Olen pian 34-vuotias nainen ja pääni halkeaa kohta tästä pähkäilystä. Periaatteessa pidän lapsista. He ovat mielestäni luovia ja hauskoja olentoja useimmiten, ja heissä on vielä jäljellä aitoa elämän iloa ja spontaaniutta, joka niin monelta aikuiselta on hukassa...tosin koen itselläni olevan vielä tallella noita ominaisuuksia.
Elän hyvässä parisuhteessa, teen jopa töitä lasten kanssa ja miehelläni on kaksi jo hieman vanhempaa lasta edellisestä liitosta. Suhdetta on jo takana reilut kymmenen vuotta, eikä vauvakuume ole ehtinyt vaivata kaikkien näiden lapsikontaktien keskellä. Nyt kuitenkin puoli sukua ja lähes kaikki ystäväni ovat joko raskaana tai haaveilevat vauvoista, ellei heillä jo ole jälkikasvua. Tietysti minäkin naisena mietin sitä mahdollisuutta, siis äitiyttä, mutta päätöksen tekeminen tuntuu olevan kovin vaikeaa, suorastaan raastavaa.
En ole koskaan haaveillut äitiydestä, enkä ole erityisen äidillinen ihminen, päinvastoin. En ole varma pohdinko tätä asiaa siksi, että vauvakuume alkaa vaivata, vai siksi että ympäristö painostaa melkoisella volyymilla. Voin aivan suoraan sanoa että tärkein asia elämässäni tulee aina olemaan oma, luova työ ja muutenkin oman itseni toteuttaminen. Minusta ei koskaan tulisi lapselleen tai perheelleen uhrautuvaa äitiä. Niin, ja yksi lapsi olisi ehdottomasti tarpeeksi.
Kannattaako äitiyttä edes harkita, kun tämä tuntuu olevan näin hankalaa? Tulen aivan hyvin toimeen ilman lastakin, maailma on jo täynnä kodittomia lapsia ja olen melkoisen lyhytpinnainen ihminen. Töissä pärjään kyllä, tulen hyvin toimeen lasten kanssa kun saan tavallaan parhaat palat lapsista, mutta en ole ollenkaan varma hermojeni kestävyydestä kotona, joka on lähes pyhä paikka minulle. Lisäksi pohdin sukua. Lapsella ei tulisi olemaan ollenkaan isovanhempia, jotka voisivat auttaa hoidossa silloin tällöin. Toinen heistä on alkoholisti, ja toinen on niin vanha ettei lasten kanssa peuhaaminen enää tule kyseeseen. En tiedä jaksaisinko ilman turvaverkon puuttumista, kun en muutenkaan ole mikään äitityyppi.
Arvostan ja kunnioitan äitejä yli kaiken, koska tiedän miten vaativaa ja arvokasta heidän työnsä on. Katselen asioita ulkopuolelta vähän miehiseen tyyliin, ja ajattelen että onkohan minusta koskaan tuohon, ja jos on niin mitä siitäkin seuraa? Menetänkö vapauteni, jota olen vaalinut kallisarvoisimpana asiana elämässäni? Tulenko vanhana yksinäiseksi, kylmäksi ja katkeraksi kuten monet ovat povanneet, ellen tee sitä ainoaa lasta? Tässäpä pulmaa kerrakseen, enkä varmaan ole ainoa, joten kertokaapa muutkin pähkäilijät ja äiditkin omia kokemuksianne. Kiitos.
Elän hyvässä parisuhteessa, teen jopa töitä lasten kanssa ja miehelläni on kaksi jo hieman vanhempaa lasta edellisestä liitosta. Suhdetta on jo takana reilut kymmenen vuotta, eikä vauvakuume ole ehtinyt vaivata kaikkien näiden lapsikontaktien keskellä. Nyt kuitenkin puoli sukua ja lähes kaikki ystäväni ovat joko raskaana tai haaveilevat vauvoista, ellei heillä jo ole jälkikasvua. Tietysti minäkin naisena mietin sitä mahdollisuutta, siis äitiyttä, mutta päätöksen tekeminen tuntuu olevan kovin vaikeaa, suorastaan raastavaa.
