Tämä on tositapahtumiin perustuva, ja haluankin, että kuvittelette itsenne tytön eli "hänen" asemaan. Miltä mahdollisesti tuntuisi jos saisitte seuraavan tekstin kirjeenä?
huom: päivitetty versio (jos olet lukeneet edellisen)
____________________________________________________________________
Huomasin hänet lukion alkaessa. Hän oli kuin muutkin tytöt, mutta silti katseeni vaellellessa se pysähtyi aina häneen. Mietin kauan mikä sai tämän aikaan, mutta se selvisi kyllä. Hänen hymynsä... Hänen hymynsä oli kaunis, ihastuttava, niin valloittava että se sai minut aina käsittämättömän onnellisuuden tunteen valtaan, vaikken edes tuntenut häntä. Hymyillessään hänen huuliensa alta paljastuivat kauniit hampaat. Suupielet kohosivat vienosti, luoden kasvoille ilmeen jota ei voi sanoin kuvailla. Kauniit siniset silmät loistivat kuin tuikut pimeydessä, luoden syvän katseen, jonka olisi halunnut osuvan omalle kohdalle - sitä sattui kuitenkin vain harvoin. Hänen kasvonsa hehkuivat onnellisuutta, lämpöä ja rakkautta, jonka olisin halunnut kokea lähelläni.
Olin välillä unohtanut hänet stressin alla koulussa, mutta aika-ajoin hänen kasvonsa pyörivät mielessäni ja tunsin kaipuun läheisyyteen ja rakkauteen, jonka häneltä olisi voinut saada. Hän oli poikkeuksellinen, aidosti rakastettava ihminen, jonkalaisia on vähän elämässäni. Raitis, ei polta tai kiroile, ystävällinen, ihastuttavalla tavalla ujo, kaikella tavalla viehättävä ja asiallinen - kuin unelmieni täyttymys, jota en ennen uskonut olevan olemassakaan.
Meni päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosi. Tunsin olevani ihastunut. En ollut juuri koskaan jutellut hänen kanssaan koulussa, mutta tunsin, että hän olisi se oikea. Halusin kertoa hänelle tunteistani, mutta en saanut siihen tilaisuutta. Olin epätoivoinen, en keksinyt mitään hyvää keinoa. Mietein, olisinko voinut mennä kertomaan koulussa, olisiko pitänyt soittaa tai käydä tapaamassa, liittyä seuraan koulun jälkeen... Kunnes viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi huono, mutta mahdollinen tekstiviesti. En tiennyt edes hänen numeroaan, mutta sain sen numeropalvelusta. Kirjoitin erilaisia viestejä ja kuvittelin itseni hänen asemaansa - viestit tuntuivat töksähtäviltä ja huonoilta.
Pohdinnan jälkeen sain kuitenkin lähetettyä viestin, jossa pyysin häntä ulos. Koko sinä päivänä en pystynyt keskittymään mihinkään, en syömään, ajattelemaan. Kiemurtelin vain paikallani miettien, mitä hän mahtoi ajatella. Tunsin kuinka sydämeni huusi pelosta. Tällainen lähes tuntematon lähettää yhtäkkiä viestin, jossa kertoo haluavansa tutustua paremmin. Kului vartti, puoli tuntia, tunti, puoli päivää, enkä saanut vastausta. Olin pettynyt, todella pettynyt itseeni, miksi tein niin ja mitä tein väärin. Olisiko pitänyt jättää viesti lähettämättä? Käperryin surullisena peiton alle, puristin puhelintani ja rukoilin hiljaa mielessäni, että hän vastaisi - vastaisi sitten mitä tahansa. Kului puoli minuuttia, ja sitten puhelimeni piippasi. Se oli häneltä.
