Kuinka moni teistä nuoremmista ihmisistä käy hoitamassa isovanhempien asioita, siivoamassa tai muuten huoltamassa?
Teettekö sen hyvästä sydämestä ja rakkaudesta isovanhempiin, ja koska he ovat teitä lapsuudessanne paljon hoivanneet ja hoitaneet?
Monen miniän mielestä isovanhempien tulisi muistaa, että hoitamalla lapsenlapsiaan he samalla varmistavat, että heidän ei tarvitse sitten vanhana olla yksin ja hyljättyjä.
Toimiiko se todella?
Teettekö sen hyvästä sydämestä ja rakkaudesta isovanhempiin, ja koska he ovat teitä lapsuudessanne paljon hoivanneet ja hoitaneet?
Monen miniän mielestä isovanhempien tulisi muistaa, että hoitamalla lapsenlapsiaan he samalla varmistavat, että heidän ei tarvitse sitten vanhana olla yksin ja hyljättyjä.
Toimiiko se todella?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Haukuttu on silmät korvat täyteen ikäviä appivanhempia kosto mielessä. Sittenpähän itkette, kun olette vanhoja ja yksin!
Ei ole kukaan ilmeisesti saanut eikä pyytänyt apua.
Kukaan ei kerro itse auttavansa tai perustele, miksei auta.
Nuoret ovat hankkineet sen oman elämän, jota niin suositellaan anopeille (paitsi silloin, kun anoppi onkin hankkinut koiran!).
Nuorilla ei ole vanhoille aikaa, ja väärin on vaatiakaan, että he hoitaisivat vanhuksia? Yhteiskunta sen tekee, on vanhustenhuollot ja päiväkerhot.
Parasta aina on ollut, että kun itse kysyy, ja itse vastaa, ei tule kinanneeksi.
Kyllä toi ihan kuulosti siltä että osaat sinä kinata itseksesikin. ;-)
Mietippäs nyt kaksi kertaa millä tavalla sinä itse vaikutat siihen kuinka mielellään sinun luonasi käydään? Hoisitko sinä itse omat isovanhempasi oman perheesi hoitamisen ja ansiotyön lisäksi?
Minun edesmenneet isovanhempani sanoivat aina, etteivät ikinä halua kokea olevansa taakka lapsilleen ja lapsenlapsilleen sitten kun heistä tulee niin huonokuntoisia etteivät pysty enää hoitamaan itse itseään.
Kun heidän kuntonsa heikkeni, he olivat oikein tyytyväisiä siihen, että saivat kotihoitoapua muualta kuin omilta lapsiltaan ja lapsenlapsiltaan. Ulkopuolinen apu oli se mitä he itse halusivat.
Työorientoituneena ihmisenä vaari sanoi kuinka hienoa se on, kun voi tällä tavalla saada monta kärpästä samalla iskulla. Hän sanoi kuinka hienoa on voida tarjota työtä jollekin vielä vanhanakin ollessaan, koska hän seurasi yhteiskunnallisia asioita ja tiesi että työttömyysaste on korkea. Samalla hän itse sai sitä apua yhdessä mummon kanssa, jota he tarvitsivat ilman että heidän tarvitsi tuntea olevansa taakkoja kenellekään. He kokivat näin saavansa pitää itsekunnioiutksensa paljon paremmin, kuin jos olisivat joutuneet ottamaan sen avun omilta lapsiltaan ja lapsenlapsiltaan vastaan, kuten he itse olivat aikoinaan joutuneet tekemään omien vanhempiensa kanssa.
He tiesivät omista nuoruuden kokemuksistaan, kuinka raskasta omien vanhojen vanhempien hoitaminen voi olla kun itsellä on vielä omat perheet ja työt lisäksi. Mummon sisar oli jäänyt aikoinaan kotiin hoitamaan heidän äitiään koska silloin ei ollut mahdollisuutta yhteiskunnalliseen vanhustenhoitoon. Mummo muisti kuinka sellainen voi kiristää välejä niin paljon, että lopulta kun kuolema tulee, jää lapsille hirvittävä syyllisyys kannettavaksi kun viimeiset muistot omista vanhemmista jäävät huonoiksi. Mummo joskus huumorilla heittikin, että ei mun lapset ainakaan minun vaippojani saa vaihtaa! ;-) Se olisi ollut hänelle nöyryyttävää.