En ole koskaan haaveillut äitiydestä, enkä ole erityisen äidillinen ihminen, päinvastoin. En ole varma pohdinko tätä asiaa siksi, että vauvakuume alkaa vaivata, vai siksi että ympäristö painostaa melkoisella volyymilla. Voin aivan suoraan sanoa että tärkein asia elämässäni tulee aina olemaan oma, luova työ ja muutenkin oman itseni toteuttaminen. Minusta ei koskaan tulisi lapselleen tai perheelleen uhrautuvaa äitiä. Niin, ja yksi lapsi olisi ehdottomasti tarpeeksi.
Kannattaako äitiyttä edes harkita, kun tämä tuntuu olevan näin hankalaa? Tulen aivan hyvin toimeen ilman lastakin, maailma on jo täynnä kodittomia lapsia ja olen melkoisen lyhytpinnainen ihminen. Töissä pärjään kyllä, tulen hyvin toimeen lasten kanssa kun saan tavallaan parhaat palat lapsista, mutta en ole ollenkaan varma hermojeni kestävyydestä kotona, joka on lähes pyhä paikka minulle. Lisäksi pohdin sukua. Lapsella ei tulisi olemaan ollenkaan isovanhempia, jotka voisivat auttaa hoidossa silloin tällöin. Toinen heistä on alkoholisti, ja toinen on niin vanha ettei lasten kanssa peuhaaminen enää tule kyseeseen. En tiedä jaksaisinko ilman turvaverkon puuttumista, kun en muutenkaan ole mikään äitityyppi.
Arvostan ja kunnioitan äitejä yli kaiken, koska tiedän miten vaativaa ja arvokasta heidän työnsä on. Katselen asioita ulkopuolelta vähän miehiseen tyyliin, ja ajattelen että onkohan minusta koskaan tuohon, ja jos on niin mitä siitäkin seuraa? Menetänkö vapauteni, jota olen vaalinut kallisarvoisimpana asiana elämässäni? Tulenko vanhana yksinäiseksi, kylmäksi ja katkeraksi kuten monet ovat povanneet, ellen tee sitä ainoaa lasta? Tässäpä pulmaa kerrakseen, enkä varmaan ole ainoa, joten kertokaapa muutkin pähkäilijät ja äiditkin omia kokemuksianne. Kiitos.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos et mielestäsi ole valmis äidiksi ja et halua lapsia, niin älä tee niitä sen takia että suku painostaa. Siitä ei tule kuin sanomista ja sekä sinä että lapsi kärsitte siitä. Ohjeeni on että jos SINÄ itse haluat äidiksi niin siitä vaan, mutta jollet halua niin unohda koko juttu.
Olipa tuttua juttua ja ikäkin täsmää. Vielä viime vuonna ällösin pikkulapsia ja aina vauvan jollain kaverilla nähtyäni huokailin helpottuneena, että onneksi itslläni ei ole tuollaista !! Ajattelin hankkia sen max yhden mukulan "sitten joskus". Ehtisihän sitä vielä !!!
Kohtalo puuttui peliin. Väsymys ei ollutkaan laiskuutta, eivätkä vatsakivut kuukautisoireita. Selvisi että olen raskaana. Täydellinen uskomaton odottamaton yllätys....ja niin onnellinen kuin olla voi ! En ole katunut sitten sekuntiakaan ! Odotan innolla ja rakkaudella tulevaa !
...mutta: oli minun onneni että tapahtui rumasti sanottuna "vahinko". Minusta ei olisi varmaan koskaan ollut tekemään sitä suurta päätöstä että haluanko lapsen vai en.
Näin oli hyvä. Tämä on pieni suuri tarinani. Minulla on ollut tuuria ; kohtalo on puuttunut peliin -ja siitä olen valtavan onnellinen.
painostaa!
Helppoa se ei ole.
Ihmisillä ei ole juuri hienotunteisuutta.
Oman elämän kaava on pakkosyötön arvoinen on monen mielipide.
Pah
Ei ole helppoa tietää mitä haluaa. Yleensä olen hyvin päättäväinen ja varma käänteissäni. Yhtäkkiä olenkin tämän lapsiasian kanssa ihan ulalla. EN OSAA PÄÄTTÄÄ! En TIEDÄ mitä haluan ja se on ongelmallista. Ehkä odotan aiemman kirjoittajan tavoin, että universumi tekee ratkaisun puolestani...tai sitten tiedän vastauksen syvällä, mutta en vain halua nähdä sitä. Sanotaan että sydän tietää, mutta entä jos ei tunne mitä se tietää..?
