Ensin meinasin laittaa kirjoitukseni "Ystävät" otsakkeen alle, mutta alkoi tuntumaan, että ehkäpä tämä on oikea paikka, en tiedä.
Mistähän aloittaisin... vaikkapa alusta: Tutustuin yhteisen tuttavapiirin kautta erääseen tyttöön reilu viisi vuotta sitten ja ihastuin häneen, kuin myös hän minuun (on myöhemmin ohimennen tunnustanutkin). Kipinöintiä ja säkenöintiä on jatkunut näihin päiviin asti molemmin puolin välillä enemmän ja välillä vähemmän (mulla kai keskimäärin enemmän). Ehkäpä vuoden ystävyyden jälkeen tunnustin tunteeni hänelle ja tulin torjutuksi. Kuitenkin hän halusi jatkaa ystävänä (painotti sen olevan todella tärkeää) ja näin sitten sovittiin. Tosin jonkin ajan kuluttua antoi ymmärtää, ettei se pelkkä ystävyys tuntunut hänelle välttämättä riittävän ja ettei asiassa ole hyvää ratkaisua olemassa. Ei oikein sanonut mitään enempää, "kun ei osaa", joten tietty se häiritsi minua paljon. Kuulin vain kliseisen lauseen "sinussa ei ole vikaa vaan minussa". Yritin saada häntä puhumaan tuntemuksistaan rehellisesti niin kuin asiat on vaikka huonosti, kunhan sanoo jotain, muutten saanut irti enempää. Silti kaikesta huolimatta jäimme ystävyystasolle, "ehkä paras ratkaisu". Eikös nämä lauseet sanota, kun halutaan sanoa mahdollisimman vähän, että selviää kiperästä tilanteesta, eikä vaan loukkaisi toista... Tosin helpommin juuri silloin loukkaa.
Kaveeraaminen on ollut siitä lähtien kuitenkin perin varovaista ja tämän takia paikkapaikoin aika vaivalloista (varmaankin myös osittain johtuen niistä kipinöistä), kuitenkin voi sanoa, että viihdymme toistemme seurassa todella hyvin (keskimäärin varmaankin useammin kuin viikoittain vietämme aikaa kahdestaan).
Minun tunteet on muuttunut vuosien myötä ihastuksesta rakastumisen kautta syvään pyyteettömään rakkauteen, vaikka olen yrittänyt taistella vastaan minkä voin. Välillä olen yrittänyt antaa asian olla, unohtaa ja työntää syrjään ja toisinaan taas en ole voinut olla miettimättä tunteitani ja hänen katseita ja eleitä. Tuntuu, että hän yrittää olla mahdollisimman neutraali minua kohtaan, mutta paikkapaikoin eleet kertovat jotain ihan muuta. Tästäpä on huomautellut niin ystäväpiiri kuin molempien sukulaiset, onpa meitä jopa luultu pariksikin (joka tuntuu todella pahalta siinä tilanteessa).
Minua pelottaa tilanne, että hän alkaa seurustelemaan jonkun muun kanssa. Tahdon vilpittömästi hänen parasta, mutta voi olla, etten pysty seuraamaan onneaan vierestä. Sitten sitä miettii onko tätä ystävyyttä viisasta jatkaa, tosin välien poikki laittaminen saattaa olla aika vaikeaa eikä hyvä ratkaisu tai jopa mahdotonta ihan jo suurelta osin saman tuttavapiirin takia.
Olen muutamaan otteeseen yrittänyt ottaa koko tätä asiaa esille. On sitten vaan sanonut, että tahtoisi, ettei tämä asia enää kummittelisi välillämme ja sitten luikertelee tilanteesta pois. On jopa vähän suutahtanut, tuskastunut tai jotain. Ymmärtäisin käytöksensä ehkä ihan hyvin jos tosiaan ei ole suurempia tunteita minua koohtaan, olisihan tämä hänelle aika kiusallista, mutta en usko, että hän haluaisi viettää näin paljon aikaa kanssani. Ajallisesti saisi varmasti seuraa muualtakin täyttämään vapaahetkien aukot.