Minut valtasi onnellisuuden tunne, sillä tunsin, että minut oli hyväksytty. Hän suostui! Soveimme tapaamisesta, josta olin osannut vain haaveilla. Se tuntui epätodelliselta, enkä tiennyt mitä ajatella. Kuvittelin hänen hämmentyneen ilmeensä hymyn sävyttämänä saadessaan viestini, enkä sen jälkeen voinutkaan ajatella muuta. Yritin olla hermoilematta tapaamisesta, sillä tiesin että olisi oltava vain oma itsensä
Se hetki lähestyi, jolloin minun olisi pitänyt tehdä vaikutus. Se ei tullut yhtäkkiä, vaan matelemalla, hitaasti kiduttaen. En onnistunut pitämään jännitystä loitolla, mietein mistä puhuisimme, miten hän katsoisi minua, mitä hän ajattelisi. Jännitys kuitenkin laukesi, kun näin hänen tulevan sovittuna hetkenä, ajoissa, hymyillen ja ripeästi liikkuen. Se tuntui hienolta, joku sittenkin ehkä välittää minusta.
Tapaaminen sujui hienosti, hän tuntui avoimelta ja suorapuheiselta. En tuntenut tehneeni mitään väärin enkä yrittäneeni liikaa, olin vain oma itseni. Puhuimme niitä näitä, välillä oli taukoja, mutta ne eivät minua haitanneet. Katsoin hänen turvallisiin silmiinsä, mutta hän vältteli pidempiä katsekontakteja. Se oli oikeastaan hyvä, sillä olisin voinut katsoa niihin vaikka ikuisuuden, lumoutuneena hänen suloiseen olemukseensa. Hän oli todellinen mukava itsensä, joka tarkoittaa jotain uskomattoman hienoa tässä maailmassa. Saatoin hänet kotiin, halusin tehdä hänen olonsa turvalliseksi. Halusin myös nauttia hänen läheisyydestään viimeiseen asti, sillä en tiennyt miten se tulisi päättymään. Ylitin itseni sanomalla, että hänen hymynsä oli kaunis. Olin onnellinen, kun hän näytti onnelliselta. Halasimme ja hyvästelimme.
Lähdin kotiin sekavin tuntein, olin samaan aikaan onnellinen ja jännittynyt. Tapasin matkalla pari tuttua joiden kanssa vaihdoin pari sanaa, mutten pystynyt keskusteluun. Kotona en saanut häntä mielestäni, mutta ennen kuin kiittäisin häntä seurasta, päätin nukkua yön yli ja antaa molemmille aikaa ajatuksille. Aamulla tiesin, että haluaisin tutustua vielä paremmin, sillä rakastumisen tunteesta ei voi erehtyä. Lähetin viestin, jossa kerroin, että minulla oli kivaa ja sopisi tutustua vielä syvemminkin. Halusin olla hienovarainen, enkä tunnustaa kaikkea heti - se olisi voinut pelottaa hänet pois. Eilisen päivän halaus, lähin kontakti häneen oli jäänyt mieleeni. Se tuntui ihanalta, sillä olisin vain halunnut olla hänen lähellään, tekemättä mitään. Kunpa vain saisin taas halata häntä, puristaa hänet kylkeäni vasten ja tuntea hänen kehonsa lämmön.
Se tapahtui yllättävän nopeasti. Hän vastasi pian, ja vähän ajan päästä makasin murtuneena sängyssäni. En voinut pidätellä itkuani - tunteeni purkautuivat ulos kyynelinä. Tällä kertaa en itkenyt onnesta, vaan surusta. Kun tajusin, että olin menettänyt hänet - ikuisestiko? - olisin halunnut herätä pahasta unesta, hänen vierellään. Päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä ja ajatuksia. Miten jotain niin täydellistä saattaa ihminen menettää? Mitä tein väärin? Miksi hän ei välittänyt minusta? Löytyisikö maailmasta toista hänen kaltaistaan? Miksi en voisi vain yksinkertaisesti olla hänen kanssaan, unohtaa huolet ja vaikeudet? Itsekkäät tunteet valtasivat mieleni ja yritin työntää niitä pois. Halusin kuitenkin vain, että hän olisi onnellinen... mutta en halunnut hyväksyä sitä , että voisi olla joskus onnellinen ilman minua. Itkin itseni uneen, ja kun heräsin, olin yhä surullisempi. En tiennyt, että pienen tutustumishetken jälkeen voisi tulla näin surulliseksi toisen menettämisestä, mutta kyllä sekin on mahdollista. Seuraavanakaan päivänä en pystynyt syömään juuri mitään, ajattelemaan mitään muuta. Olin vaipumassa masennukseen.