Huomaan että kirjoitustani on luettu paljon, mutta vastauksia ja keskustelua on syntynyt vähän. Minua auttaisi jos useammat kertoisivat omia tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja kommentoisivat avaustekstiäni. Auttakaa nyt vähän, please!
joka viides pari kärsii lapsettomuudesta, joten aivan yksin et pähkäilyjesi kanssa liene ole. Tunnistan tekstistäsi paljon nykyistä tilannettani, mm. ikä, korkea koulutus jne.
Olen iät ja ajat ollut se vahva oman tieni kulkija, jota hiekkalaatikolla valtaansa pitävä äitihovi on pikemmin etonut kuin kiehtonut. Sukulaisten puolihuolomattomat "no eikös teillekin jo olisi aika" tuntuivat vähintäänkin typeriltä. Luulinpa jopa päässeeni niistä yli. Vaan eipä niin yksioikoista ja suoraviivaista tämä elämä olekaan. Ajatukseni on heittänyt volttia. Lapsen saaminen ei ehkä sittenkään ole niin huono vaihtoehto. Miksi kaiken sittenkään pitäisi olla niin pirun suunniteltua. Eikö omassa elämässä pitäisi antaa mahdollisuus myös sattumalle. Eikä kai niiden hiekkakakkujen ja juorujen alle ole pakko hautautua. Mukavaa aikuis/äiti/isiseuraa löytynee muualtakin (mikä ettei myös sieltä omalta pihalta). Ja eikös se lapsi itsessään ole se pääasia.
Omien ominaisuuksien kapulaviestissä ei liene tärkeää se geneettisen materiaalin kuljetus vaan asenteet ja elämänarvot. Tätä myös kasvatukseksi kutsuttaneen. Lapsi voi olla oma tai aivan hyvin esim. adoptoitu. Who cares! Pääasia, että on tasapainossa itsensä (&kumppaninsa) kanssa ja kypsä kantamaan vastuuta. Onnen voi löytää niin monella tavalla, toiset vaan tallaavat merkittyjä valtateitä, toiset niitä kintupolkuja! Lopputulos lienee sama.
Onnea sinun valitsemallasi polulla!
Kiitos! Oli mukava lukea kommenttisi. Kun ajattelee tätä maailman menoa, niin ei ole ihme että yhä useammat alkavat ajatella jälkikasvun hankkimisen mielekkyyttä. Toisaalta ajatellaan omaa jaksamista kaiken hullunmyllyn keskellä. Molemmat vanhempien jaksaminen ja lapsen etu ovat tärkeitä, sillä toista ei voi olla ilman toista. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...lapsen vai jotain muuta. Alkoholistiperheen ja suorastaan kokonaisen suvun kapinallisena vesana minulla ei ole kovin ruusuisia kuvitelmia perhe-elämästä. Ilmeisesti alkoholismi periytyy jonkin verran ja myös se mietityttää, samoin kuin isovanhempien puuttuminen. Ehkä minusta tulee kuin tuleekin se vanha, yksinäinen noita...
Hei Artemis! Vasteeni oli puolihuolimattomasti hutaistu, joten kommentoisin tuota alkoholistisukua vielä hieman. Kukaan meistä ei ole voinut vanhempiaan valita (tuttu klisee, mutta erinomainen sellainen). Alkoholisteja tai eivät. Yhtä kaikki, nykytietämyksen mukaan itse alkoholismi ei periydy, vaan taipumus sairastua siihen. Kaikista alkoholismin riivaamista suvun jäsenistä ei siis näinollen tule automaattisesti alkoholisteja. Ympäristötekijöillä on osansa tässä prosessissa, oma asenne lienee kuitenkin tärkein. Olet kuitenkin selvästi tiedostanut mahdollisen riskin! Hyvä niin, älä kuitenkaan vedä alkoholismiperheen aiheuttamaa henkistä kivirekeä perässäsi loputtomiin. Huoahda ja päätä, että sinun elämäsi kulkee valitsemaasi reittiä. Älä anna vanhempiesi alkoholismin viedä toivoa/haaveita omasta tulevaisuudestasi. Tulevaisuus voi olla ruusuinen tai rupinen (sukurasitteilla tai ilman), aina kannattaa yrittää!
