Olen lueskellut hieman netissä ihmisten juttuja seksielämästään. Olen itse kokematon (olen 24 vuotias mies) ja vähän huolettaa kelpaanko edes kenellekään. Mulla on vähän vanhanaikaiset arvot, en juurikaan tiedä seksileluista, asennoista tai muustakaan. Seksi taas on mun mielestä enemmän mukavaa yhdessäoloa, siis toisin sanoen rakastelua eikä pornoelokuvamaista rankkaa panemista (...tai no, ehkä joskus).
Tuntuu kuin olisin tylsä, jaksaako nykyajan naiset edes kiinnostua miehestä, jolla on perinteiset arvot? Olen lisäksi vähän ujo ja kaiketi liian kiltti. Tähän asti ei kiinnostuneita ole löytynyt. Ystäviä kyllä, mutta ei läheistä suhdetta.
Pitäisikö vain unohtaa koko homma ja elää niin onnellisena kuin vain voi. Yksin, ilman perhettä tai lapsia. Tuntuu kurjalta...
Tuntuu kuin olisin tylsä, jaksaako nykyajan naiset edes kiinnostua miehestä, jolla on perinteiset arvot? Olen lisäksi vähän ujo ja kaiketi liian kiltti. Tähän asti ei kiinnostuneita ole löytynyt. Ystäviä kyllä, mutta ei läheistä suhdetta.
Pitäisikö vain unohtaa koko homma ja elää niin onnellisena kuin vain voi. Yksin, ilman perhettä tai lapsia. Tuntuu kurjalta...
Vastaukset 28
Vanhimmat
Kyllä meitä perinteisiä arvoja kunnioittavia tyttöjä löytyy! Jotkut meistä tykkääkin vähän semmosista kokemattomammista miehistä jotka tykkää normaalista seksistä. Ei mitään kumipamppuja ja ruoskia kiitos!
Et usko, kuinka paljon tekstisi muistuttaa omaa elämääni, omaa kokemustani näistä asioista.
Sanon aluksi, että en usko sinulla olevan vielä vakavaa vaaraa. Sain käsityksen tekstistäsi, että ystäväpiiriisi kuuluu naisia. Naisia, jotka pitävät sinua sentään ystävänään. Se on merkki edes jonkinmoisesta, menestyksekkäästä etenemisestä vastakkaisen sukupuolen suhteen.
Mutta toisaalta, karvaat kokemukseni (tosin harvat) ovat osoittaneet että minun (tai meidän, mitä yhteisiä kokemuksia tämän lyhyen tekstin pohjalta) kaltaiset miehet tuntuvat olevan suurimmalle osalle naisia jonkinmoista saastaa, roskaa jonka olemassaolo on hyvin negatiivinen asia. Siinä menee usko itseensä sekä olemassaoloon mikäli nainen pitää jonkinmoisena hirviönä tai henkisesti/fyysisesti sairaana mikäli ei ole kokemusta naisten suhteen.
Yksin on kurjaa, mikäli se ei ole oma valinta. Lapsiakin olisi hyvä joskus saada, koska olen suvun viimeinen (ehkä tämän vuoksi?). Ja kun vielä mielenterveyskin on mennyt tämän asian vuoksi, ei juuri ole enää menetettävää.
Itsetyydyts alkaa korvata halua todellisesta seksistä, josta ainoa kokemus on hyvin vastenmielinen. Sitten sekin alkaa tuntua ... vieraalta eikä enää sitäkään harrasta pitkiin aikoihin. Ei edes seiso. Normaalia? Pitäisi olla, mutta ei tunnu siltä...?
... sillä olen vasta reilusti aikuisiällä (silloin 28v, nyt 33v) neitsyydestäni "eroon päässyt" nainen ja ymmärrän tosi hyvin miten tässä seksihullussa maailmassa on vaikea elää ilman seksikokemuksia. Minä jo aikanaan masennuin, kunnes löytyi edes suunnilleen sopiva henkilö, jonka kanssa ensimmäiset yhdyntäni koin. Eivät olleet kovinkaan ihmeellisiä seksin kannalta, mutta sainpahan itselleni rauhan ja homma hoitui turvallisen tyypin kanssa. Kuinka ollakaan muutaman kuukauden kuluttua elämääni saapui henkilö, jonka kanssa koin kunnon seksiä. Olin siis hiukan hätäillyt, mutta minun vain oli "pakko" päästä eroon "vaivastani" ja antautua ensimmäiselle suunnilleen sopivalle tyypille, mutta ihan hyvät muistot tapauksesta jäi. Neuvona ja vinkkinä kaikille: kannattaa säästää eka kerta kunnon partnerin kanssa koettavaksi, eikä hätäillä ! Suurta rakkautta ei välttämättä kannata odottaa, mutta varmasti jokaiselle löytyy turvallinen ja hyvä tyyppi. Minä ainakin koen asian niin, että jossain vaiheessa seksikokemustakin on hankittava, mutta ei todellakaan ihan kenen kanssa vain !!!
Saanko kysyä: kuinka vanha olet? Etkö koskaan ole ollut rakastunut? Etkö koskaan ole kosketellut naista? Miksi et?
Vastaus: 24 vuotta.
Olen rakastunut/ihastunut 7 (tai 8, miten määritellään) kertaa. Seitsemäs on murskannut koko elämän viimeisen kolmen vuoden kuluessa.
Olen kosketellut vähän naista. Ikäisiini nähden varmasti merkittävän poikkeavan vähän. Kerran olen ollut yhden yön suhteessa mukana, jossa meni poikuus. Katastrofaalinen kokemus. Henkisesti ja fyysisesti.
Miksi et kysymykseen on hieman vaikea vastata näillä vastauksilla. Olen aina yrittänyt olla ystävällinen ja odottaa että kelpaan jollekin. Minulla ei ole koskaan ollut ns. miehen mallia, joten käytännössä kaikki mitä tiedän seksuaalisuudesta on koulun seksuaaliopetuksesta sekä mitä sitten elämän virrassa on tullut vastaan. Tästä johtunee lievä, tietynoloinen seksuaalisuuden kammoaminen. Ja ketään ymmärtäväistä tai todella minusta kiinnostunutta naista ei ole tullut vastaan. Tähän ikään ja olosuhteisiini nähden olen täysi hylky, joten samalla uralla tulee elämä näillä näkymin jatkumaan. Valitettavasti.
