Kevät teki tuloaan, jälleen kerran. Hanget alkoivat sulaa, linnut lauloivat pitkän tauon jälkeen iloisesti, aamut olivat jo valoisia.
Mitä se merkitsi meille lihaville? Paniikkia, kauheata paniikkia! Miten saada itsensä rantakuntoon muutamassa kuukaudessa, kun liikakiloja oli vaikka toisille jakaa? Nyt äkkiä kaalisoppadieetille, sitten lentoemäntädieeti perään, vähähiilarista ruokavaliota, syömättömyyttä, Nutrilettia ja kaikkea muuta, mitä vain tiedossa oli. "Kuurit" kestivät muutamasta päivästä viikkoon, mutta kaikkea tuli kokeiltua.
Mikä oli tulos, kun päästiin kesään? Jokunen kilo oli ehkä pudonnut tai jollekin dieetti oli tuonut muutaman kilon lisää.
Mikä nyt oli edessä? Miten kehtaan mennä rannalle, miten voin tällaisena pukeuta kesäisen keveästi, hihattomiin puseroihin, sortseihin? En mitenkään, kun selluliitit ja allit tytisivät kuin hyytelö vähänkin liikahtaessa. Onko ainoa apu musta, peittävä kaapu, jonka alla hiki virtaa eikä ilma kulje? Ei siis rannalle tänäkään vuonna, ajatteli täti-lihava.
Täti-lihava päätti olla niin rohkea, että käväisi hellepäivänä kurkistamassa salaa rannalla makaavia Adoniksia ja Venuksia, joitten iho kiilteli kilpaa auringon kanssa. Tiivistä lihasta, kauniita kurveja pienissä bikineissä. Ei, tuonne ei voi mennä sekaan tämän näköisenä. Siis hikoillaan tämäkin kesä piilossa, grillataan vaikka makkaraa, kun itseään ei uskaltanut rannalla grillata, suri täti-lihava murheissan.
Entäpä jos... alkoi täti-lihavan päässä ajatus muotoutua. Jospa sittenkin olen rohkea ja menen rannalle, levitän pyyhkeeni hietikolle, paljastan hellemekon alta XXXXXXXL-kokoisen uimapukuni ja itseni? Ajavatko minut pois, vai antavatko olla? Onko siellä niin isoa, tyhjää tilaa, johon minun viltinkokoinen pyyhkeeni mahtuu? Jos on, onko se jonkun Adoniksen tai Venuksen vierssä? Mitä, jos ne alkavat nauraa ja pilkata minua? Uskallanko sittenkään?
Täti-lihava päätti kuitenkin olla rohkea ja nauttia kesästä siinä kuin muutkin. Pakko sanoa, että kyllä jännitti rannalle meno. Mitä lähemmäs rantaa täti-lihava tuli, sitä enemmän olisi tehnyt mieli kääntyä pois. Mutta ei, nyt minä menen, missään ei kuitenkaan vielä ole kieltotaulua, että "ei lihaville", päätti täti-lihava ja meni kuin menikin rannalle.
Ympärilleen katsomatta hän etsi sopivaa paikkaa, johon leiriytyä. Rannalla oli tilaa, sen kun valitsi mieleisensä paikan, ja niin oli täti-lihava monen vuoden tauon jälkeen uimarannalla levittämässä pyyhettään ja riisumassa hellemekkoaan. Vähän kyllä pelotti, että entä, jos joku huomaa? Sen kun huomaa sitten, tämä on minun paikkani ja sillä selvä.
Täti-lihava istui pyyhkeensä päällä ja nautti auringon lämmöstä, meriveden suolaisesta hajusta ja lintujen laulusta. Pikku hiljaa hän uskalsi katsella ympärilleen, minkälaista joukkoa rannalla hänen lisäkseen oli. Hämmästys oli suuri, kun hän huomasi, että Adonikset ja Venukset olivat vähemmistönä ja kaikista eniten oli jos jonkin kokoista, näköistä ja ikäistä auringonpalvojaa. Oli laihaa, oli lihavaa, oli pullukkaa, oli punkeroa. Kaikki sulassa sovussa saman auringon alla.
