Hei, en ole koskaan aiemmin kirjoittanut tälle palstalle, mutta nyt koen itseni niin epätoivoiseksi, että ajattelin kokeilla josko saisin kommentteja samanlaisessa tilanteessa olevilta/olleilta...
En tiedä mitä tehdä. Asioiden pitäisi olla hyvin, mutta silti kaikki tuntuu toivottomalta. Minulla on todettu keskivaikea/vaikea masennus viime kesänä, joskin oireilu on kestänyt jo vuosia hyvin vaikean taustani vuoksi.
Opiskeluni olen pyrkinyt hoitamaan mallikkaasti ja olen mielestäni pärjännytkin kohtalaisesti. Ainoastaan työharjoittelut ovat tuntuneet äärettömän vaikeilta suorittaa. Vaikea sanoa miksi. Jo edellinen harjoitteluni meni mönkään ja olin sairaslomalla lopulta kyseisen ajan. Nyt meillä alkoi uusi työharjoittelujakso ja vaikka yritin tsempata itseäni harjoittelua varten romahdin jo ensimmäisen päivän jälkeen. En vain jaksanut... Nyt on ollut vain yhtä itkua ja ahdistusta... En vain tiedä mitä teen... Pelkään sitä miten minun opiskelujeni käy. Mikään ei huvita, tekisi mieli painua vain sänkyyn peittojen alle ja nukkua, nukkua, nukkua... Koen etten onnistu missään eikä minusta ole enää mihinkään, nuoresta iästäni huolimatta.
Kertokaa voiko tästä selvitä ja miten?
En tiedä mitä tehdä. Asioiden pitäisi olla hyvin, mutta silti kaikki tuntuu toivottomalta. Minulla on todettu keskivaikea/vaikea masennus viime kesänä, joskin oireilu on kestänyt jo vuosia hyvin vaikean taustani vuoksi.
Opiskeluni olen pyrkinyt hoitamaan mallikkaasti ja olen mielestäni pärjännytkin kohtalaisesti. Ainoastaan työharjoittelut ovat tuntuneet äärettömän vaikeilta suorittaa. Vaikea sanoa miksi. Jo edellinen harjoitteluni meni mönkään ja olin sairaslomalla lopulta kyseisen ajan. Nyt meillä alkoi uusi työharjoittelujakso ja vaikka yritin tsempata itseäni harjoittelua varten romahdin jo ensimmäisen päivän jälkeen. En vain jaksanut... Nyt on ollut vain yhtä itkua ja ahdistusta... En vain tiedä mitä teen... Pelkään sitä miten minun opiskelujeni käy. Mikään ei huvita, tekisi mieli painua vain sänkyyn peittojen alle ja nukkua, nukkua, nukkua... Koen etten onnistu missään eikä minusta ole enää mihinkään, nuoresta iästäni huolimatta.
Kertokaa voiko tästä selvitä ja miten?
Vastaukset 12
Vanhimmat
No ensiksikin, ei kannata laittaa liikaa toivoansa tälle palstalle.. mutta on myös lupa yllättyä positiivisesti :)
Yksin ja omin avuin sinun saattaa olla vaikeampi selvitä, vaikka ei tietty mahdotontakaan ole..
Kannattaisi hakeutua uudelleen lääkärille/oppilaitoksesi terveydenhuoltoon, ainakin kokeilla. Luulen, että esim. kognitiivinen psykoterapia vois olla hyvä juttu, jos sellaista onnistuisi saamaan. En tiedä oletko lääkitystä kokeillut, mutta itselläni ainakin se jo on auttanut, että on pystynyt nukkumaan hyvin ja riittävästi, vaikka sitten lääkkeiden avulla.
Itse olen ollu kanssasi samanalaisessa tilassa, mutta lopuksi ei opiskelukaan enää onnistunut. Hakeuduin lääkärille, ja sen jälkeen asiat ovat edenneet ja alkaneet näyttää paremmilta, nyt olen sairaslomalla. Minä olen sairas, ja minulla on lupa olla vakavasti sairas jossain vaiheessa elämää yhtä paljon kuin muillakin.. Jo tämä ajatus on tuonut helpotusta..
Olen myös positiivisesti yllättynyt masennusta käsittelevästä kirjallisuudesta. Eli suosittelen muillekkin :) Kirjastoon siis!
Oletko käynyt lääkärillä? Minulla oli syvä masennus ja sain lääkkeeksi Efexor nimisen lääkkeen. Se ja psykologin kanssa juttelu auttoivat. Nyt olen virkeä ja pirteä. Yritä hakea apua ongelmaasi vaikka lääkärin kautta.