Siinähän se tuli: miehen malli. Minkäänlaista kunnollista miehen mallia ei ole minullakaan ollut. Isä minulla on, mutta eipä siitä ole tueksi ja turvaksi ikinä ollut, vaan päin vastoin.
Tässä onkin iso homma, kun joutuu "miettimään" että millainen mies minä haluan olla. Sitä tarkkailee ympäröiviä ihmisiä ja muistelee menneitä, ja miettii millaiseksi haluaa tulla. Siitä se lähtee... (siis omalla kohdallani)
No, oma isä on pahatapainen juoppo sovinisti :-) . Olen kai sitten liikaakin sitä toista ääripäätä, kun liian nuoresta huomasi kuinka sairasta "miehekkyys" voi toisinaan olla.
Itselläni yksin jäämiseen on kyllä ollut puhtaasti syynä ujous, tai sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen vähemmän paranoidi vikojeni suhteen kuin olin, mutta edelleen asiat vaivaavat. Olenko tarpeeksi mielenkiintoinen? Kelpaanko? Riitänkö? Olenko liian vakava? Liian hiljainen? Osaisinko edes olla naiselleni se rakas? Mitä se kertoo mahdollisuuksistani naissuhteisiin, kun en ole pystynyt saamaa edes hyviä ystäviä? Niin kauan kun en tiedä sydämessäni näihin vastauksia, naisten lähestyminenkin tuntuu jäävän minulta tekemättä. Olen jotenkin persoonaltani niin vastoin valehtelemista ja pientäkin harhaanjohtamista, etten uskalla ennen kuin olen varma siitä, että minulla on todella jotain tarjottavaa. (Mikä on tietysti täysin mielenvikainen tapa ajatella asiaa.)
Mitä nyt siis oikeastaan haluan sanoa, on että vaikka -W-:n kommentti oli minullekin ensiksi lohduttavaa luettavaa, niin oikeasti on turha olettaa että 24-vuotiaaksi asti yksin ollut olisi mieleltään täysin terve (paitsi jos se on ollut vapaaehtoista). Edes jonkinlaisen seuran saaminen edes joksikin aikaa kun kuitenkin on _niin_ helppoa.
Sami, edellisestä huolimatta 24-vuotias ja kokematon.
Hyvin samoja näkemyksiä. Itsekin olen aika kriittinen itseni suhteen ja silloin kun sairaus oli pahimmillaan, koko aika meni juuri noihin pohdintoihin mitä ja miten ja missä ja milloin jne. Kaikkein kamalinta ja ahdistavinta oli ne hetket, kun tajusi todella kuinka syvällä tässä ongelmassa on.
Itse olen aina lajitellut nämä asiat siten, että ovat normaalit, sitten ne lujatahtoiset jotka ovat vapaa-ehtoisesti yksin ja sitten "me" raukat jotka haluaisimme mutta jäämme yksin. Minulla tuo tauti nyt siis repesi pinnalle ... 22 vuotiaana ja olen siitä kärsinyt nyt jo kolmatta vuotta. Kuun lopussa aloitan taas vaihteeksi Seronil-lääkityksen.
Kuinka paljon loppujen lopuksi eroaa yksin olo oikeasti yksin siitä, että on yksin suhteessa?
Minä olen etsinyt aktiivisesti tarpeeksi kiltiä (myös "puhdasta"), tarpeeksi huomaavaista ja joka vielä kestäisi kohtalaisen oikullisen luonteeni :)
Ja olen taas ja edelleen yksin..
En ymmärrä ihmisiä, jotka pitävät kokemattomuutta vikana. Ymmärrän kyllä että se voi huolettaa, kun nykyään ihmiset eivät tunnu kykenevän tyytymään siihen ensimmäiseen vaan kokemukset katsotaan liian arvokkaiksi haaskattavaksi.
Ujous ei tee ihmistä mieleltään sairaaksi. Katkeroituminen oman elämäänsä taas voi sen tehdä :/
Tarjottavaa.. suhteessa pitää pystyä antamaan hellyyttä ja ymmärrystä ja kasvattamaan ajan kuluessa myös luottamuksen. Muu on oikeastaan vain kuorrutusta.
Enkä suostu uskomaan, että on lähellekään liian myöhäistä löytää ensimmäinen todellinen rakkaus reilusti päälle kakskympisenäkin. Ei vaikka olisi ollut yksin odottamassa tai etsinyt uutterasti sitä.
--W--
"Kuinka paljon loppujen lopuksi eroaa yksin olo oikeasti yksin siitä, että on yksin suhteessa? "
Tuskin paljon, ainakaan naiselle.
En minä parisuhdetta minään itsessään autuaaksi tekevänä asiana pidä... Eroja ei olisi, jos parisuhde olisi automaattisesti "oikeasti" yksin oloa parempi :-) . Mutta yksinäisyys on silti välillä aika viheliäistä...
"Minä olen etsinyt aktiivisesti tarpeeksi kiltiä (myös "puhdasta"), tarpeeksi huomaavaista ja joka vielä kestäisi kohtalaisen oikullisen luonteeni :)
Ja olen taas ja edelleen yksin.. "
:-( Tuntuu tosin hiukan kummalliselta, sillä tuntuu että raittiita, kilttejä, yksinäisiä nörttimiehiä on maailma väärällään. Ehkä me ei sitten käydä ulkona koskaan tai jotain...
No niin, ja tuolla vakuuttelulla uskon kyllä, ettei kokemattomuus ole sitten vika :-) .
"Katkeroituminen oman elämäänsä taas voi sen tehdä :/ "
Katkeruus, tai arvottomuuden tunne. Riippuen siitä, syyttääkö epäonnistumisestaan muita vai itseään. Minä tietysti syytän itseäni.
