Olen nyt suurinpiirtein kahdeksan vuotta sairastanut tietämättäni paniikkihäiriötä, eilen eksyin ensimmäisen kerran tänne palstalle, ja luettuani muiden tarinoita tajusin lukevani niitä kuin omiani. Lähes tulkoon joka ikisessä oli kaikki niinkuin minä olisin sen kirjoittanut - paitsi, ettei minulla ole lääkitystä. Kysynkin nyt, onko lääkitys pakko hakea, vai voiko tästä selvitä omin avuin? Tai ehkä esim. psykologin avulla? Minulla on myös epilepsia, johon on hiljattain vaihdettu lääkitys, ja senkin kanssa on vielä vaikeuksia, en jaksaisi aloittaa uutta lääkitystä, joiden yhteensovittaminen saattaa olla hankalaa?
Onko lääkkeet pakollisia?
Panikoija?
11957
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
asti ilman lääkkeitä,Voi olla ,että psykoterapia auttaisi sinua
Lähinnä juuri tuo lääkärille meno on se, mitä haluaisin välttää. Tuntuu, että näiden kahdeksan vuoden aikana en ole muuta tehnyt, kuin käynyt lääkärillä - tiedättehän: nyt on sydänoireita, nyt on puutumista, nyt on jatkuvaa vatsakipua, nyt on sitä, nyt on tätä eikä nämä lopu... Eikä mihinkään ikinä ole selitystä ja tuntuu, että minua pidetään jo vähän hulluna terveyskeskuksessa. Asun pienellä paikkakunnalla ja täällä todellakin pidetään katsotaan luukulla: taasko tuo tulee... =)
Että jos vaan voi olla mahdollista selvitä ilman lääkkeitä, niin tosi mahtavaa! Onko joku selvinnyt? Meillä on järjestetty psykiatrian palvelut erilleen toiseen paikkaan, sinne voisin mennä?
Entä kuuluuko tähän sairauteen puutuminen? Siis koko vartalon? Sitäkin on ollut, olisi kiva tietää ettei ole mitään vakavampaa, vaikka jotain aivokasvainta =D
itselläni kans koko ajan joitain oireita.tällä hetkellä vatsa oireilee ja hirveä ahdistus koko ajan.millainen paniikki/ahdistus olo teillä on ja milloin tulee?
sydämentykytystä, puutumista, hikoilua, vapinaa, ahdistusta, kuolemanpelkoa, hulluksi tulemisen pelkoa, pelkään että vahingoitan lapsia, pelkään että vahingoitan itseä, näköhäiriöitä (hain juuri silmälasit), niska-hartiaseudun kipu/jäykkyys, kylmät kädet (nytkin kynnet siniset kylmyydestä johtuen), nämä nyt ensimmäisenä tuli mieleen. Kuitenkin ulospäin olen kuulemma erittäin iloinen ja reipas ihminen, ystävät kiittävät aina avusta jota olen valmis antamaan.
Minulla ei siis vielä diagnosoitu, itse vasta yhdistelen oireita yks plus yks menetelmällä paniikkihäiriöön... Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen muistan käyneeni lääkärillä kun olin saanut jonkun kohtauksen, en muista minkä, lääkäri silloin sanoi, että oli paniikkihäiriökohtaus, mutta lääkkeeksi antoi Diapamia? Onko yleistä? Otin kerran, mutta teki niin sekavaksi, etten jätin siihen.
Se unohtui. Se oireilee kyllä aina, se on varmasti se näkyvin, tai tuntuvin oire. Ja tulee useimmin kuin muut. Se alkaa oireilla aina kaupassa. Lisäksi on tullut muutaman kerran myös kuumia aaltoja, luulin jo vaihdevuosiksi (olen alle 30 v) mutta sitten tajusin eilen tuolta nettisivuilta, että nekin liittyvät taudinkuvaan... Huh. =)
Jos jollakin arvailua asian suhteen, niin kertokaa toki...
Mun mielestä sun kantsis mennä sinne psykiatrille. Omasta kokemuksesta voin sanoa,etten tulis ilman lääkkeitä toimeen ja nyt olen lisäksi menossa terapiaan.Keskustelet sen psykiatrin kanssa,mikä sulle ois paras hoitomuoto.Sehän voi olla vaikka pelkkä terapia.Oletko koskaan käynyt psykiatrilla? Se on kuule aivan eri asia kuin terveyskeskuslääkärillä käynti. Siellä kuunnellaan ja pidetään sinua ihmisenä.
moni ei aloita lääkitystä lainkaan. Paras teho on todistetusti lääkehoito terapia, mutta pelkkä terapia auttaa kyllä. Nyt joku sanoo, että pelkkä lääkehoitokin auttaa, kyllä kyllä, mutta erittäin harvoin oireilussa on kyse puhtaasti kemiallisesta epätasapainosta pelkästään. Eli oikeasti parantumiseen tarvitsee useimmiten terapiaa ja sen lisäksi mahdollisesti lääkehoitoa.
