Tämä on tosi outoa, hassua ja monimutkaista mutta joskus ihan kamalaa, masentavaa ja ahdistavaa. Eli minulla on aina ollut sellainen mielikuvitus että keksin kaikelle kaikkia outoja ja monimutkaisia selityksiä, kuvittelen ihmisten olevan toisiaan ja muuttuvan toisiksi. Ennen se ei paljon häirinnyt, mutta nyt se on jäänyt jumiin.
Se johtuu ehkä siitä, että tällä kertaa olen yhdistänyt itseni melko inhottavaan ihmiseen, ja keksin jostain että muutun täksi ihmiseksi. Sitten kuvittelin että joku kaukoihastukseni jota en oikeasti tunne enkä enää edes muuten näe eilisen jälkeen, muuttuisi siksi ihmiseksi jota tämä inhottava ihminen pahoinpiteli.
Hassumpaa tästä tekee se, että se ihminen joksi kuvittelin entisen ihastuksen muuttuvan, on lempibändini laulaja. Ja se inhottava ihminen on lempibändini entinen jäsen. Keksin koko jutun jostain laulunsanoista. Lisäksi näillä on sukupuolet väärinpäin, ja minä ajattelin kyllä pysyä tyttönä.
Tiedostan kyllä miten järjetöntä tämä on. Noh, kun hermostun, minun on pakko ajatella että se josta pidän onkin se inhottava, ja koska ajattelen näistä ihmisistä suurinpiirtein vastakohtaista, se on todella ahdistavaa. Minun on aina pakko paikata se ajattelemalla, että MINÄ olen meistä se joka on sama kuin se inhottava ihminen. Sitten syyllistän itseäni ja myönnän että minä olen paha ihminen, en ikinä ansaitse ketään, ja mikä tahansa suhde kanssani olisi myrkyllinen.
Se tulee kohtauksina ja saa minut tosi hermostuneeksi ja ahdistuneeksi, enkä esim. aina pysty keskittymään koulutunnilla kun on pakko ajatella tuota täysin järjetöntä juttua.
Yritän aina savustaa ajatuksen ulos vakuuttelemalla itselleni että tämä on täysin irrationaalista, typerää ja turhaa eikä kärsimyksestäni ole hyötyä kenellekään. Mutta se ajatus pakottaa minua ja tulee takaisin aina niin kauan kunnes murrun ja minulle tulee hirveä olo.
Ja vaikka koko ajan tiedän että tämä ei voi mitenkään olla mahdollista eikä siinä ole järjen häivää, alan melkein uskoa siihen että se on totta, tai ainakin suhtautua siihen niinkuin totuuteen. Alan ajatella että tulen muuttumaan täksi inhottavaksi ihmiseksi, ja kohtaloni on pilata sen ihmisen elämä johon olin ihastunut ja josta kyllä pidän vieläkin (muttei mitään romanttista enää). Ja alan ajatella että ansaitsen sen hirveän olon.
Tunnen kuitenkin syyllisyyttä siitä hirveästä olosta, koska kuvittelen että se entinen ihastus osaa lukea ajatukseni tai että lähetän ne sille. Minulla ei ole ollenkaan kavereita, joten luulen että tuommoinen mielikuvituskavereilla ajatuksissa puhuminen on sen oire. Kuitenkin, onhan se nyt oikeasti mahdollista että se sattuisikin olemaan joku telepaatti. Kerran kuulin koulun käytävällä jonkun sanovan ”se on selvännäkijä, täällä on joku muija joka sotkee kaikki sen näyt” ja se sopi tähän juttuuni vähän liian hyvin. Hävettää kauheasti, koska silloinhan se tietäisi kaikki älyttömät pakkomielteeni lempibändini jäsenistä ja ajattelisi että minä olen ihan mielipuoli.