"Enkä suostu uskomaan, että on lähellekään liian myöhäistä löytää ensimmäinen todellinen rakkaus reilusti päälle kakskympisenäkin. "
Niin, onhan niitä jotka löytävät. Ja sitten niitä, jotka eivät. Jos pitäisi arvata, niin veikkaisin kuuluvani noihin jälkimmäisiin.
Sitä ajattelee synkkinä hetkinään, että miksi edes ansaitsisin rakkautta? Minunlaiseni ihminen, kun monet muut ovat niin hyviä? Ja kun mieleen ei tule mitään järkevää, päättelen taas, ettei kannata edes yrittää. Vaikka tiedän toisin. Voisin onnistuakin. Pitää tehdä saatana jotain eikä aina vain miettiä.
Kuinka paljon loppujen lopuksi eroaa yksin olo oikeasti yksin siitä, että on yksin suhteessa?
Ei varmaankaan paljoa. Lukuunottamatta varmastikaan fyysistä puolta, ellei yksinolo suhteessa kata myös tuota osa-aluetta. Kuten Sami tuolla "alla" sanoo, naiselle ehkä tämä ero ei ole niin suuri kuin miehelle. Hirveätä stereotypiointia, mutta luin juuri tuon suuren seksigallubin nuoret/keho keskusteluista ja vastaukset vastasivat hyvin, hyvin, pelottavan pitkälti tietojani ja näkemyksiäni muiden, normaalimpien ihmisten seksuaalisesta (ja henkisestäkin) elämästä.
Minä olen etsinyt aktiivisesti tarpeeksi kiltiä (myös "puhdasta"), tarpeeksi huomaavaista ja joka vielä kestäisi kohtalaisen oikullisen luonteeni :)
Ja olen taas ja edelleen yksin..
Tässä jää nyt hämäräksi miksi olet jäänyt yksin; eikö ole löytynyt kriteerejäsi vastaavaa vai onko sinut jätetty. Tässä on valtava ero, mitä usein ihmiset eivät näe: vapaa-ehtoinen yksinäisyys ja pakkoyksinäisyys. Tiedän, oma ongelmani lienee vastaus tähänkin, vastaus löytyy itsestä ja omista teoista ja valinnoista.
En ymmärrä ihmisiä, jotka pitävät kokemattomuutta vikana. Ymmärrän kyllä että se voi huolettaa, kun nykyään ihmiset eivät tunnu kykenevän tyytymään siihen ensimmäiseen vaan kokemukset katsotaan liian arvokkaiksi haaskattavaksi.
Tämä jälkimmäinen lause ei nyt tunnu aukeavan minulle ollenkaan. Huono mielentila?
Ujous ei tee ihmistä mieleltään sairaaksi. Katkeroituminen oman elämäänsä taas voi sen tehdä :/
Mutta ujous voi johtaa yksinäisyyteen joka myöhemmässä vaiheessa muuttuu äärimmäiseksi katkeruudeksi omaa elämäänsä joka johtaa mielenterveyden horjumiseen, kuten minulla.
Tarjottavaa.. suhteessa pitää pystyä antamaan hellyyttä ja ymmärrystä ja kasvattamaan ajan kuluessa myös luottamuksen. Muu on oikeastaan vain kuorrutusta.
Totta. Pelottavan monessa suhteessa tuttavapiirissäni jaetaan kyllä hellyyttä, mutta luottamus on äärimmäisen harvinaista josta johtuu myös ymmärryksen puute...
Enkä suostu uskomaan, että on lähellekään liian myöhäistä löytää ensimmäinen todellinen rakkaus reilusti päälle kakskympisenäkin. Ei vaikka olisi ollut yksin odottamassa tai etsinyt uutterasti sitä.
Totta. Todellinen rakkaus voi löytyä vaikka kuolinvuoteella, mutta niiden ihmissuhteiden puute voi aiheuttaa pahimmillaan kuoleman. Oman käden kautta tai muuten. Tai tietysti todellinen rakkaus voi löytyä, mutta vastakappale ei tunne samoin. Ja se voi repiä ihmisen hajalle.
Olen yksin, koska en ole kyennyt todella vakavaan suhteseen. Ongelmaksi on yleensä noussut, että olen menettänyt kunnioituksen miehiin heidän menneisyyden takia, vaikkei järjellistä syytä siihen olekaan. Olen vain sairaaloisen mustasukkainen menneisyydestä. Ja se on pahempaa kuin ujous. Pystyn solmimaan suhteita, mutta alan halveksumaan miehiä heidän menneisyytensä takia.
Minä olen pääsääntöisesti ollut jättäjänä ja sydämeni ei ole koskaan särkynyt, kun en ole kunnolla rakastanutkaan. Tästä puolesta elämääni olen tyytyväinen ja toivoisin sen pysyvänkin ehjänä. Silti yksinäisyyteni ei ole vapaaehtoista, koska kaipaan jo perhettä ja sen tuomaa arkea. Maailma tuntuu hyvin kylmältä paikalta yksin.
Ja vaikka saisi seksiä niin paljon kuin haluaisi ja vieressä on joka yö lämmin vartalo, voi silti murtua vähän kerrallaan. Minulle ainankaan seksi ilman läheisyyttä ei ole muuta kuin "antamista" josta jää hyvin paha mieli. Jotain mitä tekee vain kun ei viitsi pahoittaa toisen mieltä ei:llä.
"Ymmärrän kyllä että se voi huolettaa, kun nykyään ihmiset eivät tunnu kykenevän tyytymään siihen ensimmäiseen vaan kokemukset katsotaan liian arvokkaiksi haaskattavaksi. "
Keskiyön syvällisiä pohdintojani :)
Eli nykyään ihmiset usein katsovat, ettei ensimmäinen intiimisuhde voi kestää, koska alkaa kaipaamaan enempää ja ajautuu siksi kokeilemaan muitakin, jos se vaikka olisi parempaa. Ei haluta tyytyä vain yhteen tai pelätään ettei toinen voi tyytyä vain minuun.