Itse sairastuin paniikkihäiriöön 15 vuotta sitten. Siihen aikaan siitä ei vielä edes puhuttu niin paljoo. No pari vuotta elämä oli kun yhtä helvettiä. Paniikki iski aina odottamatta tietyissä tilanteissa. Tilanteet ei välttämättä edes liittyneet toisiinsa millään lailla. Kaupassa kävin aina vasta sulkemisajan tuntumassa, silloin kun siellä oli todella vähän muita asiakkaita ja tiesin että kassallakäynti on läpihuutojuttu. Pikkuhiljaa se vaan on miltein hävinnyt kokonaan. En voi sanoa että olen päässyt siitä kokonaan eroon. Vielä tulee (tosi harvoin kylläkin) tilanteita joissa paniikki iskee, ei niin raivoisasti kun silloin alussa, mutta niin että mielummin vajoisin maan alle kun olisin siinä tilanteessa. Pystyn myös hallitsemaan jollain lailla tilannetta ihan vaan niinkin että alan vaan pakolla ajattelemaan jotain miellyttävää asiaa. Tai sitten tuo rentoutusharjoitus juttu on myös tosi hyvä. Esim jossain kokouksessa voin käyttää sitä hetken rentoutumiseeni. Tiedätkös niitä kasetteja joissa ajatukset viedään ensin varpaisiin ja siitä pikkuhiljaa ylöspäin kunnes koko keho on käyty läpi?
Minä aloin jotenkin tietoisesti jossain vaiheessa käymään itse läpi prosessia jossa piti kohdata tilanteita joissa paniikki iski. En mitenkään räjähdysmäisesti, mutta pikkuhiljaa. Sellaiset tilanteet on vielä jossain määrin pahoja joissa joudun tutustumaan moneen ihmiseen samaan aikaan ja esim. esittelemään itseni heille samanaikaisesti. Selviydyn kyllä niistä, mutta vaatii se ponnisteluja. Siitäkään en ole varma huomaako kukaan edes tuota asiaa. Olen kuitenkin sosiaalinen ihminen ja juttelen mielelläni ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa.
En tosin suosittele tätä prosessia jollei itsetunto ole kohillaan tai jos siltä tuntuu että se vaan pahenee.
Tänäpäivänä voisin sanoa että elän lähestulkoon ihan normaalia elämää. Ihan tosi harvois tuee eteen sellanen epätoivontunne. On toki kokoajan mielessä myös se että mitä jos se vaikka uusiutuukin, kyllähän se niin on kuitenkin että se kytee tuolla takaraivossa kokoajan siitä huolimatta ettei enää niin oireilekkaan:)
Mut onnea sinulle jos aiot selviytyä ilman lääkitystä.
Yks juttu mitä kuitenkin suosittelen olisi se että sinulla olisi joku tuttu jolle voit puhua asiasta. Se auttaa tosi paljon kun on jotain tukee ja ihminen joka kuuntelee. Itse en aluksi uskaltanut puhua siitä kenellekkään. Pelkäsin kai jotain hullun leimaa tai jotain. Mutta onnekseni tutustuin ihmiseen jolla oli sama juttu. Hänen kanssaan keskustelimme usein asiasta ja se helpotti paljon.
Pakko vielä mainita että hän hoiti lääkityksellä häiriötään ja hoitaa muuten vielä tänäpäivänäkin. Sairastui häiriöön minua aikaisemmin.
Aloitat systemaattisen itsepohdiskelun ja mietit niitä tilanteita joissa tuo pahimmillaan ilmenee ja niitä tilanteita joissa ei niin pahasti. Lähdet liikkeelle siitä lievemmästä päästä ja pikkuhiljaa taaperrat sellaisiin tilanteisiin joissa se ilmenee pahemmin. Jostain olen myös lukenut että kofeiini, tupakka, alkoholi sun muut saattavat pahentaa tilannetta. Niitä kannattaa siis välttää myös. Lihas rentoutusharjoitukset jelppaavat myös.
että pärjäisin itsekin ilman. Pidän hirveästi ihmisten kanssa olemisesta, vaikka se joskus onkin vaikeaa, esimerkiksi silloin, kun täytyy tutustua moneen uuteen ihmiseen kerralla, mutta aina niistäkin tilanteista on selvitty kunnialla.
Hassulta tuntui myös lukea nuo kirjoittamani tekstit jälkikäteen, luulin korjanneeni virheet, mutta nehän olivat täyttä siansaksaa...? Tätäkin tauti teettää, keskittymishäiriötä, ja pahemmanlaatuista. Kirjoittaessani en pysty keskittymään olennaiseen, ja pahat mokatkin jäävät huomiotta. Miten tässä uskaltaa työhön hakeutua?