Luin joskus jotain semmoista sen blogista mistä olisi voinut päätellä tämmöistä, mutta ne saattaisivat tarkoittaa muutakin. Kuitenkin, se on NIIN noloa! Noloudellakin rajansa. Ei enää puhettakaan mistään ihastuksista ja olen iloinen että minun ei enää tarvitse nähdä sitä jonka edessä nolasin itseni täysin, -ajatuksillani! Ai niin, -eihän se voi olla mahdollista. Muistuttelen itseäni siitä että se on järjetöntä ja mahdotonta.
Koulussa minua pidetään vähän omituisena koska hymyilen aina itsekseni kun ajattelen itselleni ja mielikuvituskavereille ja ”ajatuksenlukijoille” ajatuksissani. Mutta ne näkevät vain oudot hymyt ja poissaolevan ilmeen. Voisi hymyjen perusteella luulla, että minulla olisi hauskaakin, mutta oikeasti se on tosi hermostuttavaa, ahdistavaa ja hysteeristä, vaikka joskus olenkin vain ylipirteällä ja iloisella tuulella.. Kaikki pakkoajatukset voimistuvat ja hyökkäävät koska hermostun kuvitellessani että joku tietää kaikki älyttömät monimutkaiset ajatukseni. Usein jos kuvittelen että joku lukee ajatuksia, minun on pakko ajatella esim. että rakastan sitä ja sitten hermostun koska alan luulla että nyt se luulee minun rakastavan sitä tai luulee että luulen rakastavani.
Tämä juttu on paisunut ihan älyttömyyksiin. Miksi ihmeessä minun mieleni tekee minulla tämmöistä? Haluaisin vain olla minä ja elää ja saada sen hemmetin keskittymisen takaisin. Ajatukseni pilaavat elämäni enkä pysty keskittymään siihen mitä minun pitäisi oikeasti tehdä.
Mielisairauksia ei ole suvussa mutta vaihdevuosiensa aikana yhdellä äitini tädillä oli joku juttu ja se meni psykiatrille. Sille sanottiin että ”Et sinä hullu ole mutta sinulla on harvinaisen vilkas mielikuvitus”. Lieneekösitten perinnöllistä tämmöinen mielikuvituksen ja ajatusten sairastaminen.
Minä olin aina vähän tämmöinen. Esim. päiväkoti-iässä kuvittelin yhden epämiellyttävän päiväkodintädin olevan noita, joka tulisi vesipumpun kautta autolla sieppaamaan minut heti kun vetäisin vessan. Tiesin että se oli tuulesta temmattua mutta tulin vessasta aina nopsaan pois heti kun oli vetänyt :D Se oli kyllä vielä aika harmiton tapa. Vanhemmat ihmetteli miksi näytän siltä kuin pakenisin minä vaan sanoin että enhän. Ja sitten minulla on sitä mikä on aika tavallista, eli joskus minun pitää esim. ehtiä jonkun pylvään ohi ennen kuin vaikka biisi mp3-soittimessani loppuu.
Kommentoikaa. Saa nauraa. Tämä on jotenkin niin hassu juttu, vaikka onkin ihan ylipaisunut ja vaikka onkin ahdistava. Pitäisikö jollekin psykiatrille mennä tämmöisen neuroosin takia? Vai onko joku muukin tapa saada koulukeskittyminen takaisin kun ne ahdistuskohtauksen todella häiritsevät sitä?
Se johtuu ehkä siitä, että tällä kertaa olen yhdistänyt itseni melko inhottavaan ihmiseen, ja keksin jostain että muutun täksi ihmiseksi. Sitten kuvittelin että joku kaukoihastukseni jota en oikeasti tunne enkä enää edes muuten näe eilisen jälkeen, muuttuisi siksi ihmiseksi jota tämä inhottava ihminen pahoinpiteli.