Minä olen muuten satunnaisen seksin vankka vastustaja. En voisi koskaan antaa vieraan ihmisen hakea vain nautintoa vartalostani välittämättä minusta. Toisaalta ajatus, että voisin tehdä sen toisellekaan tuntuisi pahalta.
Toivottavasti selvensi edes hiukan :)
Keskustelu on todella lähtenyt rönsyilemään, mutta on.. tyynnyttävää( ei varmaan oikea sana, mutten parempaakaan saa mieleeni) kuulla tavalaan kolikon toisen puolen ajatuksia
--W--
Olen yksin, koska en ole kyennyt todella vakavaan suhteseen. Ongelmaksi on yleensä noussut, että olen menettänyt kunnioituksen miehiin heidän menneisyyden takia, vaikkei järjellistä syytä siihen olekaan. Olen vain sairaaloisen mustasukkainen menneisyydestä. Ja se on pahempaa kuin ujous. Pystyn solmimaan suhteita, mutta alan halveksumaan miehiä heidän menneisyytensä takia.
Eli tulkitsenko tuon suurinpiirtein niin, että haette "koskematonta" miestä. Hankala haku, kun kuitenkin uskon ettei teille kelpaa tämänkaltaisessa tilassa olevat miehet (yleistys) eli ns. peräkamarin pojat ja muut "mammanpojat" (kuten minä). Sillä vapaa-ehtoisesti tuossa tilanteessa olevat miehet ovat (nähdäkseni) yhtä harvinaisia kuin 7 oikein lotossa ja he lienevät aika haluttuja... Hankala tilanne, kieltämättä.
Silti yksinäisyyteni ei ole vapaaehtoista, koska kaipaan jo perhettä ja sen tuomaa arkea. Maailma tuntuu hyvin kylmältä paikalta yksin.
Kuulostaa kodin/perheenperustamis"kuumeelta". Tai äärimmillään biologisen kellon käymisestä. Todellisuudessa vain harvat todella ovat yksin vapaaehtoisesti. Useimmat kieltävät totuuden tällä perustelulla. Vaikka mielestäni ne, jotka pystyvät tähän suoritukseen ovat ihmisistä jopa parhaita, henkisesti kestävimpiä.
Ja vaikka saisi seksiä niin paljon kuin haluaisi ja vieressä on joka yö lämmin vartalo, voi silti murtua vähän kerrallaan. Minulle ainankaan seksi ilman läheisyyttä ei ole muuta kuin "antamista" josta jää hyvin paha mieli. Jotain mitä tekee vain kun ei viitsi pahoittaa toisen mieltä ei:llä.
Tyypillinen naisnäkökulma, jonka tuottamaa turvallisuuden tunneta murskaa ajoittain _täysin_ vastakkaista näkökulmaa edustavat (tai toteuttavat) naiset. Tässä hämää valtavasti arvoilmaston ristiriitaisuus, jossa välillä fyysisyys ylittää läheisyyden ja päinvastoin. Yhdistettynä ahdistukseen ja mielenterveyden ailahteluihin tuo näkemys"tuuliviiri" saa aikaan välillä valtavaa tuhoa ja tuskaa. Luonnollisesti asiaa hämää vielä sukupuoliero ja sen käytännön ilmentymät kuten ainoa kokemustodisteeni itsestäni vastaavissa olosuhteissa.
Eli nykyään ihmiset usein katsovat, ettei ensimmäinen intiimisuhde voi kestää, koska alkaa kaipaamaan enempää ja ajautuu siksi kokeilemaan muitakin, jos se vaikka olisi parempaa. Ei haluta tyytyä vain yhteen tai pelätään ettei toinen voi tyytyä vain minuun.
Mielenkiintoinen ja uudentuntuinen näkemys. Toisaalta, useat vanhemmat juuri varoittavat ettei ensimmäinen intiimisuhde (nykyisin ensimmäinen pitempiaikainen intiimisuhde?) tule kestämään. Minun nähdäkseni ihmisiä suorastaan käsketään jatkamaan etsimistä. Tai kaikessa on kyse tietysti vain minun kokemistani ilmiöistä ja niistä muodostamani yleisnäkemys (kuten kaikki mitä kirjoitan, ellen muuta mainitse).
Minä olen muuten satunnaisen seksin vankka vastustaja. En voisi koskaan antaa vieraan ihmisen hakea vain nautintoa vartalostani välittämättä minusta. Toisaalta ajatus, että voisin tehdä sen toisellekaan tuntuisi pahalta.
Niin minäkin uskoin itsestäni ennen ainoa kokemustani. Juuri tässä hämää valtava ristiriitaisuus yleisissä kannoissa koskien seksiä; on niitä jotka vannovat "satunnaisen" seksin nimeen ja katsovat sen tavaksi hakea sitä oikeaa ja sitten on ne, jotka sen tuomitsevat. Se hajottaa ainakin minun jäsennyskykyäni tässä asiassa. En minä tiedä. Jos tulkitsen itseäni, en pidä sitä suotavana mutta mitä ilmeisemmin "lihan heikkous" veisi minusta taas voiton mikäli tilanne muodostuisi jälleen otolliseksi. Jos tätä peilataan maksulliseen seksiin, on kyseessä huomattavan sisäisen ahdistuksen ja näkemyskyvyttömyyden lähde. Moni nainen tuomitsee prostituution (osin hyvin) perustein, joista saa kuvan että ihmisen on kyettävä elämään ilman seksiä, jos sattuu olemaan "huono" (ei "saa") ihminen. Tämän jälkeen toinen naisryhmä sanoo etteivät he pystyisi elämään ilman seksiä jonka jälkeen ei enää tiedä mihin uskoa, tai ajatella. Tämä selitys ei nyt oikein toimi. Valitan.
