muita vapisijoita?

Minullahan tuo on ollut niin kauan kun muistan. Vapina alkoi joskus ala-asteella. Itse en siihen silloin kiinnittänyt juuri huomiota, mutta koulukaverit sen tietenkin huomasivat. Yläasteella tärinä oli myös aika huomaamatonta, joillekkin yksittäistapauksille se osui silmään. Vasta ammattikoulussa terveydenhoitaja ohjasi neurologille, jossa sitten essentiaalinen vapina todettiin. Silloin sain lääkkeetkin ensimmäistä kertaa.
Alussa söin niitäkin aika epäsäännöllisesti, mutta nykyään popsin niitä päivittäin.
Tärinä ei haittaa muuten elämääni mitenkään, ainoastaan pikkutarkat työt eivät onnistu ilman suurta taistelua. Välillä uudet ihmiset huomaavat, mutta harva uskaltaa kysyä.
Hassuja tilanteita on tietysti sattunut. Esim. ostaessa tupakkaa (itse en polta) tai alkoholia. Olen suhteellisen nuoren näköinen vaikka olenkin kohta neljäsosa vuosisadan ikäinen.

Hei vaan!
Täälläkin yksi vapisija, joka haluaisi vertaistukea.
Tämä on todella pirullinen sairaus. Hävettää, kun monesti leimataan alkoholistiksi ja tuntuu kuin kaikille pitäisi selittää vapinan syy, ettei tulisi väärin ymmärretyksi.
Olisi mukava kuulla myös toisten kokemuksia...

Minulla on ollut vapinaa jo lukion ekalta luokalta, eli nyt n. 30 v.
Aika kauheeta se oli silloin aikoinaan, kun en osannut hakea mistään apua ja myöhemminkin, kun en ole tiennyt mikä vaiva loppujen lopuksi on ja miten sitä saa lievitettyä.

Lukiossa sen laukaisi ensialkuun erään "sairaan" opettajan tunnit.
Kerran jouduin ikävällä tavalla silmätikuksi (istuin etummaisessa pulpetissa) ja sen jälkeen en vaan pysynytkään yhtäkkiä "kasassa" (eli lähinnä pään tärinää yms.). Aloin pelätä noita tunteja etukäteen.

Lopulta vaiva meni niin pahaksi, että se ilmaantui muillakin tunneilla, enkä pystynyt enää istumaan rennosti muualla kuin luokan takaosassa, tai korkeintaan seinän vieressä.
Ikävä kyllä paikkaa ei voinut aina valita. Siis pirunmoista jännitystä koko kouluaika!

Lopulta vaiva alkoi tulla myös ruokaillessa.
Muistan sen alkaneen yhtäkkiä koulun ruokalassa, kun yksi sisareni ystävistä tuli kesken ruokailun sanomaan minulle jotain (asia oli kyllä ihan miellyttävä, mutta...), kun yritin jatkaa syömistä (ruokana oli keittoa) huomasinkin kauhukseni ja hämmästyksekseni, että se ei yhtäkkiä onnistukaan. Kädet vispas ihan holtittomasti. Sen jälkeen ruokailu muiden kanssa oli yhtä tuskaa (vieläkin näen siitä joskus "painajaisia").
Helpommaksi sitä ei todellakaan tehnyt muiden ilkeät huomautukset.
Kerrankin eräs luokkani tytöistä (joka oli itse varsinainen kovis) sattui istumaan samassa pöydässä ja tokaisi kaikkien kuullen (tuijotettuaan minua ensin hetken suu auki), että: "onks toi ihan invalidi". Ruokana oli silloinkin muistaakseni jotain soppaa.
Varsinkin keiton syöminen oli siis aivan mahdotonta sen jälkeen.
Jossain vaiheessa totesin sitten, että en pystynyt syömään enää veitsellä ja haarukallakaan.