Vaikka vanhainkotiin meneminen lopulta oli todella vaikea päätös, kuten kuvitella saattaa, niin ei kestänyt kauaa kun mummokin sopeutui ja kauhumuistot entisaikojen vaivaistaloista osoittautuivat perättömiksi. Hän oli niin tyytyväinen kuin olla saattaa siitä, kuinka hyvässä hoidossa ihanien "enkelien" huomassa hän sai olla. Mummon ja vaarin luona oli aina mukava käydä. Joka viikko meistä, heidän lapsenlapsistaan ja omista lapsistaan jokainen kävimme säännöllisesti heitä tapaamassa, eikä se ollut millään tavalla pakkopullaa. Joka joulu niin kauan kuin se oli mahdollista heidät tuotiin kotiin viettämään joulua meidän kanssa.
He ITSE olivat osanneet luoda ja pitää meihin niin hyvät välit, ja osoittaneet niin suurta meidän omien elämiemme kunnioitusta, ettei olisi tullut mieleenkään 'unohtaa' heitä jonnekin vanhainkodin vuodeosastolle. He itse tekivät itsestään vielä vanhoina ja sairainakin ollessaan voimavaroja, joiden luona käymisestä me saimme voimaa itsellemmekin. Yhteiskunnallisella avulla heidän ja lastensa, sekä heidän ja meidän lastenlasten välit pysyivät loppuun asti varmasti parempina kuin mitä välit olisivat olleet tilanteessa jossa yhteiskunnallista apua ei olisi ollut.
Olen myös siitä varma, että jos isovanhempani olisivat olleet perusasenteeltaan omia lapsiaan, ja meitä lapsenlapsiaan kohtaan moralisoivia kriittisiä, vaativia, epäkunnioittavia ja syyllistäviä ei takuulla olisi tullut pidettyä yhteyttä heihin niin tiiviisti. Sellaisessa tilanteessa yhteydenpito olisi väkisinkin perustunut pelkkään velvollisuudentuntoon.
Minun isovanhempani osoittivat todella hienosti sen, kuinka me petaamme omaa vanhuuttamme koko elämämme ajan. Ne ihmissuhteet, jotka näkyvät myös silloin kun vanhemmat ovat jo vanhuksia, luodaan jo paljon ennen vanhuusaikaa. Suurella osalla niistä ihmisistä joilla on omiin vanhuksiinsa etäiset välit, on ollut etäiset välit heihin aina. Ja siihen on eittämättä itse ikäihmisellä ollut suuri vaikutus aikoinaan.
Se olisi luonnotonta sitten siinä vaiheessa kun ne vanhemmat ovat jo ikääntyneitä, yrittää yhtäkkiä luoda jotain läheisiä välejä ihmisiin joiden kanssa on pitkä etäinen ja mahdollisesti hyvinkin kyyninen historia.
Isovanhempiin ja ikäihmisiin yleensäkin suhtaudutaan siten, niinkuin heidän lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa, siis koko mennyt elämänsä pyyhkiytyisi heti pois, kun ensimmäiset harmaat hiukset tulevat näkyviin. Liian usein näistä keskusteluista, joissa puhutaan tästä traagisesta ikäihmisten yksinäisyydestä ja siitä kuinka heitä ei kukaan käy tapaamassa, ikäihmiset nähdään pelkästään passiivisina laiminlyönnin kohteina ihan niinkuin heillä ei menneisyyttä ja omia menneisyyden valintoja olisikaan mitä tulee vaikkapa heidän omiin lapsisuhteisiinsa.
On totta että ajassa on tiettyjä piirteitä jotka mahdollistavat aikaisempaa enemmän nuorten työikäisten välinpitämättömyyden suhteessa omiin ikääntyviin sukulaisiinsa. Monilla olisi varmasti skarppaamisen varaa.
Mutta kolikossa on myös toinen puoli. Ja siellä kolikon toisella puolella on kirjoitettuna ikäihmisen oma menneisyys, ja hänen omat valinnat, omat asenteet, omat tapansa hoitaa tai jättää hoitamatta ihmissuhteitaan.