Toivottavasti selvensi edes hiukan :)
Keskustelu on todella lähtenyt rönsyilemään, mutta on.. tyynnyttävää( ei varmaan oikea sana, mutten parempaakaan saa mieleeni) kuulla tavalaan kolikon toisen puolen ajatuksia
No jos ajattelee kolikon eri puolia eri sukupuolina, niin pelkäämpänä että tässä tapauksessa minä edustan pikemminkin jotain toisessa keräilytaskussa olevan käyttökelvottoman rahan toista puolta...
"Eli tulkitsenko tuon suurinpiirtein niin, että haette "koskematonta" miestä."
Kyynisesti: koskematonta miestä, jolla kuitenkin on pelimiehen elkeet, ulkonäköä ja seksuaalista karismaa. En vain käsitä, miksi tuollainen mies olisi koskematon... :-)
"Vaikka mielestäni ne, jotka pystyvät tähän suoritukseen ovat ihmisistä jopa parhaita, henkisesti kestävimpiä. "
Solitary trees, if they grow at all, grow strong. --Sir Winston Churchill
Parin kuukauden takaisessa hesarissa oli muuten ihan stereotypioiden mukaisesti yksinjäämisen syistä. Naiset jäävät yksin, koska eivät löydä tarpeeksi tasokasta seuraa. Miehet jäävät yksin, koska eivät kelpaa kenellekään.
Evolution in action...
Kyynisesti: koskematonta miestä, jolla kuitenkin on pelimiehen elkeet, ulkonäköä ja seksuaalista karismaa. En vain käsitä, miksi tuollainen mies olisi koskematon... :-)
Aivan. Eräänlainen paradoksi. Samankaltaista lienee monien nuorten miesten haaveissa naisystävistään (huom. stereotypia!) ; isorintaiset, kokeneesti asian hoitavat neitysyet. Eli mahdottomia vaatimuksia.
Parin kuukauden takaisessa hesarissa oli muuten ihan stereotypioiden mukaisesti yksinjäämisen syistä. Naiset jäävät yksin, koska eivät löydä tarpeeksi tasokasta seuraa. Miehet jäävät yksin, koska eivät kelpaa kenellekään.
Evolution in action...
Totta. Sitähän kaiken takana ihan loppujen lopuksi kaikki on: geenien eteenpäin pyrkimistä. Me, niinkuin kaikki muukin elävässä maailmassa on vain geenejä, jotka pyrkivät eteenpäin.
Ei minulla neuvoja ole jakaa, mutta teki mieli kirjoitella omia tuntemuksiaan asian tiimoilta. Olen myös 24-vuotias mies, ja edelleen neitsyt. Minulla se ei tosin ole arvoista kiinni, olen vain arka tutustumaan ihmisiin, eikä itseluottamuskaan oikein riitä.
24-vuotias alkaa olla vanha sellaiseksi, joka ei ole koskaan seurustellut. Melkoinen signaali mahdollisille kumppaneille, että "tuossa miehessä on jotain vikaa". Eikä tietenkään ihan syyttä.
Yksin elämään totuttelu on mielestäni vähän ennenaikaista tässä iässä. Omasta mielestäni kumppanin löytäminen on vähintään se toiseksi tärkein asia elämässä välittömän toimeentulon jälkeen.
Mutta pakkohan sitä on totutella sen mahdollisuuteen, että jää yksin. Ihan tilastollisesti on olemassa melkoinen määrä miehiä, jotka eivät ole kenellekään naiselle riittävän tasokkaita. Kymmeniä tuhansia muistini jälkeen, ja ihan mahdollista että minä olen yksi heistä. Ei se elämä yksinkään sietämätöntä ole, kuin ajoittain, mutta olisihan se mukavaa että joku hyväksyisi.
On toki vielä aikaa nostaa tasoaan. Hankkia sosiaalisia taitoja, persoonallisuus ja lihakset. Sitä vain välillä turhautuu kun tajuaa kuinka pitkä matka on kuljettavana. Olen edelleen yleensä kauhuissani kun pitäisi puhella joutavia vieraiden ihmisten kanssa.
Viime aikoina olen pyörinyt täällä seuraamassa keskusteluja.
Tuosta edellisestä tuli mieleeni jotain. "sami" sanoi:
"
-----Hankkia sosiaalisia taitoja, persoonallisuus ja lihakset. Sitä vain välillä turhautuu kun tajuaa kuinka pitkä matka on kuljettavana. -----
"
Noista kolmesta voisi jättää nuo lihakset pois, sillä muuten homma näyttää ylivoimaisen raskaalta. Sosiaaliset taidot ja persoonallisuus ovat tässä yhteydessä melkein sama asia. Näissä taidoissa onkin sitten kaikilla neitsytpojilla (myös minulla) kehittämisen varaa.
Näissä hommissa on tärkeintä verbaaliset kyvyt, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että saa ulos suustaan ensimmäisen sanan ja sitten useita lauseita. Hyvä ulkonäkö ja lihakset eivät ole mikään _edellytys_tai_ehto_ tyttöihin/naisiin tutustumiselle, mutta usein se kyllä edistää asiaa. Eli edellytys on em. verbaalinen kyvykkyys.
Nämä olivat omia mielipiteitäni ja havaintojani.
Luulen, että yksinäisyys aiheuttaa jonkinlaista yleistä mielenkiinnottomuutta opiskelua ja koko elämää kohtaan.
Toivottavasti saan lisää myönteisiä kokemuksia tytöistä/naisista, niin homma alkaa sujumaan... Kaikki kokemukset eivät ole olleet hyviä, ja ovat vieneet uskoa...
Eh, lihakset. Ei oo paljoa iloa. Mulla löytyy noita raameja ja persoonakin kai, supliikissa ei myöskään juuri ongelmaa. Taitaa olla omassa nupissa osan ongelmat, allekirjoittaneella ainakin...