Sama aurinko, joka paistoi Adoniksille ja Venuksille, paistoi myös kaikille muille. Lämmitti kaikkia tasapuolisesti, ei katsonut kokoon eikä näköön. Onnellisena täti-lihava kävi mahalleen pyyhkeelleen ja antoi vihdoinkin, monen vuoden tauon jälkeen auringon hivellä itseään, niin allejaan kuin selluliittejaankin. Eikä kukaan tullut nauramaan eikä pilkkaamaan, vaan täti-lihava vietti ihanan päivän uiden ja aurikoa palvoen. Kuten niin moni muukin.
Mitä se merkitsi meille lihaville? Paniikkia, kauheata paniikkia! Miten saada itsensä rantakuntoon muutamassa kuukaudessa, kun liikakiloja oli vaikka toisille jakaa? Nyt äkkiä kaalisoppadieetille, sitten lentoemäntädieeti perään, vähähiilarista ruokavaliota, syömättömyyttä, Nutrilettia ja kaikkea muuta, mitä vain tiedossa oli. "Kuurit" kestivät muutamasta päivästä viikkoon, mutta kaikkea tuli kokeiltua.
Mikä oli tulos, kun päästiin kesään? Jokunen kilo oli ehkä pudonnut tai jollekin dieetti oli tuonut muutaman kilon lisää.
Mikä nyt oli edessä? Miten kehtaan mennä rannalle, miten voin tällaisena pukeuta kesäisen keveästi, hihattomiin puseroihin, sortseihin? En mitenkään, kun selluliitit ja allit tytisivät kuin hyytelö vähänkin liikahtaessa. Onko ainoa apu musta, peittävä kaapu, jonka alla hiki virtaa eikä ilma kulje? Ei siis rannalle tänäkään vuonna, ajatteli täti-lihava.
Täti-lihava päätti olla niin rohkea, että käväisi hellepäivänä kurkistamassa salaa rannalla makaavia Adoniksia ja Venuksia, joitten iho kiilteli kilpaa auringon kanssa. Tiivistä lihasta, kauniita kurveja pienissä bikineissä. Ei, tuonne ei voi mennä sekaan tämän näköisenä. Siis hikoillaan tämäkin kesä piilossa, grillataan vaikka makkaraa, kun itseään ei uskaltanut rannalla grillata, suri täti-lihava murheissan.
Entäpä jos... alkoi täti-lihavan päässä ajatus muotoutua. Jospa sittenkin olen rohkea ja menen rannalle, levitän pyyhkeeni hietikolle, paljastan hellemekon alta XXXXXXXL-kokoisen uimapukuni ja itseni? Ajavatko minut pois, vai antavatko olla? Onko siellä niin isoa, tyhjää tilaa, johon minun viltinkokoinen pyyhkeeni mahtuu? Jos on, onko se jonkun Adoniksen tai Venuksen vierssä? Mitä, jos ne alkavat nauraa ja pilkata minua? Uskallanko sittenkään?
Täti-lihava päätti kuitenkin olla rohkea ja nauttia kesästä siinä kuin muutkin. Pakko sanoa, että kyllä jännitti rannalle meno. Mitä lähemmäs rantaa täti-lihava tuli, sitä enemmän olisi tehnyt mieli kääntyä pois. Mutta ei, nyt minä menen, missään ei kuitenkaan vielä ole kieltotaulua, että "ei lihaville", päätti täti-lihava ja meni kuin menikin rannalle.
Ympärilleen katsomatta hän etsi sopivaa paikkaa, johon leiriytyä. Rannalla oli tilaa, sen kun valitsi mieleisensä paikan, ja niin oli täti-lihava monen vuoden tauon jälkeen uimarannalla levittämässä pyyhettään ja riisumassa hellemekkoaan. Vähän kyllä pelotti, että entä, jos joku huomaa? Sen kun huomaa sitten, tämä on minun paikkani ja sillä selvä.