Olisimme voineet olla yhdessä onnellisia. Miksei hän antanut toista tilaisuutta? Hän ei loukannut tunteitani, vaan oli hienovarainen. Hyvä niin, mutta se vakuuttaa minut vielä paremmin hänen ihanasta luonteestaan. Miten tottuisin tähän ajatukseen? Miten saan hänet pois mielestäni? Luen viestejä ja mietin keskusteluitamme yhä uudelleen ja uudelleen, etsien pientä toivon merkkiä, signaalia joka kertoisi että peli ei ole vielä menetetty ja voisin voittaa hänen tunteensa puolelleni. Hyväksyisin hänet sellaisena, kaikki hänen vikansa mitkä tekevät hänestä ihmisen.
Mietin vain, että miten hänen sydämensä voisi valloittaa? Miten se olisi mahdollista? Ajattelin, että kirjoittaisin tarinan hänelle tunteistani, mutta en kuitenkaan uskaltaisi lähettää sitä hänelle, vaikka hän onkin varmasti luotettava. Pelkään, että se joutuisi vääriin käsiin, mutta ei se toisaalta minua haittaisi, jos vain saisin olla hänen vierellään ja rakastaa. Välillä toivon, että saisin vanhan elämäni takaisin, välillä että hän katoaisi mielestäni. Eniten kuitenkin toivon, että voisin jakaa koko elämäni hänen kanssaan, olla hänen vierellään joka hetki ja tukea häntä. Nyt olen kuitenkin yksin, eikä minulla ole ketään kenelle kertoa. Haluan kertoa hänelle.
Hän sytytti rakkauteni liekin, mutta heitti sitten vettä päälle. Se ei kuitenkaan sammunut, vaan voimistui, itkee nyt kaipuusta ja elämän valosta, joka sisälläni palaa hänen vuokseen. Viimeinen toivoni on, että hänen mielensä joskus vielä muuttuisi. Vain aika tietää.
huom: päivitetty versio (jos olet lukeneet edellisen)
____________________________________________________________________
Huomasin hänet lukion alkaessa. Hän oli kuin muutkin tytöt, mutta silti katseeni vaellellessa se pysähtyi aina häneen. Mietin kauan mikä sai tämän aikaan, mutta se selvisi kyllä. Hänen hymynsä... Hänen hymynsä oli kaunis, ihastuttava, niin valloittava että se sai minut aina käsittämättömän onnellisuuden tunteen valtaan, vaikken edes tuntenut häntä. Hymyillessään hänen huuliensa alta paljastuivat kauniit hampaat. Suupielet kohosivat vienosti, luoden kasvoille ilmeen jota ei voi sanoin kuvailla. Kauniit siniset silmät loistivat kuin tuikut pimeydessä, luoden syvän katseen, jonka olisi halunnut osuvan omalle kohdalle - sitä sattui kuitenkin vain harvoin. Hänen kasvonsa hehkuivat onnellisuutta, lämpöä ja rakkautta, jonka olisin halunnut kokea lähelläni.
Olin välillä unohtanut hänet stressin alla koulussa, mutta aika-ajoin hänen kasvonsa pyörivät mielessäni ja tunsin kaipuun läheisyyteen ja rakkauteen, jonka häneltä olisi voinut saada. Hän oli poikkeuksellinen, aidosti rakastettava ihminen, jonkalaisia on vähän elämässäni. Raitis, ei polta tai kiroile, ystävällinen, ihastuttavalla tavalla ujo, kaikella tavalla viehättävä ja asiallinen - kuin unelmieni täyttymys, jota en ennen uskonut olevan olemassakaan.
Meni päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosi. Tunsin olevani ihastunut. En ollut juuri koskaan jutellut hänen kanssaan koulussa, mutta tunsin, että hän olisi se oikea. Halusin kertoa hänelle tunteistani, mutta en saanut siihen tilaisuutta. Olin epätoivoinen, en keksinyt mitään hyvää keinoa. Mietein, olisinko voinut mennä kertomaan koulussa, olisiko pitänyt soittaa tai käydä tapaamassa, liittyä seuraan koulun jälkeen... Kunnes viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi huono, mutta mahdollinen tekstiviesti. En tiennyt edes hänen numeroaan, mutta sain sen numeropalvelusta. Kirjoitin erilaisia viestejä ja kuvittelin itseni hänen asemaansa - viestit tuntuivat töksähtäviltä ja huonoilta.
