Jos ei rakkautta niin rahaa?
Susan Kurosen kirja yhdeksän kuukauden ja kymmenen päivän romanssista jättää jälkeensä hämmentyneen olon. Lukijan tunteet kulkevat myötähäpeän, säälin ja ihmetyksen kautta suoranaiseen epäuskoon. Lukiko kukaan käsikirjoitusta kokonaan läpi, ennen kuin kirja painettiin?
Vuosisadan rakkaustarinaksi kirjoittajan itsensä nimeämä teos ei nosta lukijan eteen luonnonlasta ja suuria tunteita. Kirjaksi koottuna suhde näyttää ulkopuolisesta juuri sellaiselta miltä se näytti ennen kirjaakin: sekavalta koosteelta lööppejä, julkisuuden nälkää ja oman edun tavoittelua.
Uskottavuuden suurimpia syöjiä on kirjan viimeistelemätön kirjoitusasu. Välimerkkien puuttumista, lauserakenteiden sekavuutta, ajatusten katkeamista ja suoranaisia ristiriitoja ei voi perustella sillä, että teksti perustuu ”aitoihin” päiväkirjamerkintöihin. Kiire päästä takomaan silloin kun rauta on kuumaa näkyy ikävällä tavalla lopputuloksessa. Kirjoittajan vahingoksi.
Jos ei rakkautta, niin ainakin rahaa
Susan Kuronen
Yksi räikeimpiä esimerkkejä ristiriitaisuudesta on Kurosen kuvaus Vanhaselta saamastaan rahasta. Vierekkäisillä sivuilla on samasta tapahtumasta täysin erilaiset tekstit:
sivu 132:
…laitoin Matille viestin, että nyt löytyi sopiva auto ja hän siirsi minun tililleni rahaa, sitten menin tekemään autosta paperit, Matti maksoi minulle 3000 euroa, hän käytti itse sanaa riskisijoittaja, Matti sanoi että maksa takaisin jos joskus on rahaa maksaa takaisin, ei tarvitse maksaa, hän ei ikinä kysele sen rahan perään, minulle 3000 euroa on äärettömän suuri summa rahaa, elän kädestä suuhun, käyn töissä ja saan sen verran rahaa että saan maksettua laskut, se tuntui siltä että tuon ihmisen on pakko olla tosi oikeasti rakastunut minuun, eihän kukaan lähde noin isoa summaa ja toinen uskoo minuun ja työntää minua eteenpäin elämässä ja auttaa.
Viereisellä sivulla, samalla aukeamalla tarina kuitenkin menee näin:
…; sehän meni niin että pyysin Matilta että hän tulisi takaamaan vaikka 4000 euron lainaa, saisin sen auton käsirahan ja näihin juokseviin rekisteröimis- ja aloittamiskuluihin, hän sanoi ettei voi tulla takaamaan koska hänen talonsa kiinnitetty joka kiven murikkaa myöten joka ei todellakaan pidä paikkansa, pointtina se kun jossain on lukenut että Matti antoi minulle 3000 euroa, minä en ole pyytänyt mitään rahaa, kun pyysin vain takaamaan tai sitten oli jotain että Matti auttoi minua.
(Kirjoitusasu välimerkkeineen suoraan Kurosen kirjasta.)
Aikaisemmin kirjassa Kuronen kertoo pyytäneensä Vanhaselta rahaa hotellilaskun maksamiseen, ja kirjoittaa: (s.82)
Matti Vastasi että voi voi, totta kai hän maksaa. Enpä ole hänelle kuitenkaan mitään tilinumeroa laittanut tai laskua lähettänyt, eikä hotellissakaan oikein voi sanoa, että laskun saa lähettää pääministerille.
Myöhemmin hän kertoo vielä pyytäneensä rahaa yksityisterapiaan. Vanhanen ei Kurosen mukaan uskonut hänen olevan terapian tarpeessa.
Kuronen ei kirjassaan kykene osoittamaan, että hän on ”kiva ja tavallinen ihminen”, niin kuin hän sanoo koko julkisuuteen tulonsa tavoitteena olleen. Lukijalle jää mielikuva kiireessä kokoon kyhätystä lehtileikenipusta, jonka tavoitteena on epätoivon vimmalla säilyttää edes rippeet siitä satuhaaveesta, joka Kurosella hetken aikaa oli. Kun Tuhkimosta ei tullutkaan prinsessaa, pitää elintasoa nostaa jotenkin muuten – ja ainakin salamavalojen räiskeeseen pääsee paljastamalla salaisuuksia pääministeristä.