P.S. Mitä vikaa niissä vanhoissa noidissa on? Kaikki niistä eivät välttämättä ole katkeruuden kyllästämiä pahansuopia eukkoja. Jos on enkeleitä, niin on ihan varmasti oltava myös noitia. Kyöpelivuorella tavataan?
Itsellänni lähestyy tuo maaginen 30:n rajapyykki. Periaatteessa haluan lapsia, mutta sopivaa aikaa ei tunnu lötyvän. Haluaisin opiskella aina vain lisää tyyliin "vielä tuo, ja sitten..." haluaisin myös sitoutua harratukseeni entistä enemmän.
Toisaalta ymmärrän, että jos aikoo lapsia yrittää, pitäisi olla vähän jo asialla. Nyt tässä kehitysvamma-alalla työskennelleenä on lisäksi ruvennut tuntumaan, että terveen lapsen syntymine on tosiaankin lottovoiton arvoinen asia, ja yhtä varma. Suoraan sanottuna on tullut rimakauhua. Ajattelemmekohan me liikaa??? Olisiko pitänyt nuoruuden vauhdilla "tekaista" lapset? EI...
Miksi ihmeessä pitäisi tehdä lapsi jos ei sitä varmasti halua ja ole siihen palavaa intoa kummallakaan? Mitä mieltä muuten puolisosi on asiasta? Haluaako hän (välttämättä) lasta vai olisiko muksu "sinun projektisi"?
Minulle on ollut aina selvää, että pyrin äidiksi, biologisesti tai muuten. Nyt minulla on lapsi, ja olen siitä onnellinen, mutta ymmärrän erittäin hyvin ystäviäni, joita ei lapset kiinnosta kuin "parhaiden palojen" osalta. Jos kakanhajussa ei ole mitään kiehtovaa, miksi pakottaa itsensä siihen?
Jos muut painostavat, ettekä halua selitellä kantojanne, voittehan antaa ymmärtää että "se ei ole niin helppoa...". Luulisi siihen turhien uteluiden tokenevan :)
Ja muuten noita-akoista... Niitä tulee vain niistä, jotka ovat jo nuorina ilkeitä ;). Minulla on ihana (lapseton) kummitäti, josta ei saa kylmää tekemälläkään, vaikka ikääkin on jo kunnioitettavasti.
Nauti toisten lapsista ja anna niin niiden vanhemmille lepohetki. Ja tuo kitisevä lapsi meille takaisin, kun kyllästyttää ;) Sinulla on oikeus sellaiseen elämään kuin haluat!
Oletpa sinä Laurenzia ihanan avarakatseinen. Olisivatpa kaikki ihmiset tuollaisia, niin meillä lapsettomilla ja sen kanssa pähkäilevillä olisi varmasti helpompaa. Noita-akka ei sinänsä ole negatiivinen asia, sillä noidathan ovat perinteisesti auttaneet muita, eivätkä alunperin ole olleet "pahoja".
Juuri tuo kaikki...kakka, pissa, heräämiset, jatkuva syöttäminen, imetys...kaikki, mikä liittyy vauvaikään tuntuu jostain syystä hyvin vieraalta, mikä johtunee hoitovietin puuttumisesta. Sen sijaan leikki-ikäiset ja sitä vanhemmat lapset ovatkin jo ihan eri asia. Olen välillä ajatellut, että olisiko perin juurin itsekästä adoptoida hiukan vanhempi lapsi n. 3-5-vuotias, jos joskus haluan lapsia. Toisaalta tiedän, että orpokodit ympäri maailmaa ovat pullollaan juuri noita hiukan vanhempia lapsia, kun suurin osa vanhemmista haluaa adoptoida vauvoja.
Kuten huomaatte, en päästä itseäni helpolla. Etsin jatkuvasti kunnollista motiivia lapsen hankkimiseen, ja saan itseni ainakin vielä kiinni itsekkäistä ajatuksista. Todellinen syy lapsen hankkimiseen pitäisi olla RAKKAUS, puhdas halu rakastaa ja auttaa pientä ihmistä omille jaloilleen. Toisaalta maailma on täynnä niin isoja (siis aikuisia) kuin pieniäkin lapsia, jotka tarvitsevat rinnalla kulkijaa. Ei rakkauden tarvitse kohdistua vain oman perheen jäseniin ja kun ei ole omia lapsia, jää paljon enemmän aikaa ja energiaa antaa rakkautta ja auttaa muita suuremmassa mittakaavassa.