Hassumpaa tästä tekee se, että se ihminen joksi kuvittelin entisen ihastuksen muuttuvan, on lempibändini laulaja. Ja se inhottava ihminen on lempibändini entinen jäsen. Keksin koko jutun jostain laulunsanoista. Lisäksi näillä on sukupuolet väärinpäin, ja minä ajattelin kyllä pysyä tyttönä.
Tiedostan kyllä miten järjetöntä tämä on. Noh, kun hermostun, minun on pakko ajatella että se josta pidän onkin se inhottava, ja koska ajattelen näistä ihmisistä suurinpiirtein vastakohtaista, se on todella ahdistavaa. Minun on aina pakko paikata se ajattelemalla, että MINÄ olen meistä se joka on sama kuin se inhottava ihminen. Sitten syyllistän itseäni ja myönnän että minä olen paha ihminen, en ikinä ansaitse ketään, ja mikä tahansa suhde kanssani olisi myrkyllinen.
Se tulee kohtauksina ja saa minut tosi hermostuneeksi ja ahdistuneeksi, enkä esim. aina pysty keskittymään koulutunnilla kun on pakko ajatella tuota täysin järjetöntä juttua.
Yritän aina savustaa ajatuksen ulos vakuuttelemalla itselleni että tämä on täysin irrationaalista, typerää ja turhaa eikä kärsimyksestäni ole hyötyä kenellekään. Mutta se ajatus pakottaa minua ja tulee takaisin aina niin kauan kunnes murrun ja minulle tulee hirveä olo.
Ja vaikka koko ajan tiedän että tämä ei voi mitenkään olla mahdollista eikä siinä ole järjen häivää, alan melkein uskoa siihen että se on totta, tai ainakin suhtautua siihen niinkuin totuuteen. Alan ajatella että tulen muuttumaan täksi inhottavaksi ihmiseksi, ja kohtaloni on pilata sen ihmisen elämä johon olin ihastunut ja josta kyllä pidän vieläkin (muttei mitään romanttista enää). Ja alan ajatella että ansaitsen sen hirveän olon.
Tunnen kuitenkin syyllisyyttä siitä hirveästä olosta, koska kuvittelen että se entinen ihastus osaa lukea ajatukseni tai että lähetän ne sille. Minulla ei ole ollenkaan kavereita, joten luulen että tuommoinen mielikuvituskavereilla ajatuksissa puhuminen on sen oire. Kuitenkin, onhan se nyt oikeasti mahdollista että se sattuisikin olemaan joku telepaatti. Kerran kuulin koulun käytävällä jonkun sanovan ”se on selvännäkijä, täällä on joku muija joka sotkee kaikki sen näyt” ja se sopi tähän juttuuni vähän liian hyvin. Hävettää kauheasti, koska silloinhan se tietäisi kaikki älyttömät pakkomielteeni lempibändini jäsenistä ja ajattelisi että minä olen ihan mielipuoli.
Luin joskus jotain semmoista sen blogista mistä olisi voinut päätellä tämmöistä, mutta ne saattaisivat tarkoittaa muutakin. Kuitenkin, se on NIIN noloa! Noloudellakin rajansa. Ei enää puhettakaan mistään ihastuksista ja olen iloinen että minun ei enää tarvitse nähdä sitä jonka edessä nolasin itseni täysin, -ajatuksillani! Ai niin, -eihän se voi olla mahdollista. Muistuttelen itseäni siitä että se on järjetöntä ja mahdotonta.
Koulussa minua pidetään vähän omituisena koska hymyilen aina itsekseni kun ajattelen itselleni ja mielikuvituskavereille ja ”ajatuksenlukijoille” ajatuksissani. Mutta ne näkevät vain oudot hymyt ja poissaolevan ilmeen. Voisi hymyjen perusteella luulla, että minulla olisi hauskaakin, mutta oikeasti se on tosi hermostuttavaa, ahdistavaa ja hysteeristä, vaikka joskus olenkin vain ylipirteällä ja iloisella tuulella.. Kaikki pakkoajatukset voimistuvat ja hyökkäävät koska hermostun kuvitellessani että joku tietää kaikki älyttömät monimutkaiset ajatukseni. Usein jos kuvittelen että joku lukee ajatuksia, minun on pakko ajatella esim. että rakastan sitä ja sitten hermostun koska alan luulla että nyt se luulee minun rakastavan sitä tai luulee että luulen rakastavani.