Paljastettavaa on kuitenkin kovin vähän. Kirja kertoo tarinan naisesta, joka haluaa kiihkeästi sitoa itseensä miehen, jossa kiinnostus on vasta hyvin varovaisesti heräämässä. Siinä missä nainen ilmaisee intohimonsa suurin sanoin ”Minä rakastan sinua!”, mies vastaa varovaisesti: ”Minä pidän sinusta.” Kovin usein arkielämässä suhteet kariutuvat siihen, että toisen odotukset ovat paljon korkeammalla kuin toisen. Vain hyvin harva jätetyksi tullut nainen pääsee kertomaan salamavalojen räiskeeseen, miten loukatuksi hän tuntee itsensä – siksi, kun se toinen ei rakastanutkaan, piti vain.
Kuronen kirjoittaa:
Jokaisella on oikeus erota, jos suhde ei tunnu hyvältä, kuitenkin se miten suhteen päättämisen tekee ja miten suhteen jälkipyykin pesee on tärkeää molempien jatkon kannalta.
Ainoa, joka jälkipyykkiä on julkisesti pessyt, on kuitenkin ollut Kuronen itse. Ja julkisuuteen ei ole hänelläkään ollut tuotavana muuta kuin se, mitä mies itse on määrätietoisesti halunnut pitää poissa lööpeistä: oman yksityisyytensä.
Kirja ei sisällä mitään kohupaljastuksia, koska niitä ei ole. Värikkäimmät tekstit käsittelevät Kurosen omia fantasioita, joita Vanhanen ei suostunut toteuttamaan. Kirja on pitänyt Vanhasen osalta koostaa varsin pienistä, arkisista yksityiskohdista, kun muuta ei ole ollut. Silti on kiusallista lukea uuniperunoiden syömisestä tai haluttomuudesta katsoa kauhuleffoja, kun tietää paljastusten kohteen halunneen pitää yksityisyytensä kokonaan itsellään. Koti on yksityisalue, jonne julkisuus saa tulla vain kutsuttuna.
Vuosisadan rakkaustarina?
Kuronen sanoo joutuneensa julkisuuteen kokemattomana ja sinisilmäisenä. Silti hän kirjoittaa:
(sivu 63)
Kesällä aloin kysellä, tai ehkä jo toukokuusta alkaen, että miten jatkossa, aikooko hän tulla kanssani julkisuuteen ja osoittaa minun olevan oikeasti pääministerin naisystävä, enkä mikään piilorakas.
Vähän kai painostinkin Mattia, etten jaksa enää tätä epämääräistä arvailua, kun hän ei ole valmis tulemaan minun kanssani mihinkään julkisuuteen.
Rakastumista on vaikea piilotella. Kurosen kirjan viesti ei kuitenkaan ole se, että rakastunut Susan halusi kertoa koko maailmalle, että hän rakastaa Mattia. Kirja kertoo, että Susan Kuronen halusi koko maailman kuulevan, että Suomen pääministeri rakastaa Susan Kurosta. Sitä viestiä ei julkisuuteen koskaan tullut.
Se, mitä Kuronen nyt haluaa julkisuudelta, saa ainakin yhden vastauksen hänen kommentissaan Me Naiset –lehdessä olleesta haastattelusta. (sivu 144)
Me Naisten toimittaja soitti pitopalvelukännyyn, toimittaja sai minut antamaan naisellisen näkökulman, johon samaistuu niin moni ihminen, ei helpottanut ollenkaan, olisi pitänyt jättää antamatta koko juttu, en saanut palkkiota, luvattiin kuvauspalkkio, kysyin perästä kun kuvausten mekko johon ihastuin, kysyin että voisitteko edes kertoa missä niitä myydään, voisin vaikka itse hakea mekon, se oli niin kuin minulle tehty, ei tullut siihenkään vastausta. Jäi tosi ilkeä fiilis.
Nuo vimeiset neljä sanaa jäävät kaikumaan myös lukijan mielessä, kun kirja on luettu.
Vuosisadan rakkaustarina kutistui sarjaksi särkyneitä haaveita. Kuronen ei päässyt pääministerin morsiameksi, mutta pääsi sentään sinne, minne Vanhasen seurassa niin kiihkeästi kaipasi: julkisuuteen.
Niinhän sitä sanotaan, että jos ei rakkautta saa, voi yrittää rakastaa sitä mitä on saanut. Mutta mediankin morsiamet jäävät joskus vaille vastarakkautta.
MTV3/Helmi/Merja Hirvisaari
Susan Kurosen kirja yhdeksän kuukauden ja kymmenen päivän romanssista jättää jälkeensä hämmentyneen olon. Lukijan tunteet kulkevat myötähäpeän, säälin ja ihmetyksen kautta suoranaiseen epäuskoon. Lukiko kukaan käsikirjoitusta kokonaan läpi, ennen kuin kirja painettiin?
