Onko muita syömishäiriöistä kärsiviä äitejä? Itse olen sairastanut bulimiaa/BEDiä, n. 6 vuoden ajan. Minulla on nyt 9kk ikäinen poika ja olen huomannut että syömishäiriöni on pahentunut tämän kotona olon aikana. Raskausaikana koitin pitää syömistäni/oksentamista kurissa, toisinaan onnistuin, toisinaan en. Nyt kuitenkin olen taas pahassa kierteessä, johon olen vakavasti harkinnut lähteväni hakemaan apua.
Onko muita äitejä siis samassa tilanteessa? Oletteko lähteneet hakemaan apua? Oletteko saaneet avun?
Onko muita äitejä siis samassa tilanteessa? Oletteko lähteneet hakemaan apua? Oletteko saaneet avun?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse sairastuin anorexiaan tytön syntymän jälkeen, tyttö nyt 1v 2kk. Viikottain punnitus:(
Täällä myös yksi kohta 1 vuotiaan pojan äiti, jonka elämää bulimia on hallinnut jo 9 vuoden ajan. Koko raskauden olin tosi tosi onnellinen kun "sain syödä normaalisti". Imetin reilu 8kk poikaamme, senkin ajan taistelin bulimiaa vastaan, anorektisia piirteitä ehkä oli mieluumminkin. En tiedä miten selviäisin tästä, kohta aloitan työt, lisää paineita. Voimia teille molemmille, hyvä tietää etten ole ainoa.
taistellit sairauttasi vastaan ja imetit! fantastista. olet varmasti ihana äiti ja uskon että teillä on ihana tulevaisuus!!!!
eli haet apua seuraavana mahdollisena hetkenä. Se ei itsestään lähde yhtikäs mihinkään, vaikka miten toivoisi. Itselläni oli ollut 8v ajan bulimia ja kun lapsi syntyi niin hain apua. Se on ollut ehkä elämäni yksi parhaista käännekohdista. Pystyy ihan eri lailla suhtautumaan eteen tuleviin vastoinkäymisiin.
"Paranemisen alkuhuuman" jälkeen tuli muutama notkahdus, mutta ehkä paras asia minkä terapiassa opin oli se, että aina tulee uusi päivä ja uusi mahdollisuus. Tuleen ei saa jäädä makaamaan.
Se on eräs tärkeimmistä asioista mitä olen koskaan oppinut, että aina on mahdollisuus, mihin vaan. Ei saa ajatella, että nyt kun taas oksensin niin tästä se alkaa se alamäki. Jos mulle nykyään tulee repsahdus, niin annan itelleni anteeks ja jatkan eteenpäin, se siitä.
Tämä on se tapa, jolla olen päässyt yli noista tilanteista. Nykyään oksennan ehkä kerran puolessa vuodessa. On ollut ihana huomata, että kerta kerran jälkeen oksentamisen tarve on vähentynyt. Nyt kun olen oppinut hyväksymään itseni karvoineen kaikkineen niin oksentaminen on kokenut aikamoisen inflaation, eikä enää anna kiksejä, kuten ennen, kun se oli ns. kiellettyä.
Tärkeää on ottaa opikseen ja antaa itselleen anteeksi, kyky ottaa asiat asioina eikä paisutella niitä. Onnea sulle elämään, jota ei kannata jättää elämättä!