon putoamista, koska tuota elopainoa on vaikka muille jakaa. Vauvan saamat ravintoaineet huolettaa enemmän. Tiedän, että vauva ottaa tarvitsemansa ravintoaineet vaikka minusta itsestäni sitten. Mutta jokin muutos tuohon ruokailuun on tultava.
En tiedä johtuuko tuosta ruokahaluttomuudesta/syömättömyydestä/painon laskusta, että olen muutenkin väsynyt eikä mua kertakaikkiaan huvita tehdä kotona yhtään mitään. Ja ruuanlaitto on vihoviimeinen asia mikä kiinnostaa. Ennemmin siivoan kuin teen ruokaa. Ja ruokaa olisi kuitenkin tehtävä, kun noi lapsetkin tuossa kotona pyörii.
Olen menettämässä kiinnostukseni jopa harrastuksiini. Ennen odotin innolla päivää, jolloin pääsen illaksi oman harrastukseni pariin. Nyt olen väsynyt eikä huvittaisi lähteä sinne. Olen kuitenkin velvollisuudesta lähtenyt sinne, sillä se on ainoa hetki, kun pääsen yksin pois kotoa.
Mies on välillä pitkiä aikoja reissussa ja mun pitää yksin hoitaa kotia ja lapsia. Anoppi tulee aina siksi aikaa katsomaan lapsia, että pääsen harrastukseni pariin.
Tunnen itseni ihan kamalaksi äidiksi, kun mua ei huvittaisi mikään. Eskari-ikäinen sanoikin anopille pari viikkoa sitten, ettei äiti jaksa mitään. Se vaan nukkuis. Mutta kyllä se vauvan hoitaa silti.
Välillä on itkettänyt kamalasti, mutten ole kuitenkaan pystynyt itkemään. Enhän voi olla heikko äiti. Minulla velvollisuuksia perhettä kohtaan. Eilen sitten annoin vihdoin kyynelten valua ja puhuin miehelleni asiasta.
Mies ei aluksi puhunut mitään. Myöhemmin kommentti oli, että vai siltäkö susta tuntuu. Mutta ei osannut mitenkään asiaan vaikuttaa. En tiedä auttaakokaan siihen mitään. Asia vain on ja pakko kestää ja sietää tilanne.
Kolmas vauva ei ollut suunniteltu juttu ja harkitsinkin keskeytystä. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllä me pärjätään. Olin kyllä salaa toivonut kolmatta, mutta ei näin pian. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja olen menettämässä asioiden hallinnan.
No sainpahan vähän purkaa itseäni..
Vastaukset 4
Vanhimmat
tarkistutappa hemoglobiini neuvolassa, mulla itellä parani oma olo HETI ensimmäisestä rauta-annoksesta ja oireet oli tosiaan samansuuntaisia kuin sinulla. vois olla myös hyvä alkaa syömään lady vita vitamiinivalmistetta että vauva varmasti pärjää jos itelle ei tosiaan ruoka maistu!
mutta eiköhän ne voimat ja elämänilo sinullekin palaudu ku kevättä kohti mennään ja saa ulkoilla lämpimässä auringonpaisteessa!!=)
koiran kasvattaja...eli siis mieheni, tädin miehen rakastaja:) tuli raskaaksi..neito oli hieman ylipainoinen..painoi reilu 80kg kun tuli raskaaksi..ja pelkästään laihtui raskausaikana..synnytyslaitokselta lähdettyään painoa 72kg...ja terve tyttö tuli mukana.. :)
eli vauva kyllä pärjää, sinun tulee nyt huolehtia että saat ravintoa myös itse..rautaa, kalsiumia, vitamiineja..kokeileppa d-vitamiinia nyt pimeään vuodenaikaan..ja rautaa tietenkin..toivottavasti olos paranee ja pääset onnellisen odottajan vireeseen:)
Mikään ei kiinnosta, elämä vain kulkee eteenpäin ja itse junnaa paikoillaan. Omat hommat tulee hoidettua, jos on pakko. Nukuttaa. Tahtoisi käpertyä peiton alle ja pysyä siellä kunnes joku poistaisi kurjan maailman. Ystäviäni tai sukulaisiani en halua nähdä.
Aloitin d-vitamiinit jokus viikolla 7 ja siitä huolimatta tuota oloa kesti. Nyt viikolla 20 alkaa hellittää. Väsyttää toki edelleen, mutta ulkoilu ja raitis ilma ovat auttaneet. Ota päivä kerrallaan. Kävele 5 minuuttia ulkona ja piristy. Juo kuppi kaakaota (jos suklaa ei kuvota) ja mene väkisin ihmisten ilmoille, mutta jos ei harrastukset ei huvita vaikka kirjastoon lukemaan. Itse pääsin onneksi viikoksi muualle, vaikka ei olisi huvittanut lähteä (työmatka) ja elämänilo palasi.
Miehet eivät osaa käsitellä tunteita samalla tavalla. He hermostuvat, eivätkä tiedä mitä tehdä. He tarvitsevat selkeät ohjeet miten toimia tai auttaa. Kerro omallesi tarvitsevasi viikonlopun mittaisen hengähdystauon ja mene jonnekin, vaikka vieraassa kaupungissa käymään ja katsele kahvilasta maailman menoa. Nuku hotellissa ja syö jonkun toisen laittamia ruokia ilman arkihuolia.
Tsemppiä! Ota päivä kerrallaan.
eiköhän ne ole sellaisia joilla ei vielä ole lapsia että:ihanaaaaaa meistä tulee ikionnellinen perhe mikään ei koskaan mene pieleen kaikki lapset on ihania...mua ainakin lähinnä ärsyttää tollaset ihmiset jonka takia vältän esim mammajumppia koska ne ovat täynnä tollaisa..itse vasta odotan ensimmäistä mutta käsitän sen ettei vanhemman elämä ole aina todellakaan ruusuista ja joskus sitä paitsi on ihan oikeus olla vittuuntunut ja hei ihmiset sen saa näyttää..kiiltokuva perheitä ei ole olemassakaan
kaikilla menee joskus perssiilleen eikä sille vaan voi mitään..sillä elämäänhän kuuluu myös huonot hetket..ja juuri ilman huonoja hetkiä eivät hyvät tuntuisi hyviltä..