Muistakaamme me työikäiset lastemme vanhemmat tämä, kun petaamme omaa vanhuuttamme, ja luomme suhteitamme omiin lapsiimme, sillä sitä mitä me nyt kylvämme me saamme tai joudumme niittämään myöhemmin. :-)
Kylläpäs osaat kirjoittaa ikävystyttävästi. Valitan, en jaksanut lukea kuin kaksi riviä. Tylsä olet.
toivon että asioita voi korjata koko elämänsä ajan. Voi kysyä kohtelinko/kohtelenko huonosti. Voi sanoa senkin jos tuntee että itse tulee kohdelluksi huonosti ja neuvotella miten asian voisi korjata. Mitään ei kannata tehdä toista syyllistäen vaikka olisi epätoivoinen. Syyllistäminen lamauttaa niin nuoren kuin vanhan. On hyvä korjata asiat eläessä muutoin jää kuolevalle itselleen viimeiseksi paha mieli ja lapsille jää kannettavaksi syyllisyyden taakka. Pyydän apua harkiten ja vasta melkein pakon edessä, toistaiseksi olen useimmiten saanut. Jos niin paha tilanne tulisi, että lapset jäisivät syyllisyydentunteeseen jos eivät auttaisi, sanon sen heille, että ymmärtävät ottaa tosissaan. Vanhan on helpompi samaistua nuoreen kuin nuoren vanhaan, nuori voi vasta itse vanhetessaan huomata tehneensä aikanaan väärin. Tuota lasten antamaa apua olen saanut mm. digiboxin, tietokoneen, kaavakkeiden täyttelyn ja neuvojen muodossa, osa pyytämättä ja osa pyytäen. Mitä tulevaisuus tuo sitä en uskalla etukäteen ajatella. Joskus elämässä voi antaa tai saada sellaistakin mitä ei ansaitse. Olen iloinen jos avuntarpeessa olen minä eikä lapseni. Toivon lapsille voimia, elämä ei ole helppoa.
puolestani luin joka rivin, eikä ollut yhtään tylsää, ymmärsin täysin mitä kirjoitit ja mitä tarkoitit. Näin se menee useimmiten, että mitä kylvää, sitä niittää, ei tosin ihan aina ole maailma aivan niin oikeudenmukainen. Voi olla, että on joku hyvinkin kylvänyt, mutta jälkeläiset ovat niin itsekkäitä, etteivät osaa olla ollenkaan kiitollisia ja haluavat vaan tuijottaa omaan napaansa. Joissakin tapauksissa voi vielä olla niinkin, että lapset asuvat toisella puolella maailmaa, eivätkä siksi pääse tapaamaan, vaikka kuinka haluaisivat.
Monet ihmiset kyllä ovat elämänsä aikana, niin ilkeitä toisille, että aivan omaa syytään ovat unohdettuja. Nuorempana kun ovat luulleet pärjäävänsä aina omillaan, eivätkä toisia mihinkään tarvitse. Pärjätkööt
Ollessani 10-15 vuotias kävin ensin äidin mukana siivoamassa ja laittamassa ruokaa kylän mummoille. Jossainvaiheessa siivosin yksinja tein jotain muita pikkuaskareita.
Avustaminen loppui , kun eräs mummo kuoli ja mummon lapset, jotka eivät mitenkään osallistuneet mummon elämään , väittivät meidän varastaneen mummolta rahaa ja muutakin mahdollista.
Totuus oli kuitenkin , että mummo oli maksanut velkaa siitä mökistä ja ei kai ne kansan eläkkeet vielä 60-luvulla kovin suuria olleet.
Nykyään olisi itsellekin siivousapu tarpeen , mutta käyn siivoamassa vanhan isäni luona ja komennan sinne avuksi poikani, joka jaksaa kantaa matot ja tomuttaa ne ulkona.
Toivoisin että suvun nuoriso älyäisi käskemättä käydä ukilla siivoamassa , edes joskus. Voisivatpa tulla mullekkin kaveriksi, kaikki tietävät suvussa että niin isälläni kuin minullakin on astma ja talvet ovat vaikeita.
On jotenkin vaikeaa mennä pyytämään tätä rahanarvon tuntevaa nuorisoa töihin , kun ei ole varaa maksaa. Hyvä mieli kun ei nykyään riitä palkaksi.