Olen kärsinyt ahdistuneisuudesta n.5 vuotta enemmän ja vähemmän. Vasta viime kuukausina ahdistuneisuus on saanut minusta lähes niskalenkin: Sosiaaliset tilanteet ovat tulleet sietämättömiksi. En kykene muodostamaan ajatuksiani mielestäni järkeviksi sanoiksi ja sanoessani jotakin punastun ja sydän alkaa hakata kiivaasti.Viimeksi joutuessani lukemaan ääneen vähän pidemmän pätkän tekstiä luulin kuolevani. Hiki nousi pintaan, tunsin kuinka tutut kirkuvan punaiset läikät valtasivat koko yläkroppani,minua huimasi, ääni alkoi värisemään ja suuni kuivui. Pahinta kuitenkin oli se ajatus, joka tilanteesta pois pääsyn jälkeen valtasi mieleni: Mitä minusta nyt ajatellaan? Ajattelevatko nuo tutut ihmiset minun olevan hullu? Päästävätkö he enää lapsiaan meille minun lapseni kanssa leikkimään? Alkavatko he säälimään minua? Puhuvatko he selän takana minusta? Nauravatko he?Ottavatko he enää minua mihinkään mukaan? Tällaista. En saa nukutuksi yöllä eikä mieheni kykene minua auttamaan. Minulla ei ole mitään lääkitystä, mutta käyn "puhumassa asioistani" Psykiatrisella poliklinikalla sairaanhoitajan kanssa. Itseasiassa minua pelottaa aloittaa minkäänlainen lääkitys, koska pelkään itseni muuttuvan ja jääväni lääkkeisiin koukkuun.
Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia ja miten te olette niistä selvinneet?
Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia ja miten te olette niistä selvinneet?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eikö parempi aloittaa lääkitys,kun kärsiä.Siitä mitä sinusta ajatellaan on ihan merkityksetöntä.Mitä siitä,kaipa ihmisillä on omia asioita niin paljon,etteivät ehdi kiinnittämään huomiota punasteleeko joku vai ei.Älä turhia murehdi,tokkopa kukaan sinusta ajattelee yhtään mitään.
Sun pitää mainita asiasta julkisesti se jeesaa, sanot että olen kauhea jännittämään ja en voi sille mitään, itse ainakin vapaudun huomattavasti kun totean ihan ääneen olevani jännittynt, silloin ei itse enää kiinnitä asiaan niin paljon huomiota. Hyvinkin todennäköistä että ihmiset ovat huomanneet jännityksesi, mutta mitäs siitä ei sellanen maailmaa kaada. Jos seuraavan kerran kun joudut lukemaan ja tulee samanlainen olo niin vedä rauhassa happea ja sano etten pysty just nyt (= Tsemppiä sulle, asioilla on tapana järjestyä.
On tarkoitettu ihan avuksi. Ei muutakuin psykiatrille aika ja olo helpottavaa ainesosaa kehiin ja paljon paljon positiivista asennetta ja elämän iloa (=
Olen 53-vuotias nainen ja kärsin myös ahdistuksesta ja paniikkihäiriöistä. Jäin eläkkeelle noin vuosi sitten. Olen kärsinyt masennuksesta, sain psykoosin noin 10 vuotta sitten. Ahdistukseni on vain lisääntynyt, vaikka syön 10 eri lääkettä. Olen myös mummu, koska tyttärilläni on molemmilla lapsia. Välillä heidän riehumisensa saa minut paniikkihäiriöön ja minun on mentävä kotiin. Ehdotan sinulle ehdottomasti myös lääkehoitoa, jos lääkäri on sitä mieltä, että se olisi paikallaan. Minua kiusattiin koko ala-asteella 5 vuotta. Mieheni juopotteli 20 vuotta joka viikonloppu, joten ei ole ihme, että sairastuin.Hän oli poissa kotoa koko viikonlopun joko jonkun naisen tai kaverin luona.Uskottomuus oli minulle kaikkein kamalinta. Rakastin miestäni kaikesta huolimatta eikä mieleeni olisi tullutkaan ikinä pettää häntä, vaikka hän tekikin sitä minulle.Jopa lasten syntymäpäivinä hän oli poissa kotoa ja minun täytyi aina keksiä joku valhe, missä mieheni kulloinkin oli. Oppikoulussa, lukiossa ja kauppaopistossa en kärsinyt mistään sairaudesta, olin ihan normaali. Sain ystäviä ja kaikki meni hyvin. Erottuani miehestäni pääsin jotenkin jaloilleni, kun ei tarvinnut enää kärsiä alkoholin takia ja pelätä, vaikkei mieheni ollut väkivaltainen juovuksissa. Hän sanoi aina, ettei hyväksy naisten hakkaamista. Myös lapsille hän oli hyvä isä. Käyn terapiassa joka kolmen viikon välein. Se on auttanut minua näkemään ongelmien taustat ja niihin ratkaisut.Asun nykyään kerrostalossa ja saan olla rauhassa ja nauttia lastenlapsistani ja tyttärieni seurasta.
Suhde mieheeni on hyvä, en ole katkera, vaikka hän on nyt kihloissa ja seurusteli monen naisen kanssa minun jälkeeni. He eivät kestäneet hänen juopotteluaan, vaan jättivät hänet.Vihdoin hän löysi samanluontoisen ihmisen, ei täysin raitista, mutta on varmaan oppinut elämään vähän siivommin kuin ennen.
Olin ala-asteella yhtä ujo kuin sinä nyt ja myös minun poskeni alkoivat punottamaan, mutta ei siinä muu auttanut kuin unohtaa itsensä tarkkailu ja keskittyä lukemiseen.Yleensä ujot ihmiset ovat kovia tarkkailemaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella .Silloin yleensä tulevat kaikki oireet: sydän hakaa vimmatusti, posket punottavat, hiki virtaa ja jännittää kamalasti. Myös ujot ihmiset voivat päästä näistä oireista eroon harjoittelemalla ja hyväksymällä itsensä sellaisena kuin ovat eikä välittää muista ja heidän reaktioistaan.