Olen viime aikoina käyttänyt aika paljon aikaa sen miettimiseen, miksi olen yksinäinen. Kun tiedostaa syyt, niihin on helpompi puuttua tai ainakin on helpompi koittaa löytää kavereita niistä huolimatta.
Oma yksinäisyyteni johtuu pitkälti Aspergerin syndroomasta, joka vaikuttaa mm. sosiaaliseen kanssakäymiseen. Pahimpana rajoitteena ystävystymisen kannalta pidän sitä, etten ymmärrä enkä osaa small talkia vaan koen sen lähinnä rasittavana. Mun on siis vaikea tutustua muihin, kun normaalit tutustumiskeskustelut menee yli hilseen. Olen monesti koittanut pakottaa itseni juttelemaan niitä näitä, mutta kyse ei ole pelkästään siitä että kokisin sen vastenmielisenä vaan en yksinkertaisesti pysty siihen. En osaa sitä, en ymmärrä sen kirjoittamattomia sääntöjä vaikka yritänkin.
Toinen merkittävä aspergeriin liittyvä hankaluus on se, että mulla on taipumus vetäytyä omiin oloihini. Tarvitsen aina aika paljon omaa rauhaa ja joskus mulla on kausia, jolloin tahdon olla koko ajan yksin. Moni ei ymmärrä ollenkaan, miksen tahdo käydä edes kahvilla moneen viikkoon vaikka ylimääräistä vapaa-aikaa on reilusti. Tässäkään ei ole kyse pelkästään siitä, etten tahtoisi, vaan en pysty pakottamaan itseäni sosiaaliseksi. Pahimpina vetäytymiskausina pienikin keskustelu rasittaa niin paljon, että tunnen oloni sen jälkeen täysin voimattomaksi ja tarvitsen paljon rauhallista yksinoloa saadakseni voimani takaisin.
Mitä syitä teillä muilla on yksinäisyyteenne?
Oma yksinäisyyteni johtuu pitkälti Aspergerin syndroomasta, joka vaikuttaa mm. sosiaaliseen kanssakäymiseen. Pahimpana rajoitteena ystävystymisen kannalta pidän sitä, etten ymmärrä enkä osaa small talkia vaan koen sen lähinnä rasittavana. Mun on siis vaikea tutustua muihin, kun normaalit tutustumiskeskustelut menee yli hilseen. Olen monesti koittanut pakottaa itseni juttelemaan niitä näitä, mutta kyse ei ole pelkästään siitä että kokisin sen vastenmielisenä vaan en yksinkertaisesti pysty siihen. En osaa sitä, en ymmärrä sen kirjoittamattomia sääntöjä vaikka yritänkin.
Toinen merkittävä aspergeriin liittyvä hankaluus on se, että mulla on taipumus vetäytyä omiin oloihini. Tarvitsen aina aika paljon omaa rauhaa ja joskus mulla on kausia, jolloin tahdon olla koko ajan yksin. Moni ei ymmärrä ollenkaan, miksen tahdo käydä edes kahvilla moneen viikkoon vaikka ylimääräistä vapaa-aikaa on reilusti. Tässäkään ei ole kyse pelkästään siitä, etten tahtoisi, vaan en pysty pakottamaan itseäni sosiaaliseksi. Pahimpina vetäytymiskausina pienikin keskustelu rasittaa niin paljon, että tunnen oloni sen jälkeen täysin voimattomaksi ja tarvitsen paljon rauhallista yksinoloa saadakseni voimani takaisin.
Mitä syitä teillä muilla on yksinäisyyteenne?
Vastaukset 5
Vanhimmat
vaikkei minulla asp. olekkaan todettu,voisin olla.Minäkin tarvitsen paljon omaa aikaa.Meitä ihmisiä on niin erilaisia,toiset sosiaalisia,toiset ei
Mullakin taitaa olla asperger. niin vahvasti piirteet viittaa siihen. ehkä aikanaa koulukiusaus ja syrjiminenkin on osittain syy siihen. osittainkin ehkä sekin sillä vanhemmat eivät ole oikeen koskaan välittäneet milta musta tuntuu ja syyttelevät mua sitten, että "miksi annoit kiusata", "miksi et tee kavereihis aloitetta" vaikka tosiasiassa yhteyden pito ja numeron pyytäminen on aina ollu tyksipuolista eli mun juttuni. se mua loukkaa ja satuttaa ja olen myös masentunutkin. vanhemmat eivät ymmärrä miltä musta tuntuu väittävät heti että he eivät olis sanoneet niin ja sanovat mun vaa kuvittelevan eili heille en voi puhua enää mistään mitää, kun eivät kuuntele, joskus tekee siksi mieli panna välit poikki mut miten sitten pärjään!? sitten sanotaan et mä muka sairastutan koko perheen! zori ku tuli vähän ylimääräistä halusin vaa purkaa tunteeni jotenkin. toivottavasti en pilannut sunkaan iltaa.