Myöhemmin oikea käsi toimi sitten jo taas hieman vakaammin, jos söi pelkällä haarukalla ja kehitinkin pian kaikenlaisia vippaskonsteja.
Siirryin tilanteen mukaan kasvissyöjäksi, että sain syödä esim. vain pelkän salaatin haarukalla yms...
Juomaksi otin vain paksua piimää (joka tuntui pysyvän edes vähän vähemmän läikkymättä).
Pahimmassa vaiheessa en tosin sitten mennyt koulun ruokalaan enään ollenkaan, vaan kävin kioskilla ostamalla suklaata yms., tai/ja otin eväitä.
Myöhemmin vaiva ilmeni enemmän myös kahvipöydässä ja jossain vaiheessa en pystynyt syömään enää edes pikkulusikalla kakkuja yms.

Äitini ei tiennyt tästä mitään (isäkin oli siinä vaiheessa jo kuollut). En kehdannut puhua tästä kenenkään kanssa. Kavereitakaan ei ollut paljon, kun olin niin ujo. Ne vähäisetkin olivat taas niin kuin eivät olisi huomanneetkaan.

Lopetin sittemmin myös kokonaan vuosiksi teen- ja kahvin juonninkin ja usein olen kieltäytynyt myös kaikenlaisista muista tarjottavista, jos johonkin tilaisuuteen on ollut pakko mennä.
En myöskään mene koskaan istumaan mihinkään huoneen etuosaan, jos takana on paljon porukkaa, en mielelläni avaa suutani huoneessa, jossa ihmisiä on iso joukko jne.

Olen siis aika hyvin oppinut välttelemään tilanteita, mutta joskus niihin on joutunut niin yllättäen, että ei ole osannut varautua etukäteen.
Usein on käynyt niinkin, että en ole ollenkaan jännittänyt tilanteita etukäteen, mutta yhtäkkiä onkin oireet iskeneet päälle ihan yllättäen.
Usein ne ovat tulleet myös ihan tutussa seurassa, kotonakin saattaa vapinaa ilmaantua tosi herkästi joissain tilanteissa.
Kampaajalla en halua käydä enää ollenkaan. Samoin hankalia ovat olleet tietyt lääkärin tutkimukset (hassua olen hävennyt vaivaa jopa lääkärissä -eikä lääkäritkään ole koskaan ottaneet tärinää puheeksi- kun olen kuvitellut vaivan olevan vain pelkkää psyykkistä laatua).
Viimeksi oli vaikeuksia kaularankaröntgenissä, siinä vaiheessa, kun ei saanut tukea niskaa minnekään ja hoitaja sanoi "nyt täysin liikkumatta".
Optikollekin pitäis nyt mennä, mutta sitä jännitän jo etukäteen. Miten selitän asian hänelle?
Passikuvakin tuntuu mahdottomalta.

Beta-salpaajia on kaapissa ja niitä sain aikoinaan, kun valitin näitä oireita lääkärille (silloin puhuttiin siis vain pelkästä jännityksestä, kukaan ei maininnut essentiaalista vapinaa -siitä olen lukenut jostain lehdestä itse paljon myöhemmin ja nyt netistä).
Käytin lääkettä varsinkin opiskeluaikana ja uusissa työpaikoissa, joissa joutui usein hankaliin tilanteisiin.
Sitä olen ottanut joskus myös hyvälaatuisten rytmihäiriöiden takia, jos ovat lisääntyneet.
En vain ole voinut käyttää sitä kovin säännöllisesti, kun laskee verenpainetta liikaa, joka muutenkin tuppaa olemaan välillä vähän liian alhaalla. Muista lääkkeistä en ole ollut tietoinenkaan, kuin vasta nyt.
Opiskeluaikana vaivaa lievitti jonkun verran tupakointi ja alkoholin käyttö, mutta niistä olen luopunut jo aikoja sitten.

Sisarillani on ollut myös ajoittain jossain määrin
käsien vapinaa, mutta ei ihan siinä määrin kuin minulla. Muistan kyllä, että myös isälläni kädet vapisivat herkästi, samoin yhdellä enollani.