Pohdinnan jälkeen sain kuitenkin lähetettyä viestin, jossa pyysin häntä ulos. Koko sinä päivänä en pystynyt keskittymään mihinkään, en syömään, ajattelemaan. Kiemurtelin vain paikallani miettien, mitä hän mahtoi ajatella. Tunsin kuinka sydämeni huusi pelosta. Tällainen lähes tuntematon lähettää yhtäkkiä viestin, jossa kertoo haluavansa tutustua paremmin. Kului vartti, puoli tuntia, tunti, puoli päivää, enkä saanut vastausta. Olin pettynyt, todella pettynyt itseeni, miksi tein niin ja mitä tein väärin. Olisiko pitänyt jättää viesti lähettämättä? Käperryin surullisena peiton alle, puristin puhelintani ja rukoilin hiljaa mielessäni, että hän vastaisi - vastaisi sitten mitä tahansa. Kului puoli minuuttia, ja sitten puhelimeni piippasi. Se oli häneltä.
Minut valtasi onnellisuuden tunne, sillä tunsin, että minut oli hyväksytty. Hän suostui! Soveimme tapaamisesta, josta olin osannut vain haaveilla. Se tuntui epätodelliselta, enkä tiennyt mitä ajatella. Kuvittelin hänen hämmentyneen ilmeensä hymyn sävyttämänä saadessaan viestini, enkä sen jälkeen voinutkaan ajatella muuta. Yritin olla hermoilematta tapaamisesta, sillä tiesin että olisi oltava vain oma itsensä
Se hetki lähestyi, jolloin minun olisi pitänyt tehdä vaikutus. Se ei tullut yhtäkkiä, vaan matelemalla, hitaasti kiduttaen. En onnistunut pitämään jännitystä loitolla, mietein mistä puhuisimme, miten hän katsoisi minua, mitä hän ajattelisi. Jännitys kuitenkin laukesi, kun näin hänen tulevan sovittuna hetkenä, ajoissa, hymyillen ja ripeästi liikkuen. Se tuntui hienolta, joku sittenkin ehkä välittää minusta.
Tapaaminen sujui hienosti, hän tuntui avoimelta ja suorapuheiselta. En tuntenut tehneeni mitään väärin enkä yrittäneeni liikaa, olin vain oma itseni. Puhuimme niitä näitä, välillä oli taukoja, mutta ne eivät minua haitanneet. Katsoin hänen turvallisiin silmiinsä, mutta hän vältteli pidempiä katsekontakteja. Se oli oikeastaan hyvä, sillä olisin voinut katsoa niihin vaikka ikuisuuden, lumoutuneena hänen suloiseen olemukseensa. Hän oli todellinen mukava itsensä, joka tarkoittaa jotain uskomattoman hienoa tässä maailmassa. Saatoin hänet kotiin, halusin tehdä hänen olonsa turvalliseksi. Halusin myös nauttia hänen läheisyydestään viimeiseen asti, sillä en tiennyt miten se tulisi päättymään. Ylitin itseni sanomalla, että hänen hymynsä oli kaunis. Olin onnellinen, kun hän näytti onnelliselta. Halasimme ja hyvästelimme.
Lähdin kotiin sekavin tuntein, olin samaan aikaan onnellinen ja jännittynyt. Tapasin matkalla pari tuttua joiden kanssa vaihdoin pari sanaa, mutten pystynyt keskusteluun. Kotona en saanut häntä mielestäni, mutta ennen kuin kiittäisin häntä seurasta, päätin nukkua yön yli ja antaa molemmille aikaa ajatuksille. Aamulla tiesin, että haluaisin tutustua vielä paremmin, sillä rakastumisen tunteesta ei voi erehtyä. Lähetin viestin, jossa kerroin, että minulla oli kivaa ja sopisi tutustua vielä syvemminkin. Halusin olla hienovarainen, enkä tunnustaa kaikkea heti - se olisi voinut pelottaa hänet pois. Eilisen päivän halaus, lähin kontakti häneen oli jäänyt mieleeni. Se tuntui ihanalta, sillä olisin vain halunnut olla hänen lähellään, tekemättä mitään. Kunpa vain saisin taas halata häntä, puristaa hänet kylkeäni vasten ja tuntea hänen kehonsa lämmön.