Vuosisadan rakkaustarinaksi kirjoittajan itsensä nimeämä teos ei nosta lukijan eteen luonnonlasta ja suuria tunteita. Kirjaksi koottuna suhde näyttää ulkopuolisesta juuri sellaiselta miltä se näytti ennen kirjaakin: sekavalta koosteelta lööppejä, julkisuuden nälkää ja oman edun tavoittelua.
Uskottavuuden suurimpia syöjiä on kirjan viimeistelemätön kirjoitusasu. Välimerkkien puuttumista, lauserakenteiden sekavuutta, ajatusten katkeamista ja suoranaisia ristiriitoja ei voi perustella sillä, että teksti perustuu ”aitoihin” päiväkirjamerkintöihin. Kiire päästä takomaan silloin kun rauta on kuumaa näkyy ikävällä tavalla lopputuloksessa. Kirjoittajan vahingoksi.
Jos ei rakkautta, niin ainakin rahaa
Susan Kuronen
Yksi räikeimpiä esimerkkejä ristiriitaisuudesta on Kurosen kuvaus Vanhaselta saamastaan rahasta. Vierekkäisillä sivuilla on samasta tapahtumasta täysin erilaiset tekstit:
sivu 132:
…laitoin Matille viestin, että nyt löytyi sopiva auto ja hän siirsi minun tililleni rahaa, sitten menin tekemään autosta paperit, Matti maksoi minulle 3000 euroa, hän käytti itse sanaa riskisijoittaja, Matti sanoi että maksa takaisin jos joskus on rahaa maksaa takaisin, ei tarvitse maksaa, hän ei ikinä kysele sen rahan perään, minulle 3000 euroa on äärettömän suuri summa rahaa, elän kädestä suuhun, käyn töissä ja saan sen verran rahaa että saan maksettua laskut, se tuntui siltä että tuon ihmisen on pakko olla tosi oikeasti rakastunut minuun, eihän kukaan lähde noin isoa summaa ja toinen uskoo minuun ja työntää minua eteenpäin elämässä ja auttaa.
Viereisellä sivulla, samalla aukeamalla tarina kuitenkin menee näin:
…; sehän meni niin että pyysin Matilta että hän tulisi takaamaan vaikka 4000 euron lainaa, saisin sen auton käsirahan ja näihin juokseviin rekisteröimis- ja aloittamiskuluihin, hän sanoi ettei voi tulla takaamaan koska hänen talonsa kiinnitetty joka kiven murikkaa myöten joka ei todellakaan pidä paikkansa, pointtina se kun jossain on lukenut että Matti antoi minulle 3000 euroa, minä en ole pyytänyt mitään rahaa, kun pyysin vain takaamaan tai sitten oli jotain että Matti auttoi minua.
(Kirjoitusasu välimerkkeineen suoraan Kurosen kirjasta.)
Aikaisemmin kirjassa Kuronen kertoo pyytäneensä Vanhaselta rahaa hotellilaskun maksamiseen, ja kirjoittaa: (s.82)
Matti Vastasi että voi voi, totta kai hän maksaa. Enpä ole hänelle kuitenkaan mitään tilinumeroa laittanut tai laskua lähettänyt, eikä hotellissakaan oikein voi sanoa, että laskun saa lähettää pääministerille.
Myöhemmin hän kertoo vielä pyytäneensä rahaa yksityisterapiaan. Vanhanen ei Kurosen mukaan uskonut hänen olevan terapian tarpeessa.
Kuronen ei kirjassaan kykene osoittamaan, että hän on ”kiva ja tavallinen ihminen”, niin kuin hän sanoo koko julkisuuteen tulonsa tavoitteena olleen. Lukijalle jää mielikuva kiireessä kokoon kyhätystä lehtileikenipusta, jonka tavoitteena on epätoivon vimmalla säilyttää edes rippeet siitä satuhaaveesta, joka Kurosella hetken aikaa oli. Kun Tuhkimosta ei tullutkaan prinsessaa, pitää elintasoa nostaa jotenkin muuten – ja ainakin salamavalojen räiskeeseen pääsee paljastamalla salaisuuksia pääministeristä.
Paljastettavaa on kuitenkin kovin vähän. Kirja kertoo tarinan naisesta, joka haluaa kiihkeästi sitoa itseensä miehen, jossa kiinnostus on vasta hyvin varovaisesti heräämässä. Siinä missä nainen ilmaisee intohimonsa suurin sanoin ”Minä rakastan sinua!”, mies vastaa varovaisesti: ”Minä pidän sinusta.” Kovin usein arkielämässä suhteet kariutuvat siihen, että toisen odotukset ovat paljon korkeammalla kuin toisen. Vain hyvin harva jätetyksi tullut nainen pääsee kertomaan salamavalojen räiskeeseen, miten loukatuksi hän tuntee itsensä – siksi, kun se toinen ei rakastanutkaan, piti vain.