Miksi sitten ei halua asiasta puhua? Onko hänellä tunteita enemmän kuin haluaa myöntää, joten karttaa aiheesta puhumista, ettei tarvi sanoa asioiden todellista laittaa tai ettei tarvi valehdella (kerran kuitenkin väitti, ettei kiinnosta ja piste)? Olenko liian kiltti (tai pikemminkin pelkuri tai jotain vastaavaa) kun yritän tosissaan olla ystävä? Kuitenkin tiedän, että asia häiritsee molempia, joten ihan perinpohjainen ystävyys on oikeastaan mahdotonta, jos siis ystävyydellä tarkoitetaan tietynlaista luottamusta: siis että voi puhua mistä vaan toiselle. Toisaalta välillämme on joku kumma sanaton luottamus jota ei pelkällä kepeällä kaverimeiningillä saavuteta; esim. toiselle voi soittaa milloin vain heikkona hetkenä kun kaipaa seuraa jne... Voi tietysti olla, että kokee, ettei meidän välillä ole "sitä oikeen laista kemiaa". Mutta minusta vaan tuntuu, että välillämme on joku kumma raja jota on vaikea ylittää, kun ollaan ikäänkuin totuttu olemaan vaan kavereita.
Kaikki tämä pyörii päässä enemmän kuin aikoihin. Silloin kun näen hänet ja vietetään aikaa, ajatukset jää taka-alle. Olemista häiritsee alitajuinen varovaisuus, kuitenkin on hyvä olla. Johtuuko kenties varovaisuudesta se "kemian" puute. Vai haluanko vain loppuen lopuksi uskoa liikoja...
En tiedä kuinka sekava tästä tuli.
Mistähän aloittaisin... vaikkapa alusta: Tutustuin yhteisen tuttavapiirin kautta erääseen tyttöön reilu viisi vuotta sitten ja ihastuin häneen, kuin myös hän minuun (on myöhemmin ohimennen tunnustanutkin). Kipinöintiä ja säkenöintiä on jatkunut näihin päiviin asti molemmin puolin välillä enemmän ja välillä vähemmän (mulla kai keskimäärin enemmän). Ehkäpä vuoden ystävyyden jälkeen tunnustin tunteeni hänelle ja tulin torjutuksi. Kuitenkin hän halusi jatkaa ystävänä (painotti sen olevan todella tärkeää) ja näin sitten sovittiin. Tosin jonkin ajan kuluttua antoi ymmärtää, ettei se pelkkä ystävyys tuntunut hänelle välttämättä riittävän ja ettei asiassa ole hyvää ratkaisua olemassa. Ei oikein sanonut mitään enempää, "kun ei osaa", joten tietty se häiritsi minua paljon. Kuulin vain kliseisen lauseen "sinussa ei ole vikaa vaan minussa". Yritin saada häntä puhumaan tuntemuksistaan rehellisesti niin kuin asiat on vaikka huonosti, kunhan sanoo jotain, muutten saanut irti enempää. Silti kaikesta huolimatta jäimme ystävyystasolle, "ehkä paras ratkaisu". Eikös nämä lauseet sanota, kun halutaan sanoa mahdollisimman vähän, että selviää kiperästä tilanteesta, eikä vaan loukkaisi toista... Tosin helpommin juuri silloin loukkaa.
Kaveeraaminen on ollut siitä lähtien kuitenkin perin varovaista ja tämän takia paikkapaikoin aika vaivalloista (varmaankin myös osittain johtuen niistä kipinöistä), kuitenkin voi sanoa, että viihdymme toistemme seurassa todella hyvin (keskimäärin varmaankin useammin kuin viikoittain vietämme aikaa kahdestaan).
Minun tunteet on muuttunut vuosien myötä ihastuksesta rakastumisen kautta syvään pyyteettömään rakkauteen, vaikka olen yrittänyt taistella vastaan minkä voin. Välillä olen yrittänyt antaa asian olla, unohtaa ja työntää syrjään ja toisinaan taas en ole voinut olla miettimättä tunteitani ja hänen katseita ja eleitä. Tuntuu, että hän yrittää olla mahdollisimman neutraali minua kohtaan, mutta paikkapaikoin eleet kertovat jotain ihan muuta. Tästäpä on huomautellut niin ystäväpiiri kuin molempien sukulaiset, onpa meitä jopa luultu pariksikin (joka tuntuu todella pahalta siinä tilanteessa).