Mulla samoja oireita ollu koko ikäni ja miettiny miksi oon tällainen. Oon siis 26v ja mies. En usko kuitenkaan että mulla olis juuri aspengerin oireyhtymä, mutta ehkä jokin sen lievempi sivuhaara.
En ole kovin järjestelmällinen, mutta tietyissä asioissa noudatan rutiineja jossain määrin. Saan joskus hermoromahduksen jos jokin asia poikkeaa suunnitellusta, vaikka jälkeenpäin naurankin monesti että eihän poikkeavasta tapahtumasta ollut edes haittaa. Olen ollut pienestä asti samanlainen. En kuulemani mukaan viihtynyt hoitopaikassa vieraiden ihmisten ja muiden lasten kanssa, vaan huusin suoraa huutoa ja vetäydyin nurkkaan. Tilanne ei ajankaan kanssa muuttunut, vaan hoitopaikkani järjestyi isovanhempieni luota. Pystyin olla vain tuttujen ja turvallisten ihmisten kanssa normaalisti ja iloisesti.
Kouluissa minua lähinnä syrjittiin, koska en aina heti hoksannut mistä oli kysymys. Ja alussa oli aina vaikea tutustua muihin. Ala-asteella sain vasta parin vuoden jälkeen kavereita, jotka tosin aina välillä ivailivat minulle ja pitivät ikäänkuin vähän säälittävämpänä tapauksena. Yläasteella ei enää säälittävää tapausta otettu mukaan porukoihin, vaan todellinen kiusaaminen lisääntyi ja kohtalo oli olla suuren osan ajasta yksin, muutamaa kaveria lukuunottamatta. Kun tutustuin uuteen kaveriin, niin aina se tapahtui hänen puoleltaan se aloite. Jälkikäteen tuntuu että moni kavereistani tutustui minuun siksi, että sinä päivänä jokin hyvä kaveri oli sairas tms ja oli tylsää. Monesti sain huomata, että yhden päivän kaveri kohteli toisena päivänä minua kuin ilmaa, vain siksi että toinen kaveri olikin parempi kaveri. Ja itse oli aina hiljainen isossa porukassa. Lukiossa ei enää suoranaista kiusaamista ollut, mutta porukan ulkopuolelle sulkeminen oli sitäkin masentavampaa. Jonain päivänä joku saattoi olla hyväkin juttukaveri kahdenkesken, mutta seuraavana päivänä osallistui rinkiin joka käänti aina selkänsä minuun päin. Puhuin kyllä mieluusti kahdenkesken, mutta iso porukka sai suuni aina pysymään kiinni.
Loppujen lopuksi minulla on vain kolme ns hyvää kaveria, jotka eivät ole minua syrjineet. Heidän kanssaan olen tekemisissä vieläkin, tosin enää muutamia kertoja vuodessa. Kouluaikoina lukiossa ja sen jälkeenkin minulla oli kyllä vapaa-aikana nämä kolme kaveria, joiden kanssa harrastaa ja tehdä kaikkea lähes päivittäin. Yleensä vuoritellen näiden kolmen kanssa. Mutta nämä kaverisuhteet syntyivät ihan muualla kuin koulussa. Eli kylillä kun pyöri ja tungeksi muiden mukaan ulkoleikkeihin, niin kavereita sai pelien yms yhteydessä. Ehkä syy olikin painostava koulu-ilmapiiri. Lisäksi satunnaisia kavereita oli muitakin, mutta ns oikeina kavereina vain nämä kolme. Heidän kanssa on vietetty unohtumattomat hetket, ehkä sellainen teini-aika on elämän parasta aikaa kun kaikki on vielä avoinna eikä mistään ole oikein vastuuta, yökukkuilua valoisina kesäöinä kylän eri paikoissa mopoilla ja salaa naapurin omenoita varastamassa kylän poikien kanssa, yms vakoilua ja tyttöjen vikittelyä.