Se tapahtui yllättävän nopeasti. Hän vastasi pian, ja vähän ajan päästä makasin murtuneena sängyssäni. En voinut pidätellä itkuani - tunteeni purkautuivat ulos kyynelinä. Tällä kertaa en itkenyt onnesta, vaan surusta. Kun tajusin, että olin menettänyt hänet - ikuisestiko? - olisin halunnut herätä pahasta unesta, hänen vierellään. Päässäni pyöri lukuisia kysymyksiä ja ajatuksia. Miten jotain niin täydellistä saattaa ihminen menettää? Mitä tein väärin? Miksi hän ei välittänyt minusta? Löytyisikö maailmasta toista hänen kaltaistaan? Miksi en voisi vain yksinkertaisesti olla hänen kanssaan, unohtaa huolet ja vaikeudet? Itsekkäät tunteet valtasivat mieleni ja yritin työntää niitä pois. Halusin kuitenkin vain, että hän olisi onnellinen... mutta en halunnut hyväksyä sitä , että voisi olla joskus onnellinen ilman minua. Itkin itseni uneen, ja kun heräsin, olin yhä surullisempi. En tiennyt, että pienen tutustumishetken jälkeen voisi tulla näin surulliseksi toisen menettämisestä, mutta kyllä sekin on mahdollista. Seuraavanakaan päivänä en pystynyt syömään juuri mitään, ajattelemaan mitään muuta. Olin vaipumassa masennukseen.
Olisimme voineet olla yhdessä onnellisia. Miksei hän antanut toista tilaisuutta? Hän ei loukannut tunteitani, vaan oli hienovarainen. Hyvä niin, mutta se vakuuttaa minut vielä paremmin hänen ihanasta luonteestaan. Miten tottuisin tähän ajatukseen? Miten saan hänet pois mielestäni? Luen viestejä ja mietin keskusteluitamme yhä uudelleen ja uudelleen, etsien pientä toivon merkkiä, signaalia joka kertoisi että peli ei ole vielä menetetty ja voisin voittaa hänen tunteensa puolelleni. Hyväksyisin hänet sellaisena, kaikki hänen vikansa mitkä tekevät hänestä ihmisen.
Mietin vain, että miten hänen sydämensä voisi valloittaa? Miten se olisi mahdollista? Ajattelin, että kirjoittaisin tarinan hänelle tunteistani, mutta en kuitenkaan uskaltaisi lähettää sitä hänelle, vaikka hän onkin varmasti luotettava. Pelkään, että se joutuisi vääriin käsiin, mutta ei se toisaalta minua haittaisi, jos vain saisin olla hänen vierellään ja rakastaa. Välillä toivon, että saisin vanhan elämäni takaisin, välillä että hän katoaisi mielestäni. Eniten kuitenkin toivon, että voisin jakaa koko elämäni hänen kanssaan, olla hänen vierellään joka hetki ja tukea häntä. Nyt olen kuitenkin yksin, eikä minulla ole ketään kenelle kertoa. Haluan kertoa hänelle.
Hän sytytti rakkauteni liekin, mutta heitti sitten vettä päälle. Se ei kuitenkaan sammunut, vaan voimistui, itkee nyt kaipuusta ja elämän valosta, joka sisälläni palaa hänen vuokseen. Viimeinen toivoni on, että hänen mielensä joskus vielä muuttuisi. Vain aika tietää.
Vastaukset 10
Vanhimmat
mitään syytä? Jos sinua noin paljon se vaivaa niin voithan kysyä...vaikka sitten kirjeen muodossa...kaunis kirje tuo, ei kukaan siitä ainakaan loukkaannu/suutu.
Sanoi syyksi että en vain ole ihan sitä mitä hän hakee.
Voisikohan tuon kirjeen lähettäminen tuntua hänestä ahdistavalta ja mahdollisesti pilata kaveriutemme (jep, kaverina hän halusi kyllä pysyä)??.
sain lukio aikana kirjeen, mutta se ei ollut lainkaan yhtä "dramaattinen" kuin tuo kirjoituksesi. siitä huolimatta jätin vastaamatta, koska sillä hetkelle, ja siinä tilanteessa, mies ei ollut oikea. Melkein 15 vuotta myöhemmin tuo saamani kirje alkaa vasta lämmittää sisintäni- ja nyt mietin, että mitä jos olisin vastannut, missä olisin nyt...???