Olen aika pian 21 ja edelleen on se poikuus tallella... Ei se jokapäiväistä elämää häiritse, mutta kyllä paineet on kovat... Haluan kyllä tavata sen oikean, olisi jo poikuus mennytkin jos olisin johonkin yhden yön juttuun mennyt mukaan... Kirjoitelkaa kokemuksistanne - tai siis kokemattomuudestanne! :)
jälkeenjäänyt. Olet vielä suhteellisen nuori, vaikka muut keskimäärin olisivatkin edenneet nopeammin. Minä ainakin naisena haluaisin mielummin sinun laisesi miehen, kuin miehen joka on kokeillut jo kymmeniä naisia. Onhan parisuhteessa muillakin asioilla merkitystä kuin seksillä, vaikka seksi olisikin keskeinen osa suhdetta. On meita kokemattomia naisiakin, jotka ovat yli 20v.
Nooh olenhan mäkin jo 21v enkä ole saanu.2 kertaa olen hukannu kun en huolehtinu ehkäisystä.Harmittaa jonku verran.Kuulosti kyllä aika tutulta noi masennukset ja elämään turhautuminen.Mun ainoat ilon aiheet on mun harrastukset,välillä nekin tuntuu turhalta.Muttei voi mitään elämä on laiffia.
.. todellisessa elämässä löytäisikin "puhtaan miehen". Itse olen 23v nainen ja kohtalaisen kokenut. Silti haaveilen siitä, että saisin olla mieheni ainut, kultani antaisi minulle jotain ainutlaatuista. Kokisin jotain mitä kukaan muu nainen ei ole koskaan kokenut.
Tiedän, että minun ei pitäisi välittää entisistä, mutta aina ajatuskin niistä koskee. Siksi haaveilen miehestä, jolla ei ole kokemuksia muista.
Eikä siinä taitamattomuus haittaisi, kun olisi loppuelämä aikaa opetella :)
*huokaus*
Itse olen pian 21v täyttävä mies, tai poika ehkäpä kuvaa minua paremmin. Poikuus tallella minullakin ja ennen se keräsi päivä päivältä paineita. Sitä kun on luonteeltaan muutenkin herkkä ja pyörittelee paljon asioita päässä, niin sitä huomasi säälivänsä itseänsä ja ajattelevan aivan luuserina. Oli noloa myöntää olevansa kokematon ja muutenki kaikki tuntu tylsältä. Jossain vaiheessa aloin miettimään tarkemmin mikä sen kaiken pahanolon aiheuttaa ja se oli se, että tahtoi vierelleen sen oman kullan. Ei se, että oli kokematon seksin suhteen. Toki kokemattomuus paineita kasasi, mutta eniten pahanolon aiheutti se kaipuu rakkauden tunteeseen. Olen tyypiltäni sellainen etten todellakaan halua ketä tahansa. En halua useita kokemuksia. Haluan vaan sen yhden joka sopii mulle ja jonka saatuaan ei tarvitse enää koskaan murehtia että löytäisi jonkun.
Yks päivä vaan päätin etten ajattele koko asiaa. Jätin ajatukset väkisin pois ja lopulta en asiaa kauheemmin murehtinut. Rupes tulee ihan hyvä olo ja ajattelin että se oma kulta tulee jos on tullakseen ja jos ei tule niin ei tule, ei sitä kannata murehtia. Tässä vaiheessa ne paineet kokemattomuudesta oli melkeenpä kadonneet ja rupesin tuntemaan ylpeyttä poikuudestani, että oli jotain mitä kavereilla ei ole. Tiedä sitten kuinka monen sanaan on luottamista, mutta pelkän pillun perään ne tuntuu olevan ja se on minusta kuvottavaa.
Nyt olen iloinen että pystyin noin vain jättämään ne murheet. Sen jälkeen kun sain nuo ajatukset ja paineet jätettyä, tuli muutama ihan ok tyttö vastaan ja oli mahdollisuus molempien kohdalla. Jos silloin olisi vielä ollut paineita ja murheita, olisin pelkästä pakosta ollut jomman kumman kanssa. Vaan kun ei ollut enää paineita ja kauheeta pakon tunnetta kokemuksien saannista, tunsin ettei kumpikaan heistä ole mulle oikea... Oikea tulikin kohdalle niin että kolahti. En ketään etsinyt. Se vaan tuli. Ei kuulosta ehkä kovin romanttiselta mutta netistä se löyty. Kumpikaan ei hakemalla hakenut kumppania. Kuhan vaa rupateltiin. Tämä tyttö asuu kaiken lisäksi länsinaapurissa tuon lätäkön takana. Päätettiin tavata ja 2 tapaamista ja lähes 2kk jutustelua netin kautta joka ilta takana ja molemmat ovat varmoja että tämä on se juttu :) Ollaan molemmat kokemattomia ja seksistä on puhuttu, mutta kumpikaan ei sitä odota tai pidä isona juttuna. Ollaan puhuttu että se tulee sitten kun on tullakseen ja toivottavasti siihen on vielä vuosia. Minusta aivan tervettä, sillä nykyään seksi on aivan liikaa pinnalla. Yhä nuoremmat vaan murehtivat kokemattomuuttaan, vaikkei syytä olisi. Ja miksi kaikki pitää kokea hetkessä ja nuorena? Eikö olisi kiva kokea jotakin uutta vanhempanakin. Varsinkin jos molemmilla on "puutteita" kokemuksissa eri asioiden suhteen, niin mikä sen mukavempaa kun silloin tällöin saada rakkaansa kanssa uusia vanhempanakin.
Nyky-yhteiskunta on sairas mitä tulee parisuhteeseen. Ihmisille on vääntynyt mieleen saippusarjojen kaltainen kuva ihmissuhteista ja siitä kuinka aikasin ne alkavat. Minun silmissäni useita miehiä kokenut nainen menettää arvonsa ja se joka kumppaniltaan aikaisempaa kokemusta vaatii, taitaa antaa suhteessa liian ison palan seksille. Terve suhde on paljon muuta kuin seksi ja taidot sängyssä. Seksi tietysti yhtenä osana sitä, mutta mitää ei saa korostaa liikaa.