Tsemppiä sulle!
Olen käynyt lääkärillä useita kertoja ja minulla on lääkitys (Sepram), lisäksi käyn juttelemassa, mutta kokisin kovasti tarvitsevani psykoterapiaa. Olen ollut viimeisen vuoden ajan ns. "heittopussina" heitelty siis asiantuntijalta toiselle ja jokainen on järjestään sanonut tavalla tai toisella etten ole oikeassa paikassa, että en saa heiltä tarvitsemaani apua... Koen siis olevani aika toivoton tapaus jo... vaikka ehdottomasti haluaisin päästä juttelemaan asioistani ja avaamaan menneisyyden solmuja. Kukaan ei vain tunnu ottavan asiasta kiinni, vaikka apua olen hakenut oma-aloitteisesti moneen kertaan. Nyt tuntuu ettei ole enää edes voimia hakea apua, olen niin väsynyt ja lopussa.
mä oon käynyt samanlaista tilannetta läpi. toinen vuosi opiskeluistani meni täysin sängyssä, itkien..hain apua lääkäriltä ja söin masennuslääkettä puoli vuotta mikä kyllä auttoi. lääkkeen loputtua lähdin pois 6vuotta kestäneestä parisuhteesta, missä minulla ja ajatuksillani ei ollut lainkaan tilaa. tapasin uuden miehen ja elämä näytti hyvältä. alku kesä meni hienosti, mutta sitten tuli jälleen ongelmia..sosiaalisissa suhteissa, perheessä ongelmia jne. sellaista mitä voi tulle kenelle tahansa.
ja nyt tänään tällä hetkellä minulla on jälleen tunne, että olen kadottanut itseni, en jaksa, mutta en voi ymmärtää miksi.itsetuntoni on nollassa enkä pysty aina menemään kouluun tai hakemaan töitä, koska ovesta ulos meneminen on suunnattoman pelottavaa.
En vielä tiedä, miten selviän tästä kuopasta,mutta edellisestä pääsin ylös, kun repäisin itseni irti sellaisesta elämästä mitä en halunnut. Uskon että suureksi osaksi mieliala lääkkeen ansiosta pystyin ajattelemaan selkeästi ja uskalsin ottaa ohjat omassa elämässäni. minulla ei ollut ketään ihmistä tukena, kaikki lähti minusta itsestä. Myös uusi parempi parisuhde auttoi elämässä eteenpäin.
Ainoa neuvoni on, että muista jaksaa uskoa parempaan huomiseen ja uskalla iloita edes yhdestä hyvästä päivästä mikä eteen tulee. ja jos sinulla on joku kenen kanssa voit tunteita jakaa ja joka oikeasti aina jaksaa tulla apuun kun sitä tarvitset, niin pidä se ihminen lähelläsi.
Ja ehkä kesällä on jotenkin helpompaa. Minä kärsin lisäksi pimeän pelosta, joten nämä pimeät vuoden ajat vaikuttavat mieleen aika lailla.
Saatko yhtään apua ajatuksistani....?
"tänään tällä hetkellä minulla on jälleen tunne, että olen kadottanut itseni, en jaksa, mutta en voi ymmärtää miksi.itsetuntoni on nollassa enkä pysty aina menemään kouluun tai hakemaan töitä, koska ovesta ulos meneminen on suunnattoman pelottavaa"
On kuin lukisi omaa tarinaansa...kuule, et varmasti ole ainut, joka kärsii vaikeasta masennuksesta. Tässä yksi kohtalotoveri lisää.Koita jaksaa - minäkin yritän!
Uni ei tule silmään, joten päätin käydä vilkaisemassa vielä täällä ja yllätyin todella, että olin saanut vastauksia. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Jotenkin tuntuu, ettei tätä asiaa voi täysin ymmärtää muuta kuin ne jotka ovat samoja asioita kokeneet tai ainakin hyvin läheltä nähneet. On vaikea selittää ulkopuolisille, kun ei itsekään aina ymmärrä itseään. Toisaalta on myös hirveän pelottavaa kun ei aina tiedä mistä ne pahat olot tulee, ne vaan tulevat.
On minulla jonkin verran läheisiä ihmisiä, mutta olen tullut kovin varovaiseksi heidän suhteensa, koska en haluaisi kuormittaa heitä liikaa. Lisäksi tunnen ja pelkään läheisteni, erityisesti isäni, olevan pettynyt minuun, koska olen muuttunut niin toimintakyvyttömäksi. Pelkää minun kai seuraavan äitini jalanjälkiä...
