Vanhempani erosivat ollessani 11 vuotias,noin 9 vuotta sitten.Kävin isäni luona muutaman kerran koska jäimme asumaan samaan kylään.Isäni on aina ollut kovin sisäänpäin kääntynyt mutta hieno isä.Iän myötä käyntini hänen luonaan jäivät koska minusta tuntui aina niin pahalta.Lpoulta vuodet vierivät ja emme osanneet enää jutella mistään,minä kasvoin ja välillemme kasvoi iso kuilu.Lopulta nekin harvat kerrat mitä siellä kävin,hän piti minua vielä 11 vuotiaana,vielä täysi-ikäisenä.
Hän ei tullut rippijuhliini,ei muistanut yhtäkään syntymäpäivää.Rippijuhlista olen vieläkin katkera,hän istui kotona mutta ei tullut edes kirkkoon.
Nykyään joka isänpäivä ja joulu on suurta painetta,tekosyiden keksimistä tai jos menen kylään,on se yhtä tuskaa.Toisinaan on mukava käydä siellä mutta kiire on aina pois.Hänelä on kaksi pientä lasta,enkä edes osaa sanoa heitä sisarikseni.Eivätkä he tunnem minua.
Näen usein unta isästä,miten hän on tulossa hakkaamaan tai tappamaan minua,toisinaan itkemme yhdessä tai sittem minä huudan hänelle että kaikki on hänen syytään ja hän puhuu kovasti ja itkee.Herään usein itkien unesta ja sitten ajattelen häntä usein.Rakastan ja ikävöin häntä niin kovasti mutta menetettyä aikaa ei enää saa takaisin.
Olen usein masentunut ja silloin mietin häntä usein ja olen jo monesti meinannut kirjoittaa hänelle kirjeen,mutta tiedän että se jää tekemättä.Hän on alkoholisti,sekin vaivaa minua,hän hakkaa nykyistä vaimoaan ja on kovin masentunut..eli hän kärsii myös tästä mutta hänen kanssa ei voi ikinä asiasta puhua.
Olen aina toivonut että asia järjestyisi,en halua että hän jonain päivänä on kuollut ja sitten niin paljon jää sanomatta.
Tarvitsin häntä nuorena,silloin hän ei halunnut olla apuna.Nyt kaipaan häntä aikuiseen elämääni,tulevien lapsieni turvalliseksi papaksi,joka opettaa heille samoja tiukkoja sääntöjä kuin mitkä minä muistan vieläkin ja hymyssä suin muistelen kuinka hän minulle ne joskus sanoi.Hän oli tiukka ja hiljainen,silti niin paljon jäi mieleeni,olin onnellinen lapsi vaikka rikkauksia en saanutkaan.Rikkaus oli olla hänen tyttärensä edes sen aikaa.
Hän ei tullut rippijuhliini,ei muistanut yhtäkään syntymäpäivää.Rippijuhlista olen vieläkin katkera,hän istui kotona mutta ei tullut edes kirkkoon.
Nykyään joka isänpäivä ja joulu on suurta painetta,tekosyiden keksimistä tai jos menen kylään,on se yhtä tuskaa.Toisinaan on mukava käydä siellä mutta kiire on aina pois.Hänelä on kaksi pientä lasta,enkä edes osaa sanoa heitä sisarikseni.Eivätkä he tunnem minua.
Näen usein unta isästä,miten hän on tulossa hakkaamaan tai tappamaan minua,toisinaan itkemme yhdessä tai sittem minä huudan hänelle että kaikki on hänen syytään ja hän puhuu kovasti ja itkee.Herään usein itkien unesta ja sitten ajattelen häntä usein.Rakastan ja ikävöin häntä niin kovasti mutta menetettyä aikaa ei enää saa takaisin.
Olen usein masentunut ja silloin mietin häntä usein ja olen jo monesti meinannut kirjoittaa hänelle kirjeen,mutta tiedän että se jää tekemättä.Hän on alkoholisti,sekin vaivaa minua,hän hakkaa nykyistä vaimoaan ja on kovin masentunut..eli hän kärsii myös tästä mutta hänen kanssa ei voi ikinä asiasta puhua.