Tämä juttu on paisunut ihan älyttömyyksiin. Miksi ihmeessä minun mieleni tekee minulla tämmöistä? Haluaisin vain olla minä ja elää ja saada sen hemmetin keskittymisen takaisin. Ajatukseni pilaavat elämäni enkä pysty keskittymään siihen mitä minun pitäisi oikeasti tehdä.
Mielisairauksia ei ole suvussa mutta vaihdevuosiensa aikana yhdellä äitini tädillä oli joku juttu ja se meni psykiatrille. Sille sanottiin että ”Et sinä hullu ole mutta sinulla on harvinaisen vilkas mielikuvitus”. Lieneekösitten perinnöllistä tämmöinen mielikuvituksen ja ajatusten sairastaminen.
Minä olin aina vähän tämmöinen. Esim. päiväkoti-iässä kuvittelin yhden epämiellyttävän päiväkodintädin olevan noita, joka tulisi vesipumpun kautta autolla sieppaamaan minut heti kun vetäisin vessan. Tiesin että se oli tuulesta temmattua mutta tulin vessasta aina nopsaan pois heti kun oli vetänyt :D Se oli kyllä vielä aika harmiton tapa. Vanhemmat ihmetteli miksi näytän siltä kuin pakenisin minä vaan sanoin että enhän. Ja sitten minulla on sitä mikä on aika tavallista, eli joskus minun pitää esim. ehtiä jonkun pylvään ohi ennen kuin vaikka biisi mp3-soittimessani loppuu.
Kommentoikaa. Saa nauraa. Tämä on jotenkin niin hassu juttu, vaikka onkin ihan ylipaisunut ja vaikka onkin ahdistava. Pitäisikö jollekin psykiatrille mennä tämmöisen neuroosin takia? Vai onko joku muukin tapa saada koulukeskittyminen takaisin kun ne ahdistuskohtauksen todella häiritsevät sitä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei kuule Psygoth. Sympatiani heräsi kun luin kirjoituksesi. Et sinä mikään hullu ole, mutta apu voisi tehdä sinulle silti hyvää.
Tajuat itsekkin etteivät huikeimmat mielikuvitusjuttusi ole totta vaan mielikuvitusta eli todellisuudentajusi toimii. Silti nuo ajatukset kiusaavat sinua ja aiheuttavat sinulle henkistä tuskaa. Jos hampaasi särkisi yhtä kivuliaasti menisit suoraa päätä hammaslääkäriin.
Suosittelisin nyt esimerkiksi koulun kuraattorille tai terveydenhoitajalle puhumista jos vanhemmille puhuminen tuntuu liian vaikealta. He osaavat auttaa sinut juttelemaan asioista kunnollisen asiantuntijan kanssa. Minua auttoi tämä tosi paljon.
Joillain ihmisillä on erityisesti nuorella iällä tällaisia ongelmia ja niitä voidaan auttaa aika helposti. Liian kauan ei kannata hautoa tuollaisia ajatuksia kun niistä tulee aina vain pahempi olo.
niin kai sitten... Pahemmaksi tosiaan menee. Aamuisin kun herään, ajatukset ovat vähän aikaa normaaleja ja kaikki nuo jutut minusta uhraamassa toisten elämät ja muuttumassa toiseksi tuntuvat täysin järjettömiltä ja tuntuu etteivät ne koskaan enää tulekaan takaisin. Eiväthän ihmiset voi olla toisiaan: Pitäisi olla samat muistot ja samat geenit.