Vaan loppujen lopuksi paha tuomita ketään. Jokainen on yksilö ja kaikilla on erilaiset tarpeet. Älkää antako silti itsesäälin ja masennuksen vallata mieltä. Jokainen etenee ajallaan. Yhteiskunta on luonut oman aikansa, mutta ei se tarkoita että kaikkien sen massan mukaan pitäisi mennä ja saada kokemuksia. Tärkeintä on että tekee sen mikä tuntuu oikealta. En ole vielä niin vanha että pitäisi kokemattomuudesta "murehtia", mutta vaikka nyt on se oma kulta jonka kanssa haluan kaiken kokea, en silti halua että vielä muutamaan vuoteen seksi tulee meidän elämään. Kyllä meillä on aikaa, ei kaikkea pidä heti kokea ja kokemattomuutta haaskata. Elämä on pitkä, jos luoja suo ;)
Kuulostaa kyllä todella vieraalta omaan kokemusmaailmaan nähden tuo viesti...
Oman kullanhan kaikki tietysti haluavat. Sitä odotellessa tyytyisin kyllä pelkkään seksiin - ilolla - enkä ole koskaan ajatellut tai käyttäytynyt toisin. En minä ole mitään, mikä käyttämällä kuluisi. En ole koskaan pitänyt vapaamielistä suhtautumista seksiin kuin luonnollisena, enkä parisuhdemarkkinoita ainakaan seksikeskeisyydestä johtuen vääristyneinä. Uskon kyllä porttiteoriaan tässä asiassa: yhdenyön suhteista siirrytään vakavampiin, ja lopulta toivottavasti suhteeseen, jossa on molemminpuolista rakkautta. Tulee olemaan riemun päivä, jos joskus onnistun saattamaan humalaisen ruman naisen kotiin seksiä varten. Se olisi se ensimmäinen askel pitkällä tiellä.
On henkisesti ihan eri asia hylätä vallitseva seksikulttuuri pinnallisena, kuin yrittää olla osa sitä ja epäonnistua... Menetettyjä vuosia ei koskaan saa takaisin, vaikkei vielä tietenkään ole liian myöhäistä alkaa elää uutta teini-ikää...
Ja omasta mielestäni parisuhde rakentuu terveemmälle pohjalle, jos kummallakin on ollut seksuaalinen elämä jo ennen sitä.
Omia asioitanne, mutta en vain kertakaikkiaan ymmärrä tuollaista suhtautumista kokemattomuuteen, tai seksuaalisuuteen yleensä. No, mikä vain tekee kenetkin onnelliseksi..
Kokemusmaailmaan vai näkemysmaailmaan? Huomaa, että kyseessä on merkittävä ero.
Parisuhde olisi ihanne. Aikoinaan mielenterveys pinnisteli koskemttomuutta 22 ikävuoteen asti. Ja tässä koskemttomuus oli kirjaimellistä, suutelin ensi kertaa 22 vuotiaana. Mieli "tummeni" ja mielenterveys alkoi horjua ajan kuluessa, varsinkin kun vertasi muiden elämään ja kokemuksiin. Seksi oli kiinnostuksen kohde, mutta vain toissijaisena parisuhteen rinnalla. Seksi ei koskaan tuntunut läheiseltä tai _kovin_ haluttavalta (johtuen kasvatusympäristön vaikutuksesta), tai jopa jonkinverran vastenmieliseltä.
Miesten ja naisten näkemykset asioista saivat mielen yhä enemmän sekaisin. Toiset tukevat tuota porttiteoriananne edustamaanne, toiset tuomitsevat sen suurinpiirtein helvetistä tulleena. Kuitenkin tukijat tuntuvat olevan enemmistönä, ja ainakin äänessä.
No, ihme eli yhden yön tapaus sattui ja vahinko mielenterveydelle oli ehkä peruuttamaton. Seksi oli... ei minkään tuntuista tai jopa vastenmielistä ja kumppani vyörytti kyllä niskaani kaiken paskan elämästäni (miten kukaan "vittu" voi olla tuossa iässä koskematon? Oletko ihan terve? jne. jne. liekö elämän ensimmäinen sm-kokemus?!). Mutta ahdistus fyysisen koskemattomuuden suhteen loppui siihen. Parisuhde siirtyi primääriksi tavoitteeksi. Mutta tuskinpa minusta kenellekään naiselle on kelpaavaksi. Koen että olen menettänyt pelin jo kauan sitten. Jossain siellä 15-16 ikävuoden tuntumilla. Menetettyjä vuosia ei saa takaisin, ja tuskin mikään "50 vuotias uutta teini-ikää elävä mies hakee nuoria naisia seksin merkeissä" tulee koskaan a. mahdolliseksi b. tuottavaksi.
Jokainen tulee eri lailla onnellisemmaksi. Mutta ihmisten pitäisi jotenkin pystyä paremmin saamaan selville toistensa tarpeet...
Näkemysmaailmaan. Sinänsä ironista, että tässä ikineitsyenä hämmästelee ihmisten estoista suhtautumista seksiin :-
Parisuhde on tottakai ihanne. Mutta toimivan parisuhteen hankkiminen on ongelma lähes kaikille. Fyysinen kokemattomuus ei _sinänsä_ ole minulle ongelma, siitähän pääsisi piipahtamalla prostituoidulla. Ongelma viime kädessä on, etten tunne minkäänlaista hyväksyntää _seksuaalisena_ olentona. Huonotasoisella miehellä ei tunnu olevan oikeutta seksuaalisuuteen tässä maailmassa, mutta sen asian kanssa on ilmeisesti vain elettävä. Ei biologialle mitään mahda.
Olen suudellut naista eläessäni tarkalleen kerran, ja muistan tarkalleen miten hyvältä se tuntui. Penis vaginassa tuskin nyt niin ihmeellistä fyysistä tuntemusta antaa. Kun vain en muistaisi miltä tuo nainen, huulet, ja kieli kieltä vasten tuntui. Kymmenen sekuntia, jota tuo nainen muisti tuskin viittä minuuttia. Kosketus...