Neuvoni on siis se, kirjoita kirje, mutta älä noin vahvasti. Meitä naisiakin on monenlaisina ja toisia tapasi lähestyä saattaa pelottaa...
Jos tyttö on sanonut noin kiltisti, että et ole oikein se, jota hän etsii, niin sitten se on niin. Kirjoituksesi antoi minulle vinkin, kuinka selviytyä vastaavasta tilanteesta. Eräs poika on pyytänyt minua kahville, tiedän silti jo nyt, ettei hän ole minua varten. Menen silti, sillä voin olla väärässäkin. Aion kuitenkin sanoa hänelle juuri noilla sanoilla (sinä et ole oikein sitä, mitä etsin), jos minusta tuntuu vielä samalta kuin nyt. Loukata en halua missään tapauksessa.
Pidä arvostuksesi tytön silmissä, äläkä ala kiemurtelemaan ja rukoilemaan. Tyttö kyllä tietää, että tykkäät. Olet fiksu ja ymmärrät varmasti kerrasta. Ja haluathan olla kuitenkin hänen ystävänsä...
Jos oikeasti on johonkin rakastunut, niin ei siitä tule yhtään mitään jos vain yrittää olla kaveria. Ne tunteet toista kohtaan repii rakastuneen palasiksi ennemmin tai myöhemmin. Jos yrittää väkisin olla kaveria sellasn kanssa, johon on yksipuoleisesti rakastunut, niin siinä sattuu vaan moninkertasesti enemmän, kuin jos ottas eteäsyyttä.
Sellaset, jotka ei itse ole koskaan ollu yksipuoleisesti tosissaan rakastunu, sellaset ei yleensä ymmärrä tuota. Jos itsellä ei ole mitään tunteita toista kohtaan, niin helppohan sellasen on todeta, että voihan sitä olla sitten ystäviä kuitenkin.
Ja kyse ei nyt todellakaan ole siitä, että ei pitäs toisesta, päinvastoin. Kyse on siitä, että pitää liikaakin että pelkkä ystävyyssihde voisi onnistua.
kirjeellä. En ole eläissäni saanut yhtään rakkauskirjettä, sillä silmäni eivät ole kuin pimeydessä tuikkivat tähdet eikä ulkonäössäni ole koskaan ollut mitään erityisen viehättävää.
Mieti, kannattaako ottaa riski joutua naurunalaiseksi. Minä olisin niin hölmö, että lähettäisin. Kirjeenlähettämiseen ei kuole, vaikka vastaanottaja pitäisikin sinua pakkomielteisenä hölmönä.
Itsensä kirjallisessa nolaamisessa on sekin hyvä puoli, että heti sen lähettämisen jälkeen alat katua tekoasi suunnattomasti ja hänen unohtamisensa on helpompaa, kun vielä sen lisäksi alat järjestelmällisesti vältellä hänen näkemistään.
Älä sure, elämä jatkuu ja hän ei ole ainoa tyttö maailmassa. Sydänsuruihin ei kannata kuolla
Jos saisin sun kirjeen. Liian siirappista, liian epävarmaa.
"Minut valtasi onnellisuuden tunne, sillä tunsin, että minut oli hyväksytty. Hän suostui!... Kuvittelin hänen hämmentyneen ilmeensä hymyn sävyttämänä saadessaan viestini..." Blaah, blaa.
Jos kirjoittajan urasta haaveilet, niin ehkä voisit tarjota tekstiäsi nuorten naisten tai oikeastaan tyttöjen (13-15v) lehtiin (Demi jne).
Kyllähän se näin itsellekin alkaa tuntua melko siirappiselta jälkeenpäin :). Sitä vain tunnekuohuissaan kirjoitteli...tuli kuitenkin suoraan sydämestä.