Nyt kun asuu yksin ja kaupungissa, tekee kaheksasta neljään töitä ja muuta oravanpyörää. Niin sitä tuntee jotenkin menettäneensä kaiken. Tai sitten sitä vain on kasvanut aikuiseksi ja pitää vain hyväksyä että muilla on oma elämä jota ei voi enää elää yhdessä. Mutta sen oman elämän laatu voisi olla vähän ihmispitoisempi. Nykyään minulla ei ole enää ketään oikeaa kaveria, jonka kanssa pelata sulkista tms. Vanhat kolme kaveria toki on, mutta heidänkin kanssaan tapaamiset ovat puolen vuoden välein todella jäykkiä ja tunnelma on sellainen että "pitääpä tästä pian lähteä". Ja tapaamiset vaatii aina viikkoja ennen sopimisen kalenterin kanssa. Ennen tuli vain mentyä kaverin luo kuin kotiinsa ja sanottua että lähdetäänkö baariin illalla. Nykyään ei onnistuisi, pitää monesti oikein miettiä mitä viitsii kysyä.
Kavereillani on kyllä uusia kavereita, joiden kanssa he ovat paljon enemmän tekemisissä kuin minun. Kerrankin kun olin vanhan kaverini luona bileissä, niin kyllä hänen uuden kaverin kanssa oli paljon luontevampi jutella kuin minun kanssani. Tuntuu kuin vanhat kaverini jotenkin vierastaisivat minua, ja esittäisivät vain korrektia ja ennalta keksittyjä repliikkejä ja muodollisuuksia. Itsekin on vaikea olla spontaani, kun tunnelma on sellainen että jutellaan nyt "muka" hetken aikaa mukavia ja sitten voidaankin poistua, että taas on täytetty se puolen vuoden tapaamiskiintiö, jonka vuoksi voi pitää toista "kaverina". Oikeasti tuntuu että vanhoilla kavereilla ei ole oikeasti mitään asiaa minulle, ja kysymyksetkin ovat lähinnä samoja fraaseja että miten olet viihtynyt kaupungissa.
Yksinäiseltä tuntuu todellakin. Nyt tapasin onneksi mukavan tytön, joka auttaa minua unohtamaan edes vähän yksinäistä oloani. Enkä kyllä aio peitellä sitä yhtään, kelpaa tai ei kelpaa.
En tiedä mistä sosiaalinen rajoittuvuuteni sitten johtuu. Mutta osaan smaal-talkia luontevasti sellaisten kanssa joita näen vain sen yhden kerran, esim kännykkäliikkeen myyjän kanssa osaankin heittäytyä varsinaiseksi sanasepoksi, koska ei ole pelkoa että jälkeenpäin tarvitsisi hävetä mitään. Taas toisaalta erittäin tuttujen kanssa tulee häpeämättä juteltua kaikenlaiseen tyyliin luontevasti, koska he jo tietävät kuka olen. Mutta sitten sellaiset ihmiset (vanhat kaverit, työkaverit, yms) joita tietää näkevänsä vielä, heidän kanssaan jotenkin alkaa jännittämään ja häpeämään jos mokaa jotenkin tai paljastaa vahnigossa ohi suunsa joitain asioita.
Olen myös yrittänyt jo pitkään miettiä mikä on syynä. Mutta varsinaista syytä en ole löytänyt elämäni historiasta. Mitään psyykkistä järkytystä en ole kokenut koskaan. Perheeni on ollut paras mahdollinen. Olen päässyt tavoitteisiini opiskelussa ja työelämässä. Elän muuten onnellista ja hyvinvoivaa elämää, mutta minulla ei ole riittävästi ihmissuhteita. Ehkä perimmäinen syy vain yksitotisesti ovat geenit. Suomalainen geeniperimähän on jo luonnostaan hidasälyistä, hiljaista, ujoa, juroa, rehellistä, vaatimatonta, tunnollista, jne. Ehkä nämä geenit vain ovat osuneet minun esi-isiini eniten, luonnonvalinnan kautta.
koen että ulkonäköni vuoksi olen yksinäinen ja kuljen köyhissä vaatteissa.
täällähän on ihan samankaltaisia tyyppejä kuin minä! mullakin on se asperger eikä tule paljoa juteltua eikä kamujakaan paljoa ole :P
kai se vaan jotenkin pitäis opetella sitä elämää ja opetella puhumaan ja ystävystymään jne jne. kunhan meen opiskelemaan kohtapuolin niin sitten on näytönpaikka :p