Olen aina toivonut että asia järjestyisi,en halua että hän jonain päivänä on kuollut ja sitten niin paljon jää sanomatta.
Tarvitsin häntä nuorena,silloin hän ei halunnut olla apuna.Nyt kaipaan häntä aikuiseen elämääni,tulevien lapsieni turvalliseksi papaksi,joka opettaa heille samoja tiukkoja sääntöjä kuin mitkä minä muistan vieläkin ja hymyssä suin muistelen kuinka hän minulle ne joskus sanoi.Hän oli tiukka ja hiljainen,silti niin paljon jäi mieleeni,olin onnellinen lapsi vaikka rikkauksia en saanutkaan.Rikkaus oli olla hänen tyttärensä edes sen aikaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oma isäni kuoli vakavaan sairauteen n. 15 vuotta sitten. Vaikka perhe oli "ehjä", siinä oli välillä tosi vaikeita jaksoja, vähän samankaltaisia, kuin kuvasit. Isäni sairastumisen jälkeen välimme tiivistyivät ja lähenivät loppua kohden. Uskon voineeni olla hänelle tärkeä tuki, jota siinä vaiheessa tarvittiin.
Ymmärrän tuntemuksesi paremmin kuin tiedätkään. Minun neuvoni: ota asia puheeksi isäsi kanssa. Kerro, että kaipaat häntä ja että hän on sinulle tärkeä. Älä katso taaksepäin vaan eteenpäin ja anna isällesi mahdollisuus - myös itsellesi - rakentaa jotain, joka on aiemmin rikkoutunut.
Syy ei ole välttämättä kenessäkään, mutta jonkun on otettava se ratkaiseva askel. Asia voi olla myös isällesi vaikea; tämän sanon tietysti tuntematta kaikkia yksityiskohtia.
Toivon teidän molempien puolesta, että voitte olla oikeasti isä ja tytär. Mutta kuten sanottu, nyt katse eteenpäin.
Itselläni on myös hyvin vaikea isä-tytär suhde. Yksi ilta sitten päätin että kirjoitan hänelle sähköpostin..Sanoin asioita jotka ovat minua paljon vaivanneet ja vastaukseksi sain:
"kiitos, itkin ja luin monta kertaa kirjeesi.."
Hän siis ymmärsi ja oli kiitollinen että kirjoitin..
Itsekin aina ajattelin etten mitään kirjettä pystyisi lähettämään, mutta sitten yksi ilta päätin että nyt tai EI KOSKAAN! Älä sinäkään jää odottelemaan vaan kerro tunteistasi!
Itse ajattelin ettei minulla ole mtn menetettävää..mutta jos vaikka isäni olisi kerinnyt kuolemaan ennen avautumistani katuisin sitä ikuisesti.