Olen seurustellut n. kolmisen vuotta ja tähän asti avomieheni on jaksanut pysyä vierelläni, mutta silti pelkään että koska hän lähtee. Ja toisaalta taas pelkään sairastuttavani hänetkin.
Toki minullakin on ollut kausia, että asiat ovat sujuneet kohtuullisesti, mutta aina jossain vaiheessa tulee tämä totaalinen romahdus.
En todellakaan tiedä mitä tehdä opiskelujeni kanssa...en haluaisi keskeyttää niitä, mutta toisaalta tuntuu ettei minulla ole enää kovin vaihtoehtoja jäljellä. Kaikki päätöksenteko tuntuu niin vaikealta.
On niin vaikea uskoa, että tästä voi selvitä, vaikka tiedän että näitäkin tapauksia on. En vain tiedä mistä sitä voimaa saisi itselle.
"Olen seurustellut n. kolmisen vuotta ja tähän asti avomieheni on jaksanut pysyä vierelläni, mutta silti pelkään että koska hän lähtee. Ja toisaalta taas pelkään sairastuttavani hänetkin." Minäkin, pelkään yli kaiken että rakkaani ei enää jaksa kuunnella, tukea, lohduttaa ja rakastaa minua, kun olen vain tällainen...ankea ihminen. Rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa, enkä kestäisi ajatusta että hän lähtisi jonkun muun naisen matkaan, saati että joutuisin elämään ilman häntä. kun hän on töissä ja olen yksin kotona, minun on häntä jo kauhea ikävä, pelkään hänelle sattuvan jotain, tai että hän ei palaakaan, enää ikinä. hän on sanonut, luvannut, vannonut pysyvänsä ikuisesti luonani, koska rakastaa minua niin paljon, mutta mistä voin olla varma jos hän jonain päivänä ei enää rakastakaan? jos hän jonain päivänä kyllästyy minuun? lähtee pois? minä myös, vaikka tahdon pitää hänet lähelläni loppuikuisuuden, palkään niin kovin myös tartuttavani hänet tähän ankeuteen.
rakastan häntä, kunnes kuolema meidät erottaa, rakastan häntä sen jälkeenkin. aina.
Hei!
Kovin tutulta kuulostaa ajatellen omaa historiaani, valitettavasti. En ole niin nuori kuin sinä, mutta tiedän tismalleen tunteesi, ahdistuksesi, pelkosi sekä tulevaisuuden pelkosi. Meitä on monta! Millaista apua kaipaisit ja esitä kysymyksiä minulle, jos voisin jotenkin auttaa..Niin kornia kuin se onkin, toimin mielenterveystyössä itsekin!
Kiva kun olit viitsinyt vastata minulle. Kysymyksiä on paljon, niin paljon ja silti tuntuu etten osaa muodostaa niitä sanoiksi. Päällimmäinen huoli minulla on tällä hetkellä opiskelujeni kanssa kuten tuolla jo aiemmin taisin mainitakin. Päällisin puolin aika koulussa sujuu, kun saa olla vaan ja tuttujen ihmisten ympäröimä. Nuo työharjottelut vaan tökkii, eikä ota onnistuakseen. Nytkin homma romahti ensimmäisen päivän jälkeen ja odotan lääkärille menoa.
Lisäksi tuntuu ettei yhteiskunta tarjoa minulle apua muuta kuin lääkkeistä, jotka nekään eivät ole auttaneet. Tarvitsisin kovasti kunnon terapiaa, mutta kukaan ei halua ottaa asiakseen auttaa minua. Paikallisesta mielenterveystoimistosta esim. todettiin ettei heillä ole minulle mitään annettavaa?? Tk:n psykologi taasen ei pystynyt antamaan minulle tarpeeksi tiivistä hoitoa, joten minut siirrettiin naapuripaikkakunnalle, jossa käyn koulua, käymään erikoissairaanhoitajan kanssa juttelemassa. Hän taasen tuumasi jo toisella käynnillä, että hänellä ei ole tarjota minulle sitä apua mitä kaipaisin, koska hänellä ei ole yksilöterapeutin koulutusta... Tiedän, että onhan yksityisiä terapioita olemassa, mutta köyhällä opiskelijalla ei näihin paljoa varaa liene. Moni kyllä puhuu Kelan kustantamasta terapiasta, mutta ei ole sitten sitäkään asiaksi ottanut. Itse en tiedä mitä tehdä tai kehen ottaa yhteyttä tai mitä edes kysyä... Tuntuu ettei yhteiskunta edes halua auttaa minua, vaikka olen sitä todella pyytänyt moneen kertaan, joten vian ei pitäisi olla aktiivisuudessani. Nyt sitäkään tosin ei enää ole oikeastaan jäljellä. Tunnen ettei minulla ole väliä.
