Tieteen tulee pohjautua oikein rakennettuun filosofiseen järjestelmään, sillä ainoastaan, jos tiedemiehen ajattelutapa on oikea, hän voi saavuttaa oikeita tuloksia. Ellei hänen ajattelutapansa ole oikea, myös kaikki hänen tuloksensa ovat vääriä. Analyysissä dialektiikka (dialogi), vuoropuhelu luo perustan paranemiselle.
Ihmisen kehitys on jatkuva prosessi. Tässä prosessissa todellinen tunne (rakkaus) yhdistetään todelliseen ajatukseen, ja päämääränä on saavuttaa todellisuuden mukainen tietoisuudentila ja toimintavalmius. Tällainen tietoisuudentila parantaa sairauden.
Kaikkien patologisten psyykkisten prosessien taustalla on vilpillinen eli virheellinen dialektiikka, joka on kuin yritys olla vuorovaikutuksessa väärän tai olemattoman osatekijän kanssa. Tätä virheellistä dialektiikkaa olemassa olevan ja olemattoman, myöntämisen ja kieltämisen välillä käyttivät aikoinaan Platon, Hegel ja Marx, ja sitä valitettavasti sovelletaan vieläkin usein psykoterapeuttisissa tai psykoanalyyttisissä tekniikoissa. Sille on kuvaavaa neurootikon yritys yhdistää todellisuus ja fantasia – mahdoton taidonnäyte – tai psykootikon dialogi yksinomaan fantasioiden kanssa, millä on vieläkin vakavammat seuraukset. Koska se on ”olemassolematonta”, antiteesin dialektiikkaa, se lakkaa olemasta dialogia, vuoropuhelua. Siitä tulee monologia, yksinpuhelua, tai loputonta taistelua. Siksi sairas yksilö on aina ”vastaan”, ja hylkää ennakolta kaiken sen mikä on hyvää, kaunista ja totta – vrt. mm. äskettäin TV:n vaalitenteissä käydyt ”pääministerimonologiat”!
Sairaan ihmisen viha ja kateus aiheuttavat sen, että hänen ajatuksensa ja toimintansa ovat virheellisiä. Ainoastaan rakastava yksilö ajattelee oikein, ja tunteen ja ajatuksen yhdistämisen kautta hän saavuttaa sellaisen tietoisuudentilan, että hän toimii oikein. Siksi erittäin kateellinen lapsi tai aikuinen ei menesty koulussa ja hänen on vaikea olla tuottelias työssään, jota vastoin rakastavampi ihminen edistyy ja menestyy hyvin. Vain nöyrä, rakastavasti asenteellinen ihminen hyväksyy tietoisuuden virheistään, jotta hän voisi elää terveempää elämää. Tämä on sokraattista, keppeläistä, kristillistä dialektiikkaa: nöyryys (ei nöyristelevyys!) ylennetään ja ylpeys ja omahyväisyys lasketaan alas olemattomalta jalustaltaan. Kunnollisia tuloksia voidaan saavuttaa vain yhdistämällä kaksi todellista elementtiä, rakkaus ja äly.
Ylpeät joutuvat nöyrtymään, sillä heidän toimintansa on seurausta väärästä tai virheellisestä dialektiikasta. Yritys rakentaa vuoropuhelua vihan ja suuruudenhulluuden välille ei voi koskaan johtaa mihinkään rakentavaan, kehittävään eikä kohottavaan.
Useimmat psykologiset suuntaukset siis perustuvat virheelliseen dialektiikkaan, jossa ihmisen perusolemuksen ja itse todellisuuden käsitetään olevan yhtä aikaa sekä hyvä että paha. Tällaisessa suuntauksessa yritetään yhdistää ihmisen negatiivinen puoli positiiviseen, turha yritys, sillä edistetään vain ihmisen sairautta. Esimerkiksi freudilainen analyysi pohjautuu käsitykseen, että aggressiivisuuden, vihan, kateuden ja hajottavien tunnetilojen täytyy integroitua persoonallisuuteen, ja loi uskomuksen, että tietoisuuden ja patologisen alitajunnan yhdistäminen on tervettä, ts. että kiellettäisiinkin samalla tietoisuuden olemassaolo - mahdotonta.
Toinen suuri erehdys on uskomus, että viha, kateus ja velttous kuuluvat luonnostaan ihmiseen, ja mikäli niiden ei anneta säännöllisesti purkautua, niiden tukahduttaminen aiheuttaa sairautta. Esimerkiksi tämä käsitys on saanut amerikkalaiset uskomaan, että sosiaalisesti aggressiivinen ja itseään korostava asenne on terveellinen ja erittäin tuottava. Siten he ylikilpailevat, taistelevat toinen toistaan kohtaan ja ovat aggressiivisia – vrt. presidentti Bush ja Nato! - muuta maailmaa vastaan uskoen, että sellainen käyttäytyminen on oikein. Meidän on kuitenkin integroitava tietoisuus virheistämme, tietoisuus kielteisyydestämme, jotta nämä ongelmat voidaan ratkaista ja eliminoida. Tähän tähtää realistinen keppeläinen vuoropuhelu ja hedelmällinen vuorovaikutus.