vaikea isä/tytär suhde ,,meitä on 7 lasta ja kellekään minun isäni ei kai isä ollut hengiksellä puolella..isä kyllä teki meille kaikkee kivoi lelui kun olimme pienii, ja otti mukaansa reissuihin,,minäkin jopa,olin monesti mukana,mutta,,,,
isä otti aina perjatai pullon ja heitti perheen pihalle riihitelemällä,sen takia minäkin kotoo pois lähdin jo 15 vuotiaana että ei tarvinnu pelätä aina viikonloppuja,,siitä kai johtui että välit oli kovin hiljaiset,,isä teki kyllä kovaa ja raskasta työtä ja elätti perheen, äiti meinas monesti ottaa eron, mut ei siihen aikaan niin helpolla erottu,ei isä meitä fyysisesti pahoinpidellyt, mutta henkiseti kyllä,kovaa oli lapsuus ,,äiti onneksi oli ja on äiti vieläkin ja rakas kovin,,minun isä kuoli 10 vuotta sitten yllätttäen ,joo totta on että paljon jäi sanomatta, ja jopa minultakin anteeksi pyynöt kyllä sitä koitin korjata kun hän oli sairaalassa 2viikko ennen kun kuoli, kävin siellä ja jopa syötin isää minulle tuli silloin tunne että tämä on kai se anteeksi pyyntö,sanotuksi sitä en saanut,en vihannut isääni, mutta en kovin rakstanutkaa,suru oli kuitenkin kova ,hänen kuollessa olimme sisarusten ja äidin kanssa länsä silloin,kun hän kauniisti nukahti,ja nyt minun oma lapseni on isätön ,hän isä kuoli 2kk minun isän kuoleman jälkeen,se otti koville siitä ei pahaa mieltä ole jäänyt asioista puhuttiin,,mutta tyttäreni oli silloin 8 vuotta ja nyt vieläkin hän isäänsä kaipaa vaikka on jo 18 vuotias, heiltä jäi jotakin keskn,,luulen,,
että sanoisin sulle viestin aloittajalle , koita jotenkin saada yhteys isääsi se kannatta pitkässä juoksussa,,,) voimia sinulle,,)
Hei! Et kertonut, miten tarina päättyi, mutta nostan Sinulle hattua aplodien kera, että sait tehtyä aloitteen. Toivon, että välinne ovat nyt paremmat ja tästä eteenpäin se on vain teidän kahden ratkaistavissa.
Kun oma isäni kuoli, olin hänen vieressään, näin sen viimeisen kyyneleen ja kuulin viimeisen henkäyksen. Se oli rakkautta loppuun saakka.
Terveisiä isällesi, toivon että omani olisi vielä täällä!
Tunnen suurta myötätuntoa, koska olen itsekin avioerolapsi ja entinen "isin tyttö".
Aika lailla samoja ratoja meni meidänkin "tarinamme", paitsi että oma isäni ei ole alkoholisti/väkivaltainen ja hän TULI rippijuhliini, mutta siis...tiedän, miltä sinusta tuntuu, koska muuten oli kuin olisi omaa tekstiään lukenut.
Se "äänetön kuilu" on kauhein...kun kyseessä on kuitenkin OMA ISÄ!
Sinänsä luen kovin kummaksuen näitä viestejä. Oma isänihän myös on alkoholisti, ei juuri mitään puhunut ja oli melko julma toisinaan. Välimme eivät ole erityisen lämpöiset. Eivät koskaan olleetkaan. Mutta minua ei asia juuri vaivaa. Tunnen vanhempani suhteellisen huonosti, mutta en osaa harmistua siitä. Mieluummin pyyhkisin suuren osan menneisyydestäni pois, vaikka äitini hieman paikkasikin välittämisellään isän huonoja puolia. Muistan kuitenkin jo melko pienestä lähtien toivoneeni vain että isä menisi pois.
En tiedä sitten, vaikuttaako oma masennukseni asiaan, kun tällä hetkellä on muutenkin vähän vaikea välittää mistään, tai tuntea mitään. Vai seuraako isän perintö mukanaan, ja minusta on vain tulossa samanlainen. Sitä yritän kyllä välttää viimeiseen asti. Minulla ei kuitenkaan ole juuri enää hyviä muistoja olemassa, ei elämänhalua eikä mielenkiinnon kohteita/nautintoja. Vain häpeä ja katumus.
Näitä tuntien, olen kuitenkin hieman oppinut ymmärtämään että miksi faija oli sellainen kuin oli, ja ison osan menneestä olen antanut anteeksi. En kuitenkaan toivo juuri häntä enää näkeväni, vaan haluan ennemmin unohtaa. Ehkä se tulee vielä muuttumaan, vuosien myötä. Mutta nyt näin.
että sain näinkin paljon vastauksia.Kiitos suuri kaikille.Kukaanhan ei siis tiedä tarinani kaikkia puolia,mutta sen haluan sanoa että isänihän ei ikinä näyttänyt että juo.Hän istui autotallissa aina,eikä se meistä lapsista ollut ikinä outoa.Äitini aina yritti saada meitä sinne käymään,lopulta huomasi että meitä ei sinne voi pakottaa.