Minua pelottaa tilanne, että hän alkaa seurustelemaan jonkun muun kanssa. Tahdon vilpittömästi hänen parasta, mutta voi olla, etten pysty seuraamaan onneaan vierestä. Sitten sitä miettii onko tätä ystävyyttä viisasta jatkaa, tosin välien poikki laittaminen saattaa olla aika vaikeaa eikä hyvä ratkaisu tai jopa mahdotonta ihan jo suurelta osin saman tuttavapiirin takia.
Olen muutamaan otteeseen yrittänyt ottaa koko tätä asiaa esille. On sitten vaan sanonut, että tahtoisi, ettei tämä asia enää kummittelisi välillämme ja sitten luikertelee tilanteesta pois. On jopa vähän suutahtanut, tuskastunut tai jotain. Ymmärtäisin käytöksensä ehkä ihan hyvin jos tosiaan ei ole suurempia tunteita minua koohtaan, olisihan tämä hänelle aika kiusallista, mutta en usko, että hän haluaisi viettää näin paljon aikaa kanssani. Ajallisesti saisi varmasti seuraa muualtakin täyttämään vapaahetkien aukot.
Miksi sitten ei halua asiasta puhua? Onko hänellä tunteita enemmän kuin haluaa myöntää, joten karttaa aiheesta puhumista, ettei tarvi sanoa asioiden todellista laittaa tai ettei tarvi valehdella (kerran kuitenkin väitti, ettei kiinnosta ja piste)? Olenko liian kiltti (tai pikemminkin pelkuri tai jotain vastaavaa) kun yritän tosissaan olla ystävä? Kuitenkin tiedän, että asia häiritsee molempia, joten ihan perinpohjainen ystävyys on oikeastaan mahdotonta, jos siis ystävyydellä tarkoitetaan tietynlaista luottamusta: siis että voi puhua mistä vaan toiselle. Toisaalta välillämme on joku kumma sanaton luottamus jota ei pelkällä kepeällä kaverimeiningillä saavuteta; esim. toiselle voi soittaa milloin vain heikkona hetkenä kun kaipaa seuraa jne... Voi tietysti olla, että kokee, ettei meidän välillä ole "sitä oikeen laista kemiaa". Mutta minusta vaan tuntuu, että välillämme on joku kumma raja jota on vaikea ylittää, kun ollaan ikäänkuin totuttu olemaan vaan kavereita.
Kaikki tämä pyörii päässä enemmän kuin aikoihin. Silloin kun näen hänet ja vietetään aikaa, ajatukset jää taka-alle. Olemista häiritsee alitajuinen varovaisuus, kuitenkin on hyvä olla. Johtuuko kenties varovaisuudesta se "kemian" puute. Vai haluanko vain loppuen lopuksi uskoa liikoja...
En tiedä kuinka sekava tästä tuli.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoituksesi kosketti minua. Itsellänikin on samanlaisia tuntemuksia ystävääni, vaikka yritän tasapainoilla ja torjua tunteeni. Välillä inhoan itseäni, koska tunnen väärin. Hän on sentään varattu, joten asiassa ei ole mitään epäselvää siltä osin.
Ehkä ystäväsi voisi perustella sinulle selkeämmin, miksi ei halua muuta kuin ystävyyttä, koska vaikutatte läheisiltä. Välinne tuskin kärsisivät perusteellisesta keskustelusta. Koita sinnitellä, niin minäkin teen.
Juu, mulla on kanssa itsesyytöksiä; että olen huono kaveri tunteideni takia. Toisena hetkenä kylläkin tuntuu, että ei rakkaudessa ole mitään anteeksipyydettävää. Kaikkea tuolta väliltä tulee kelailtua.
Kai sitä voisi yrittää asiasta jutella. Tuntuu vaan, ettei ehkä haluisi enää kiusata toista tällä. :-/