Niin ja kenen tahansa joka joutuu tällaisen tilanteen eteen, kannattaisi kokeilla kirjoittaa tällainen tarina. Kyllä se helpotti, kun sai purkaa omat ajatukset sanoiksi.
mies oikeesti vilpittömästi on ihastunu tyttöön ja haluis jakaa tunteet ni mitäs tekee naiset? tuomitsee ku eihän hänellä ole itsevarmuutta,RAHAA,valtaa?
pitäs varmaan olla se 100 petikumppanin kanssa jaetut yöt niin että on täysin paatunut ja niin ettei enää osaa ku kerskata sänky kokemuksista ni sitten olis hyvä? ja mua muutenki on alkanu naurattaa nyky maailma, naiset valittaa että heitä ei kunnioiteta ja heillä menee niin huonosta blaa...blaa...blaa.vaikka oikeesti ei varmaan oo Maailman Historiassa koskaan naisella oo menny näin hyvin.esim kahtokaas paljo suomessa on naisia ja paljoko on miehiä? nimittäin naisia on paljo enemmä.silti ku katon deitti ilmoituksia yms ni ne on TÄYNNÄ miesten hakuja eikä juurikaa naisten. voin nostaa sille miehelle melkein hattua joka sellasen täältä suomesta saa. en siis tarkoita etteikö olis hyviä naisia mutta vois kyllä suomineito pistää rimaa pikkusen alemmaksi. ei suinkaan kaikille oo varattuna se brad pitt tai angelina jolie?
Muuten sit vielä siitä ku ihmiset puhuu aina siitä rakkaudesta ja miten ne on löytäny oman rakkaan ja haluaa viettää sen kanssa kokoelämänsä, hyvin aateltu mutta miksi sitä ei voi mennä naimisiin sitten? eikö se olis se tosi rakkaus että menee naimisiin ja lupaa sitoutua kyseiseen ihmiseen loppuelämäksi? mutta nykyihminen on niin hieno että se luultavasti tän ihastuksen kans menee sänkyyn jo 1vk siitä ku on tavattu sitten ku se koko homma pyörii sen 1-2v ni sen jälkeen pikkuriitojen ja erimielisyyksien kanssa tullaan siihen tulokseen ettei tästä tuu mitn ja erotaan ja etsitään uus ja sitä rataa.
Jos mies tai nainen on vähä hankala on alkoholi ongelmia tai muuta sellaista ni heti erotaan, mä en pysty oleen ton kanssa. mutta onko sitä täydellistä ihmistä olemassakaan? onko oikeesti sellasta ihmistä olemassakaan joka täyttäs aina kaikki kriteerit? ja eikö se Tosi rakkaus oikeesti ole sitä että kestää ne ihmisen huonotki puolet? niin myötä kuin vastoinkäymisissä kunnes kuolema erottaa? ja eikö oo niin että se mikä ei tapa se vahvistaa? Niinku joku on joskus sanonu: Rakastuminen ja rakastaminen on kaksi eri asiaa.
Sitten vielä yleensä jos tullaa raskaaksi ni tehdään abortti koska ei olla valmiita lapsen äidiksi/isäksi? miksi sitä ei voi mennä naimisiin ja kuksia sitten niitä lapsia ku on varma pohja liitolle, miehen ja naisen siis? oikeesti jokainen musta vois miettiä omalle kohdalle aborttia, moni aattelee että ei se oo oikee ihminen eikä sillä oo mitään tajuntaa vielä?
toi on varmasti maailman järkyttävimpiä erehdyksiä mitä ihminen on keksinyt. aatelkaapa jos sinusta tai minusta ei oltas aateltu tollee että ei sillä oo tajuntaa ollenkaa.. me ei oltas saatu Jumalalta saatua elämää ollenkaa. Abortti on justiinsa sama asia ku se että otat vasta syntyneen vauvan, tai nuoren lapsen tai aikuisen ja tapat sen.vielä näin miten ne sen tappaa sinne kohtuu ja imee letkuilla sieltä ni Voi Herran Jumala sentään miten järkyttävää touhua.aikuisen tappamisen mä vielä voin jotenki sulattaa mut toi on jo jotain aivan muuta. jos et halua elättää lastas ni anna se adoptoitavaksi edes jollekki että lapsi parka saa edes elää. vai mikä te olette ihmiset sanelemaan kuka saa syntyä ja kuka ei?