Nyt jokin aika sitten isälläni meni välit sisareeni kokonaan ja haukkui äitini huonoksi kasvattajaksi.Siitä loukkaannuin minäkin ja haluaisin kertoa hänelle että kaikki mitä minun ja sisareni nuoruudessa on tapahtunut,on osittain juuri sen syy,että molemmat meistä kaipaavat isähahmoa.Kunnioitan äitiäni suuresti kun hän sai kuitenkin minusta hienon ihmisen,kasvattaen meidät yksin.
Ja se että en oikeasti voi puhua isäni kanssa asiasta,en ikinä.Se on molempien kannalta mahdottomuus.Hän ei edes tiedä,että sain teini-iässä kuulla hänen alkoholismista ja siitä että hän hakkaa vaimoaan ja ne ovat asioita mitä vieroksun hänessä kovasti.
Se on helppo myös mieheni sanoa että,mene käymään siellä tai joku muu voi ehdottaa että kirjoita se kirje/sähköposti.Saman kokeneetkin ovat ehkä erilaisia ihmisiä ja heidän isänsä eivät ole olleet sellaisia kuin oma isäni.Monen vuoden jälkeen pelkään kovasti että jos yritän välejä korjata,petyn taas,kuten joka kerta kun isäni on jotenkin ollut kuvioissa.Olen jotenkin yrittänyt unohtaa tunteeni häntä kohtaan,vaikka tiedän ettei se ikinä kokonaan onnistu ja tunteet usein tulevat mieleeni.Asiasta en ole voinut puhua kellekään,kaikilla keitä tunnen on ihanat isät,isäpuolet tai eivät koe eroa isästä näin.Äitini ja mummoni kanssa puhun isästäni toisinaan,he ovat jo luovuttaneet yrittämään pakottaa minua sinne.Sen mitä toisinaan todella isästä mietin,pidän omana tietonani,koska tiedän että kaikilta tulee se "helppo"ehdotus:tee aloite ja ota yhteyttä.Se ei vaan ole niin yksinkertaista vaikka olen sitä jo muutaman vuoden miettinyt.Enkä ole ikinä päässyt päätökseen että vaikka hän on isäni,en pidä häntä isänä,niin mitä muuttaisi se että kerron nämä 9 vuoden ajatukseni.Ehkä se häntä lohduttaa,että en ole ikinä häntä sydämessäni hyljännyt ja hänen elämä tasaantuu,sitä toivon ns.sisarieni takia.Mutta mitä se muuten auttaisi,minä saisin ehkä mielenrauhan,mutta haluanko sitä todella?Haluanko olla hänen kanssa tekemisissä yhtään sen enempää kuin nyt.En haluaisi avata sydäntäni hänelle,en ainakaan kasvotusten tai puhelimitse.Onko se taas sanottava "hei,hei isä"kuten silloin kun viimeisen kerran lähdin meidän kodista ja kuiskasin tuon sinulle kun olit jo nukkumassa.Taas se itku tulee,kuristaa kurkkua kun yritän itkua pidättää.Helppoa olisi unohtaa että minulla on isää..
Kiitos kaikille vastanneille,oli lohduttavaa kuulla myös muiden tarinoita.Lisää kokemuksia tai jotain aiheeseen liittyvää olisi mukava kuulla.
Luin sinun juttusi ja jos jonkun neuvon voin antaa niin kerää rohkeutesi ja mene puhumaan isällesi, vaikka se tuntuu mahdottamalta, se on meinaan niin hirveä paikka jos toinen lähtee täältä, ja asiat ovat sopimatta, tiedän kokemuksesta. Isäni kuoli viinaan viisi vuotta sitten, yöllä putkaan, ei siinä ollut mahdollisuutta puhua ja silloin kuin olisi pitänyt tai voinut ei viitsinyt rikkoa "perheidylliä" vaan hymyiltiin kuin mallinuket ja hommajatkuin niinkuin ennenkin. Tapauksesta on nyt tosiaan jo viisi vuotta, mutta tilanne harmittaa ja mietityttää edelleenkin joka päivä. Tsemppiä!!