Kokemuksia/mielipiteitä kaivataan

Kirjoitan omasta näkökulmastani. Olen itse lievä as (vasta aikuisena diagnosoitu) ja selvisin mielestäni lapsuudesta hyvin, kiitos viisaiden ja pitkäpinnaisten vanhempieni.

Muista kaksi tärkeää asiaa: Tue poikasi vahvuuksia ja hyväksy hänen heikkoutensa.

Esimerkiksi minulla oli lapsena motorista kömpelyyttä ja hitautta. Jos isälläni olisi ollut päähänpinttymä, että minusta pitää tulla futispelaaja, lapsuuteni olisi ollut kusinen. Sen sijaan he hyväksyivät etten ollut hyvä liikunnassa. Samoin he hyväksyivät että olen hidas pukeutumaan ja asiasta toiseen siirtyminen on hankalaa. Heistä oli myös ihan OK että viihdyin omissa oloissani enkä riekkunut muiden lasten kanssa pihalla.

Sen sijaan he aina tukivat vahvuuksiani ja esimerkiksi hankkivat kaiken mahdollisen dinosauruskirjallisuuden kun olin kiinnostunut niistä ja paljon kyniä ja paperia kun olin innokas piirtäjä ja veivät kirjastoon ja muutenkin sammuttivat ansiokkaasti loputonta tiedonjanoani ja ohjasivat minua käyttämään oppimiani asioita monipuolisesti. Pidin mm. esikoulussa dinosauruksista esitelmän johon olin laatinut teemalaulunkin. Muistan sen vieläkin:

Miljoonia vuosia sitten
oli Maapallo aivan erilainen
Sitä asuttivat dinosaurukset
nuo muinaisajan hurjat jättiläiset

Jotkut niistä viihtyivät vedessä
toiset maalla tai ilmassa
Hirmuisen suuri diplodocus
oli ihme kyllä kasvissyöjä
mutta pikkuriikkinen compsognathus
söi yksinomaan muita eläimiä

Mutta miksi ne kuolivat sukupuuttoon?
Niin miksi, niin miksi?
Sitä kukaan koskaan tiedä ei.


Iloa ja jaksamista poikasi kanssa! :D

Onko pojalla todettu myös keskittymishäiriö, esim. add? Kun mielestäni keskittymiskyvyttömyys ei suoraan liity aspergeriin, mutta voi olla yhteydessä. Luulisin että poika pärjää hyvin jos saa kavereita. Kun hän kerran on nokkela poika, hän varmaan tajuaa ettei hyppely koulussa käy. Luulisin että aspergerit ovat säntillisiä sääntöjen noudattamisessa ja heillä on enemmänkin ongelmia kavereiden kanssa. Toinen juttu sitten jos siihen liittyy keskittymishäiriö. Jos koulu on tuttu ja turvallinen ja kavereita saa heti, esim. entisiä tarhakavereita, ei välttämättä tule mitään ongelmaa.

Mutta eipä tuo mitään. Minulla on 11-vuotias as-poika, joka on erityisluokalla. Hänen luokallaan on kaksi muutakin as-poikaa. As-pojat ovat luokan parhaita oppilaita. He kaikki osasivat lukea ja kirjoittaa jo kouluun mennessä.

Täällä Helsingissä as-lapset pannaan erityisluokille, jotka oikeastaan ovat muuten ihan tavallisia, mutta vain vähän pienempiä luokkia. Ensimmäisellä ja toisella luokalla luokassa oli opettajan lisäksi kouluavustaja.

Luokalla on kymmenen oppilasta. Luetaan tavallista peruskoulukurssia eikä mitään mukautettua, ja jokainen saa edetä omaan tahtiinsa. Poikani rakastaa koulunkäyntiä ja on edistynyt tosi hyvin.

Eräs haitta erityisluokasta on se, että on pitkä koulumatka ja kaverit ovat kaukana. Erityisluokka on nimittäin toisessa 5 km:n päässä sijaitsevassa koulussa, jonne poika menee raitiovaunulla. I:llä ja II:lla luokalla oli taksikuljetus. Suhteet vanhoihin eskarikavereihin ovat katkenneet ja poika leikkii nyt vain luokkakavereittensa kanssa.

Emme siis ole yksin:)

Omaa poikaani ei mikään saanut innostumaan turhiksi kokemistaan asioista (uskonto, ruotsi, ainekirjoitus jne), joten hänellä jäi peruskoulun päättötodistus saamatta.
Kaiken mielekkääksi kokemansa hän omaksuu helposti, muttei millään meinaa ymmärtää, miksi osaamistaan pitää todistaa toisille- miksi tehdä kokeita, kun kerran osaa asian? Muillakin elämänalueilla hän usein kuvittelee muiden tietävän kaiken, minkä hänkin tietää - miksi siis kertoa asioistaan tai vastata tyhmiin kysymyksiin?
Älykkyyden ja yleisen fiksuuden ei pidä antaa hämätä, ne eivät auta sosiaalisen kanssakäymisen ongelmissa.
Näin jälkiviisaana olisi ollut kaikkein paras saada hänet pienryhmään, jossa opettajalla olisi ollut oikeus arvioida jatkuvan näytön perusteella, vaan eipä sellaisista hienouksista ollut tuolloin mitään tietoa.

Jos poikasi kaipaa ystäviä, kannusta häntä harrastamaan jotain mieluista (ehkä ei joukkuelajeja..)tai etsikää paikkakunnalta as-kerholaisia. Yhteiset mielenkiinnon kohteet edesauttavat suhteiden syntymistä, assit tuppaavat olemaan hyvin asiakeskeisiä.

Jostain kumman syystä minun poikaani ei kiusattu koulussa, vaikka hän hommaili välillä ihan omiaan tai reagoi kummallisesti toisten mielestä tavallisiin tilanteisiin. Valistunut opettaja on iso apu, pidä tiiviisti yhteyttä. Avustajan saaminen lienee lievällä diagnoosilla työn takana, yrittää kannattaa silti. Meillä diagnoosi tuli niin myöhään, ettei avustajaa päästy edes kokeilemaan. Aivan varmasti apu olisi ollut suunnaton monissa pattitilanteissa, joihin opettajan resurssit eivät riitä jo pelkästään ryhmän koon vuoksi.

Ennen kaikkea rakasta lastasi sellaisena kuin hän on, älä odota hänen "paranevan". As ei ole oikeastaan sairaus vaan synnynnäinen ominaisuus, jonka kanssa voi elää täyttä elämää.
Iloitse onnistumisista ja kerää ympärillenne turvaverkko avoimia ihmisiä, jotka kykenevät luoviin ongelmanratkaisuihin.

http://health.theledger.com/article/20070126/TOPSTORY/3376/-1

Itellä on aspergerin syndrooma, joka tuli huomatuksi vastan huolestuttavan myohään. Koulu oli itselleni yhtä piinaa ja olin masentunut ja sain vääriä diagnooseja ennen kuin itse huomasin asian. Olin suurimman osan pienryhmässä ja voin sanoa että siitä oli paljon apua ja tuntui että jaksoi keskittyä paljon paremmin kuin tavallisessa, isossa koulussa. Pienryhmä on parempi vaihtoehto as lapselle. Itse olen lopettanut nyt ammattikoulut kesken ja tuntuu ettei tiedä mihin menisi.