Ilkka Hyttinen
Ihmisen kehitys on jatkuva prosessi. Tässä prosessissa todellinen tunne (rakkaus) yhdistetään todelliseen ajatukseen, ja päämääränä on saavuttaa todellisuuden mukainen tietoisuudentila ja toimintavalmius. Tällainen tietoisuudentila parantaa sairauden.
Kaikkien patologisten psyykkisten prosessien taustalla on vilpillinen eli virheellinen dialektiikka, joka on kuin yritys olla vuorovaikutuksessa väärän tai olemattoman osatekijän kanssa. Tätä virheellistä dialektiikkaa olemassa olevan ja olemattoman, myöntämisen ja kieltämisen välillä käyttivät aikoinaan Platon, Hegel ja Marx, ja sitä valitettavasti sovelletaan vieläkin usein psykoterapeuttisissa tai psykoanalyyttisissä tekniikoissa. Sille on kuvaavaa neurootikon yritys yhdistää todellisuus ja fantasia – mahdoton taidonnäyte – tai psykootikon dialogi yksinomaan fantasioiden kanssa, millä on vieläkin vakavammat seuraukset. Koska se on ”olemassolematonta”, antiteesin dialektiikkaa, se lakkaa olemasta dialogia, vuoropuhelua. Siitä tulee monologia, yksinpuhelua, tai loputonta taistelua. Siksi sairas yksilö on aina ”vastaan”, ja hylkää ennakolta kaiken sen mikä on hyvää, kaunista ja totta – vrt. mm. äskettäin TV:n vaalitenteissä käydyt ”pääministerimonologiat”!
Sairaan ihmisen viha ja kateus aiheuttavat sen, että hänen ajatuksensa ja toimintansa ovat virheellisiä. Ainoastaan rakastava yksilö ajattelee oikein, ja tunteen ja ajatuksen yhdistämisen kautta hän saavuttaa sellaisen tietoisuudentilan, että hän toimii oikein. Siksi erittäin kateellinen lapsi tai aikuinen ei menesty koulussa ja hänen on vaikea olla tuottelias työssään, jota vastoin rakastavampi ihminen edistyy ja menestyy hyvin. Vain nöyrä, rakastavasti asenteellinen ihminen hyväksyy tietoisuuden virheistään, jotta hän voisi elää terveempää elämää. Tämä on sokraattista, keppeläistä, kristillistä dialektiikkaa: nöyryys (ei nöyristelevyys!) ylennetään ja ylpeys ja omahyväisyys lasketaan alas olemattomalta jalustaltaan. Kunnollisia tuloksia voidaan saavuttaa vain yhdistämällä kaksi todellista elementtiä, rakkaus ja äly.
Ylpeät joutuvat nöyrtymään, sillä heidän toimintansa on seurausta väärästä tai virheellisestä dialektiikasta. Yritys rakentaa vuoropuhelua vihan ja suuruudenhulluuden välille ei voi koskaan johtaa mihinkään rakentavaan, kehittävään eikä kohottavaan.
Useimmat psykologiset suuntaukset siis perustuvat virheelliseen dialektiikkaan, jossa ihmisen perusolemuksen ja itse todellisuuden käsitetään olevan yhtä aikaa sekä hyvä että paha. Tällaisessa suuntauksessa yritetään yhdistää ihmisen negatiivinen puoli positiiviseen, turha yritys, sillä edistetään vain ihmisen sairautta. Esimerkiksi freudilainen analyysi pohjautuu käsitykseen, että aggressiivisuuden, vihan, kateuden ja hajottavien tunnetilojen täytyy integroitua persoonallisuuteen, ja loi uskomuksen, että tietoisuuden ja patologisen alitajunnan yhdistäminen on tervettä, ts. että kiellettäisiinkin samalla tietoisuuden olemassaolo - mahdotonta.
Toinen suuri erehdys on uskomus, että viha, kateus ja velttous kuuluvat luonnostaan ihmiseen, ja mikäli niiden ei anneta säännöllisesti purkautua, niiden tukahduttaminen aiheuttaa sairautta. Esimerkiksi tämä käsitys on saanut amerikkalaiset uskomaan, että sosiaalisesti aggressiivinen ja itseään korostava asenne on terveellinen ja erittäin tuottava. Siten he ylikilpailevat, taistelevat toinen toistaan kohtaan ja ovat aggressiivisia – vrt. presidentti Bush ja Nato! - muuta maailmaa vastaan uskoen, että sellainen käyttäytyminen on oikein. Meidän on kuitenkin integroitava tietoisuus virheistämme, tietoisuus kielteisyydestämme, jotta nämä ongelmat voidaan ratkaista ja eliminoida. Tähän tähtää realistinen keppeläinen vuoropuhelu ja hedelmällinen vuorovaikutus.
Ilkka Hyttinen
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.