Täti-lihava istui pyyhkeensä päällä ja nautti auringon lämmöstä, meriveden suolaisesta hajusta ja lintujen laulusta. Pikku hiljaa hän uskalsi katsella ympärilleen, minkälaista joukkoa rannalla hänen lisäkseen oli. Hämmästys oli suuri, kun hän huomasi, että Adonikset ja Venukset olivat vähemmistönä ja kaikista eniten oli jos jonkin kokoista, näköistä ja ikäistä auringonpalvojaa. Oli laihaa, oli lihavaa, oli pullukkaa, oli punkeroa. Kaikki sulassa sovussa saman auringon alla.
Sama aurinko, joka paistoi Adoniksille ja Venuksille, paistoi myös kaikille muille. Lämmitti kaikkia tasapuolisesti, ei katsonut kokoon eikä näköön. Onnellisena täti-lihava kävi mahalleen pyyhkeelleen ja antoi vihdoinkin, monen vuoden tauon jälkeen auringon hivellä itseään, niin allejaan kuin selluliittejaankin. Eikä kukaan tullut nauramaan eikä pilkkaamaan, vaan täti-lihava vietti ihanan päivän uiden ja aurikoa palvoen. Kuten niin moni muukin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hyvä satu! Tällaista lisää. Todellakin, sama aurinko paistaa meille kaikille.
kyllä se on kärsimystä olla lihavana rannalla, oikeasti.
Otsikon mukaisesti ASENTEENMUOKKAUKSESTAhan tuossa on kyse. Valitsenko itseinhon vai hyväksynkö itsesi sellaisena kuin olen. Usein, kun on (tosin vasta kovan psyykkaamisen jälkeen) vihdoin hyväksynyt itsensä, alkaa jälleen elää ja toimia ja kas kummaa, alkaa myös laihtua. Ei ole enää tarvis hiilareilla ja rasvalla helliä loukattuja tunteita vaan on helpompi tehdä terveellisempiä valintoja. Elämä alkaa taas maistua hyvältä, oikeasti! En väitä että se olisi helppoa. Itsellä vei kuutisen vuotta antaa itselleni armoa ja todella nähdä itseni, ihan sellaisena kuin olen, ja vielä hyväksyä itseni. Nyt laihtunut 6kg (alunperin ylipainoa 18kg)hiljalleen 5kk:n aikana. Nyt syön jo todella terveellisesti, laihtuminen on päässyt alkuun ja liikkuminen on mielekkäämpää. En päättänyt laihtua vaan päätin vain hyväksyä itseni. Kilot karisee siinä ohessa kuin bonuksena hyvästä mielestä. Suosittelen!
Ihan oikein! Nyt kaikki vaan rohkeasti tekemään mitä halutaan eikä anneta turhien ajatusten sitä estää. Itse olen yrittänyt muokata ajatuksiani positiivisemmiksi, ainaisen sisäisen moitetulvan sijaan. Pikkasen kyllä huijaankin itseäni, esim. kävellessäni kaupungilla kuvittelen olevani kaunis ja tyylikäs. Huomaan käveleväni varmempana ja ryhdikkäämpänä enkä pelkää tavata muita ihmisiä. Kukaan ei ole katsonut pitkään tai muutenkaan oudosti vaan olen kuin kuka tahansa. Varma ja ystävällinen olemus viestii itsensä hyväksymisestä, silloin myös muiden on helpompi sinut hyväksyä. Ja niin myönteiset kokemukset lisäävät myönteistä ajattelua, joka taas lisää myönteisiä kokemuksia ja niin edelleen. Hyvää kevättä kaikille! =D
Ihan oikeasti. Kaikki te lihavat, punkerot ja pullukat rannalle tervetuloa kauniina kesäpäivänä! Nauttikaa elämästä koosta riippumatta. Kauneus on hymyssä ja olemuksessa, ei senteissä. Mukavaa kesän odotusta kaikille palstan lukijoille!