Kuronen kirjoittaa:
Jokaisella on oikeus erota, jos suhde ei tunnu hyvältä, kuitenkin se miten suhteen päättämisen tekee ja miten suhteen jälkipyykin pesee on tärkeää molempien jatkon kannalta.
Ainoa, joka jälkipyykkiä on julkisesti pessyt, on kuitenkin ollut Kuronen itse. Ja julkisuuteen ei ole hänelläkään ollut tuotavana muuta kuin se, mitä mies itse on määrätietoisesti halunnut pitää poissa lööpeistä: oman yksityisyytensä.
Kirja ei sisällä mitään kohupaljastuksia, koska niitä ei ole. Värikkäimmät tekstit käsittelevät Kurosen omia fantasioita, joita Vanhanen ei suostunut toteuttamaan. Kirja on pitänyt Vanhasen osalta koostaa varsin pienistä, arkisista yksityiskohdista, kun muuta ei ole ollut. Silti on kiusallista lukea uuniperunoiden syömisestä tai haluttomuudesta katsoa kauhuleffoja, kun tietää paljastusten kohteen halunneen pitää yksityisyytensä kokonaan itsellään. Koti on yksityisalue, jonne julkisuus saa tulla vain kutsuttuna.
Vuosisadan rakkaustarina?
Kuronen sanoo joutuneensa julkisuuteen kokemattomana ja sinisilmäisenä. Silti hän kirjoittaa:
(sivu 63)
Kesällä aloin kysellä, tai ehkä jo toukokuusta alkaen, että miten jatkossa, aikooko hän tulla kanssani julkisuuteen ja osoittaa minun olevan oikeasti pääministerin naisystävä, enkä mikään piilorakas.
Vähän kai painostinkin Mattia, etten jaksa enää tätä epämääräistä arvailua, kun hän ei ole valmis tulemaan minun kanssani mihinkään julkisuuteen.
Rakastumista on vaikea piilotella. Kurosen kirjan viesti ei kuitenkaan ole se, että rakastunut Susan halusi kertoa koko maailmalle, että hän rakastaa Mattia. Kirja kertoo, että Susan Kuronen halusi koko maailman kuulevan, että Suomen pääministeri rakastaa Susan Kurosta. Sitä viestiä ei julkisuuteen koskaan tullut.
Se, mitä Kuronen nyt haluaa julkisuudelta, saa ainakin yhden vastauksen hänen kommentissaan Me Naiset –lehdessä olleesta haastattelusta. (sivu 144)
Me Naisten toimittaja soitti pitopalvelukännyyn, toimittaja sai minut antamaan naisellisen näkökulman, johon samaistuu niin moni ihminen, ei helpottanut ollenkaan, olisi pitänyt jättää antamatta koko juttu, en saanut palkkiota, luvattiin kuvauspalkkio, kysyin perästä kun kuvausten mekko johon ihastuin, kysyin että voisitteko edes kertoa missä niitä myydään, voisin vaikka itse hakea mekon, se oli niin kuin minulle tehty, ei tullut siihenkään vastausta. Jäi tosi ilkeä fiilis.
Nuo vimeiset neljä sanaa jäävät kaikumaan myös lukijan mielessä, kun kirja on luettu.
Vuosisadan rakkaustarina kutistui sarjaksi särkyneitä haaveita. Kuronen ei päässyt pääministerin morsiameksi, mutta pääsi sentään sinne, minne Vanhasen seurassa niin kiihkeästi kaipasi: julkisuuteen.
Niinhän sitä sanotaan, että jos ei rakkautta saa, voi yrittää rakastaa sitä mitä on saanut. Mutta mediankin morsiamet jäävät joskus vaille vastarakkautta.
MTV3/Helmi/Merja Hirvisaari
Vastaukset 2
Vanhimmat
Melkoista tekstiä ja sekavaa. Ei kaikista ole kirjailijoiksi, vaikka kuinka haluaisi. Kolmasluokkalainen kirjoittaa johdonmukaisemmin ja muistaa välimerkit paremmin, kuin tämän "suurteoksen" luoja.
Auuttts, en kestäisi lukea yhtään enempää tuollaista tekstiä. Lauseet ovat maratonlauseita, eikä välimerkkien käytöstä ole hajuakaan. Oikeissa kustantamoissa sentään on toimittajat, jotka korjaavat kieliasun. Järkyttävän ala-arvoista kirjoitusta "hirjailijalta" (ruahhaahhhaaa)