Haluan lainata tähän ituprojektin sivulta kirjoituksen, joka on hyvin osuvasti kirjoitettu, aiheena "Abortin jälkeen".
Abortin jälkeen olisi tärkeä jutella kokemuksestasi
ja niistä tunteista, mitä se on sinussa herättänyt.
Olet kokenut menetyksen ja sitä on luvallista surra.
Aborttia seuraava suru on samankaltainen kuin suru, jota keskenmenon kokenut nainen tuntee. Molemmissa tilanteissa ensimmäisten raskausviikkojen aikana äidin ja lapsen välille syntynyt side katkeaa äkillisesti. Abortissa syyllisyyskysymystä on kuitenkin vaikeampi käsitellä.
Surun ensimmäinen vaihe on usein helpotus. Lyhyen ajan kuluttua ensimmäiset helpotuksen tunteet haihtuvat ja tuntuu vaikealta ajatella, mitä on oikeasti tapahtunut. Tässä vaiheessa moni kieltää koko asian ja siihen liittyvät tunteet. Kieltäminen saattaa kestää muutamasta tunnista jopa vuosikymmeniin asti.
Naiset reagoivat hyvin eri tavoin.
Lakattuaan kieltämästä tosiasioita naiset usein ahdistuvat ja vihastuvat. Joskus tunteiden vahvuus voi olla yllättävän suuri. He saattavat olla vihaisia itselleen ja/tai toisille. Vihan ilmaiseminen on tärkeää, koska sisäänpäin kääntyessään se saattaa aiheuttaa psykosomaattisia oireita mm. masennusta ja itsetuhoisuutta. Syyllisyys, häpeä ja itsesääli ovat myös usein esiin tulevia tunteita.
Anteeksiantaminen ja -saaminen on yksi tärkeimmistä askelista kohti parantumista.
Sen jälkeen asian kohtaaminen on huomattavasti helpompaa.
Prosessin loppuvaiheessa menetyksen konkretisoiminen esim. nimen antaminen menetetylle lapselle tai kynttilän sytyttäminen lapsen muistolle tuo lohdutusta.
Abortin jälkeen olisi tärkeä jutella kokemuksestasi
ja niistä tunteista, mitä se on sinussa herättänyt.
Olet kokenut menetyksen ja sitä on luvallista surra.
Aborttia seuraava suru on samankaltainen kuin suru, jota keskenmenon kokenut nainen tuntee. Molemmissa tilanteissa ensimmäisten raskausviikkojen aikana äidin ja lapsen välille syntynyt side katkeaa äkillisesti. Abortissa syyllisyyskysymystä on kuitenkin vaikeampi käsitellä.
Surun ensimmäinen vaihe on usein helpotus. Lyhyen ajan kuluttua ensimmäiset helpotuksen tunteet haihtuvat ja tuntuu vaikealta ajatella, mitä on oikeasti tapahtunut. Tässä vaiheessa moni kieltää koko asian ja siihen liittyvät tunteet. Kieltäminen saattaa kestää muutamasta tunnista jopa vuosikymmeniin asti.
Naiset reagoivat hyvin eri tavoin.
Lakattuaan kieltämästä tosiasioita naiset usein ahdistuvat ja vihastuvat. Joskus tunteiden vahvuus voi olla yllättävän suuri. He saattavat olla vihaisia itselleen ja/tai toisille. Vihan ilmaiseminen on tärkeää, koska sisäänpäin kääntyessään se saattaa aiheuttaa psykosomaattisia oireita mm. masennusta ja itsetuhoisuutta. Syyllisyys, häpeä ja itsesääli ovat myös usein esiin tulevia tunteita.
Anteeksiantaminen ja -saaminen on yksi tärkeimmistä askelista kohti parantumista.
Sen jälkeen asian kohtaaminen on huomattavasti helpompaa.
Prosessin loppuvaiheessa menetyksen konkretisoiminen esim. nimen antaminen menetetylle lapselle tai kynttilän sytyttäminen lapsen muistolle tuo lohdutusta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kaikki eivät kuitenkaan kadu abortti, eivätkä kaikkia halua koskaan lapsia.
"Molemmissa tilanteissa ensimmäisten raskausviikkojen aikana äidin ja lapsen välille syntynyt side katkeaa äkillisesti"
Tuo on minusta puppua, koska jos on päättänyt tehdä abortin ei mitään sidettä tietenkään synny.
Itselläni ei ainakaan ole koskaan ollut mitään surua tai syyllisyyttä abortin takia juuri tuon takia.
Voihan tietysti olla, että ne jotka eivät ole olleet aivan varmoja, onko abortti ainoa vaihtoehto, tuntevat toisin.
yksilöllistähän se on, kuka reagoi ja miten. Toisille abortti on helpotus toisille tuska. Monen naisen on kuitenkin vuosien kuluttua abortista tullut epämääräinen paha olo ja asiat ovat alkaneet vaivata vasta myöhemmin. Sekin on mahdollista.
Kaikki toki on mahdollista. Mutta ainakaan minä en ole kokenut mitään negatiivista ja olen jo saanut useampi lapsia ja abortistakin on 15 vuotta.
On niin turha sanoa, että jossain vaiheessa voi kaduttaa. Kun voi olla paljon muitakin asioita jotka jossain vaiheessa tulevat mieleen, niin hyvät kuin pahat. Mutta miksi ihmeessa pitäisi alkaa jotenkin katumaan tekemiänsä valintoja tai tuntea kamalaa syyllisyyttä. Jotenkin tästä syyllisyydestä on tehty niin kamala asia. Ne hakeutuvat hoitoon jotka sitä tarvitsevat. Jotka eivät, jatkavat elämäänsä eikä tarvitse syyllistää itseämme.
Suurin osa abortin tehneistä kuitenkin selviää ilman traumoja ja katumisia. Täällä vain nostetaan esille se vähemmistö, jolle asia tuottaa vaikeuksia. Ja sen pohjalta yritetään pelotella epäonnistuneella elämällä ja kamalalla masennuksella, joka tulee sitten joskus.
Suurinosa on sinut asian kanssa, eikä vatvo sitä päivät pitkät joskus tulevaisuudessa.
..että jos et ite oo katunu tai syyllistäny ettei suurin osa muukaan niin tee.
Neljäsosa kuitenki tarvii psyykkistä hoitoo sen jälkee ja kuka tietää moniko jatkaa elämää ilman hoitoja, hammasta purren...