Ehditkin jo vastata tuohon kysymykseeni. Älä lannistu sen takia, että hoitoasi on laiminlyöty. Käy kurkkaamassa Kelan sivuilta, mitä vaaditaan tuen saamiseksi psykoterapiaa varten.
http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/301204150015KM?openDocument
Jos vain saat psykiatrilta tarvettasi tukevan lausunnon, sinulla pitäisi olla hyvät mahdollisuudet saada tukea. Ota siis psykoterapia itse puheeksi psykiatrin kanssa ja vaadi apua, sinulla on siihen oikeus!
Tutulta kuullostaa minustakin. Havahduin hakemaan apua kauan kestäneeseen masennukseeni reilu pari vuotta sitten, koska pelkäsin parisuhteeni romahtavan ja opintojeni jäävän kesken. Kokeilin lääkitystä, mutta luovuin siitä, koska ajattelin selviäväni masennuksesta terapialla. Pääsinkin reilun vuoden päästä diagnoosini jälkeen Kelan tukemaan psykoterapiaan. Nyt varsinainen masennus on helpottanut niin, etten enää tahdo viettää kaikkea aikaa sängyn pohjalla ja pystyn tekemään töitä ja saamaan opintojakin vähän eteenpäin.
Oletko saanut keneltäkään tapaamistasi lääkäreistä ohjeita psykoterapiaan hakeutumista varten? Kannustaisin kysymään ja etsimään sopivaa terapeuttia. Itse uskon, että pääsin ainakin jonkinlaiseen alkuun sillä, että aloitin terapian. Melkein vuoden siellä käyneenä (2 kertaa viikossa) olen tosin todennut, että koko prosessi masennuksesta ja omasta epävarmuudesta irti pääsemiseksi vaatii kovasti työtä ja voi kestää kauan. Tärkeintä on varmaan, että haluaa sitä itse tarpeeksi. Ensin pitää oppia tunnistamaan, mistä jotkut ajatuksesi ja tunteesi johtuvat ja sen jälkeen pyrkiä korjaamaan niitä, joista on sinulle haittaa tai jotka vaikeuttavat elämääsi. Minusta tuntuu, että juuri omien ajattelutapojen ja tunteiden muuttaminen tässä on kaikista vaikeinta.
Toivon kovasti, että jaksat etsiä apua, tilanteestasi on mahdollista selviytyä.
Eilen tuli sitten käytyä lääkärissä... Uusi lääkitys (Efexor) ja sairaslomaa maaliskuun loppuun diagnoosina vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita. Psykoterapian puheeksi ottaessani, lääkäri totesi etten ole siinä kunnossa että minua voitaisiin ajatella psykoterapiaan, eli siis olen tässä vaiheessa liian huonossa kunnossa. Välillä en ole taas ollut tarpeeksi huonossa kunnossa... huh huh, missähän kulkee se kultainen keskitie?
Jatkan siis käyntejäni terapeutilla, joka kuluttaa aikaansa muistelmiinsa äidistäni, (ovat vanhoja koulukavereita, lisäksi hän on äidin sairaalahoitojaksoilla ollut samalla osastolla hoitajana) jonka pahoista mielenterveysongelmista yms. omat ongelmani pitkälle ovat seurausta. Lisäksi koen terapeuttini aika painostavana ihmisenä hänen todettuaan työharjoitteluasiaani, että minun on vain pakko mennä sinne, että minulla ei ole vaihtoehtoja. Mutta enpä uskalla valittaakkaan hänestä, koska olen kerran edes jonnekkin päässyt juttelemaan ja lisäksi pelkään, että jos hoitosuhde katkeaa se vaikeuttaa entisestään psykoterapiaan pääsyäni... On kai vain kestettävä. Terapeuttini varmaan repii pelihousunsa, kun kuulee sairaslomastani. Opettajani ei edes olisi antanut minun mennä tässä kunnossa kouluun/työharjoitteluun vaan ymmärsi heti tilanteen.
Että näin tässä nyt sitten mennään.