Olen pahoillani ensikokemuksestasi. Miten joku voikin käyttäytyä noin yksinkertaisen ilkeästi, kun tietää että toinen on henkisesti herkimmillään. :-(
Itse muistan "menettäneeni pelin" siinä 14 iässä, itkeskellessäni vanhemmilleni (ziisus) sitä kuinka en kelpaa, ja kaikki kaverit on kokeneet jo vaikka mitä. Tunsin itseni kyllä poikkeavaksi jo paljon aiemmin.
Joo, ja viiskymppinen on kyllä jo vähän vanha aloittamaan uutta teini-ikää ;-) .
Koeta jaksaa. On ollut ainakin jossain määrin lohdullista lukea toisenkin samanikäisen "mammanpojan" juttuja :-) .
Näkemysmaailmaan. Sinänsä ironista, että tässä ikineitsyenä hämmästelee ihmisten estoista suhtautumista seksiin :-
Kieltämättä itse välillä kauhistuu omaa estoisuuttaan seksin suhteen. Valtava sisäinen ristiriita, kun välillä himot hyrrää niin sanotusti (vaikka viime aikoina yhä vaisummin ja vaisummin) ja silti käytännössä pitää seksin nykyistä asemaa (ja itsessään seksiä) aivan liian ylikorostettuna ja julkituotuna.
Parisuhde on tottakai ihanne. Mutta toimivan parisuhteen hankkiminen on ongelma lähes kaikille.
Tässäkin tulee vastaan myös määritelmät parisuhteesta: jotkut "pahimmat" pitävät toimivana parisuhteena ns. vakipanoa. Joillekin vakipanon kanssa muunkin ajan pitäminen ei ole parisuhdetta.
Fyysinen kokemattomuus ei _sinänsä_ ole minulle ongelma, siitähän pääsisi piipahtamalla prostituoidulla.
Minulle oli. Kauheinta oli hävetä tuota halua ja todeta että se ylittää koko homman. Tuo prostitutioitu oli yllättävän suositeltu. Radiossa kun soitin asiasta kehotettiin kahdesti, Suuren Rakkauteni kohde suositteli tuota optiota. Itseasiassa pisimmälle mitä ahdistuksessani pääsin, prostitutioitu (suomalainen) löi luurin korvaan. Voin sanoa, että kyllä söi miestä (...siis poikaa...).
Ongelma viime kädessä on, etten tunne minkäänlaista hyväksyntää _seksuaalisena_ olentona.
Aivan. Tuo oli suurin peruste miksi en koskaan innostunut prostitutioidun käyttämisestä.
Huonotasoisella miehellä ei tunnu olevan oikeutta seksuaalisuuteen tässä maailmassa, mutta sen asian kanssa on ilmeisesti vain elettävä. Ei biologialle mitään mahda.
Sinulla on vielä maltillinen kanta. Minä kun näen asiat edelleen niin, että ilman hyväksyntää seksuaalisena olentona (siis ts. seksiä) ihmisellä ei ole käytännössä ihmisoikeuksia. Nyt, kun on "saanut nämä oikeudet" homma on yhä epäselvempi. Ehkä minunkaltaiseni ovat vain huonoja, "pahoja" ihmisiä joille ei saa suoda mielihyvää ja hyväksyntää. Vikahan on "minussa". Raskasta ja vastenmielistä. Vaikka onneksi pahemmat ajat ovat jo takanapäin.
Olen suudellut naista eläessäni tarkalleen kerran, ja muistan tarkalleen miten hyvältä se tuntui.
Otan osaa. Tuolla alalla on minulla hieman kattavampi kokemus. Aluksi pidin toimintaa aika epämiellyttävänä, mutta loppua kohti koko ajan parantui.
Penis vaginassa tuskin nyt niin ihmeellistä fyysistä tuntemusta antaa.
Kieltämättä minun ainoa kokemukseni tukee tuota. Yllättävän laimeat fyysiset tuntemukset.
Kun vain en muistaisi miltä tuo nainen, huulet, ja kieli kieltä vasten tuntui. Kymmenen sekuntia, jota tuo nainen muisti tuskin viittä minuuttia. Kosketus...
Tulee väistämättä mieleen oma Suuri Rakkauteni. Toinen ei ymmärrä eikä tajua kuinka hän itse on toiselle koko elämä. Vaikka tiedostan hetkittäin tämän olevan vakavan sairauden muoto, niin silti tässä sen huomaa: mikä toiselle ei ole mitään, on toiselle Kaikki mitä on olemassa.
Olen pahoillani ensikokemuksestasi. Miten joku voikin käyttäytyä noin yksinkertaisen ilkeästi, kun tietää että toinen on henkisesti herkimmillään. :-(
No, kaipa tämä on nyt se "hinta" siitä, että lähti tälläiseen "yhdenyön" suhteeseen ilman tietoa ja taitoa miten se pitäisi tehdä.
Itse muistan "menettäneeni pelin" siinä 14 iässä, itkeskellessäni vanhemmilleni (ziisus) sitä kuinka en kelpaa, ja kaikki kaverit on kokeneet jo vaikka mitä. Tunsin itseni kyllä poikkeavaksi jo paljon aiemmin.
No, minulla asian tiedostaminen tapahtui murtumisen aikaa Suuren Rakkauden murskatessa kaiken. Asian tiedostaminen on kaikkein ahdistavinta. Mikää ei ahdista kuin tiedostaa kuinka syvällä tässä suossa on.
Joo, ja viiskymppinen on kyllä jo vähän vanha aloittamaan uutta teini-ikää ;-) .
Joskus luin sellaisenkin säälittävän ilmoituksen.
Koeta jaksaa. On ollut ainakin jossain määrin lohdullista lukea toisenkin samanikäisen "mammanpojan" juttuja :-) .
Kaipa meitä jonkin verran on. Minä jaksan työni ansiosta. Ja kuun lopussa aloitan taas Seronil-lääkityksen, vaikkakin keväällä ollut voimakas ahdistus on tällä erää helpottanut.
Mieheni oli 26 kun hän menetti "poikuutensa" minulle. Itse arvostin mieheni poikuutta todella paljon.