Mutta sitten ne ajatukset kuitenkin aina hyökkäävät. Ne tulevat vähän heräämisen jälkeen sitten kun muistan sotkea ajatukseni.
Tuntuu vain että on noloakin kärsiä tällaisesta asiasta, -sama kuin kerrostalollinen ihmisiä palaisi yhden tupakan takia. On jotenkin sääli että tämmöisestä asiasta kasvaa mielenterveysongelmia..
Mutta samalla tuntuu että ansaitsen rangaistukseni, koska olen virheitään pakeneva heikko ihminen. Ja tuntuu että pitäisi pelätä uhraavansa ihmiset ja haaskaavansa ne minuun, vaikka kaikilla olisi aprempi elämä ilman minua. Silti en ole masentunut ja joskus olen pirteä ja hymyilenkin paljon, -välissä on kyllä päiviä joina en hymyile yhtään.
Olen epäillyt jopa olevani epävakaa persoonallisuus eli rajatilahäiriöinen.
Koulussamme ei kyllä ole koulupsykologia. Käyn vastataudin takia lääkärillä kontrollissa ja viimeksi mainitsin jotain näistä ajatuksista. Sanoi kyllä että voisin käydä siellä psykiatrilla, mutta mniä tyhmä pelästyin ja vakluutin etten tarvitse mitään terapiaa ja saan tämän kyllä menemään ohi.
on hyvä että ihmisellä on tukijoita ja kuuntelijoita, henkiystäviä ja sellaisia jotka voisi kuunnella sitten mihin vuorokauden aikaan tahansa, jos tulee vaikkapa heikko hetki, jokaisellehan joskus tulee.
Tässä yksi puhelinnumero johon voisi soittaa kun tuntuu siltä, nimettömänä ja jossa Sinua kuunnellaan hyvissä ja pahoissa asioissa tai jos joku painaa mieltä. Näistä henkiasioista olisi kuitenkin ihan hyvä jutella jonkun vanhemman kanssa, kaiken varalta.Tämä ei tarkoita etteikö teitä uskottaisi tai tuomittaisi, päinvastoin tämä on teidän omaksi parhaaksi. Eli tässä tämä numero jos tuntuu siltä tai on pitkään unettomia jaksoja tai ei juttele kenenkään elävän ihmisen kanssa:
*Valtakunnallinen kriisipuhelin
Valtakunnallinen kriisipuhelin tarjoaa välitöntä keskusteluapua kriiseissä oleville ja heidän läheisilleen. Puhelimessa vastaavat sekä kriisityöntekijät että koulutetut vapaaehtoiset tukihenkilöt.Valtakunnallista kriisipuhelinta päivystetään seitsemällätoista eri paikkakunnalla ympäri Suomea.
Puh. 0203-445 566
ma 9-22, ti-pe 9-06, la 15-06, su 15-22.
ja tässä toinen:
* Nuorten kriisipiste
kriisipuhelin 18-29-vuotiaille (09) 753 5121
ma-pe 9-13, ma-to 17-20
Mielikuvitus ja mielikuvitusystävät on ainakin osoitus rikkasta mielikuvituksesta ja ainakaan elämä ei ole tylsää:)Mutta joskus voi olla että todellisuuus ylä-ja alamäkineen tekee olon ahdistuneeksi.
Kuitenkin, joskus olotila voi huonontua ja kun alkaa tuntua että henget ja äänet uhkaavat tai kehoittavat tekemään negatiivisia asioita niin silloin voisi ottaa vaikka yhteyttä johonkin kuuntelijaan esim. terveyskeskuksen kautta, pääasia on että se ihminen joka henkiä ja tapahtumia ohjailee eläisi mukavaa ja huoletonta elämää.
kaikkea hyvää ja elkää pelätkö ottaa yhteyttä esim. sairaalaa jos siltä tuntuu, jokaisen elämä on arvokas ja elämisen tulisi olla myös täällä "maan päällä".