Jos hakee apua masennukseen, saako koulu tietää asiasta jotakin kautta? Olen amk:ssa suorittamassa sosionomin tutkintoa, enkä tiedä miten koulu mahtaisi suhtautua masennukseen. Paitsi, että koulun alkaessa sanottiin, että sosiaalialalla toimivalla ei mielellään saisi olla mielenterveydellisiä ongelmia.
Masennuin yläasteen alussa ja sitä kesti melkein lukion viimeiselle luokalle. Lääkäristä en apua uskaltanut silloin hakea, mutta äidilleni asiasta kerroin olessani lukiossa. Ajattelin saavani häneltä tukea, mutta kaikki päätyi siihen, että äitini syyllisti minua siitä, että pilasin hänen elämänsä kertomalla. Sain hänetkin voimaan pahoin ja pelkäämään minun puolestani. Tein hänen elämästään hirveää kertomalla masennuksestani ja viiltelystäni. Viiltelin tuolloin tosiaankin itseäni ja kuvittelin mielessäni, miten tekisin itsemurhan. Kun äitini ilmoitti minulle, että masennukseni pilasi hänen elämänsä, yritin kovasti esittää onnellista. Se taisi onnistua, sillä vähitellen äitini unohti asian. Masennus meni tuolloin ohi itsestään. En tiedä mikä sen aiheutti, enkä miksi se parantui.
Olen ollut melkeinpä onnellinen viimeiset kolme vuotta, mutta nyt minusta tuntuu, että olen masentumassa taas. Tänäänkin itkin suurimman osan päivästä, koska tuntui niin pahalta. Viiltelykin houkuttelisi taas, mutta en ole uskaltanut aloittaa sitä, sillä viimeksi sen lopettaminen oli todella vaikeaa. Siitä tuli riippuvaiseksi ja vain se poisti pahaa oloa. En tahtoisi siihen kierteeseen taas, mutta en tiedä pystynkö vastustamaan itseäni kauaa enää.
En tiedä, mitä tekisin. Perheelle ja ystäville en uskalla kertoa. Pelkään kai taas joutuvani muiden elämän pilaamisesta. Ja muutenkin pelkään heidän suhtautumistaan. Lääkäristä en uskalla apua hakea, koska pelkään sen selviävän koululleni ja siitä olevan vaikutuksia opiskeluihini. Pidän nimittäin todella paljon opiskelemasta alastani enkä tosiaankaan halua lopettaa sen opiskelua. En siis tiedä mitä tekisin. Ehkä minun täytyy vain jatkaa näyttelemistä. Kaikki luulevat minun olevan onnellinen, enkä haluaisi pettää heitä. Mutta toisaalta en tiedä miten kauan jaksan jatkaa esittämistä. Se vie niin paljon voimia. Helpoimpaa olisi varmaan vain viiltää ranteet auki, mutta olen niin suuri pelkuri, etten luultavasti pysty edes sitä tekemään. Tunnen olevani umpikujassa jälleen kerran.
Taisi tulla hieman pidempi tarina kuin oli tarkoitus, mutta jollain tavalla tämä helpotti oloani, vaikka eihän tähän kaikki tietenkään edes mahtunut.
Masennuin yläasteen alussa ja sitä kesti melkein lukion viimeiselle luokalle. Lääkäristä en apua uskaltanut silloin hakea, mutta äidilleni asiasta kerroin olessani lukiossa. Ajattelin saavani häneltä tukea, mutta kaikki päätyi siihen, että äitini syyllisti minua siitä, että pilasin hänen elämänsä kertomalla. Sain hänetkin voimaan pahoin ja pelkäämään minun puolestani. Tein hänen elämästään hirveää kertomalla masennuksestani ja viiltelystäni. Viiltelin tuolloin tosiaankin itseäni ja kuvittelin mielessäni, miten tekisin itsemurhan. Kun äitini ilmoitti minulle, että masennukseni pilasi hänen elämänsä, yritin kovasti esittää onnellista. Se taisi onnistua, sillä vähitellen äitini unohti asian. Masennus meni tuolloin ohi itsestään. En tiedä mikä sen aiheutti, enkä miksi se parantui.
Olen ollut melkeinpä onnellinen viimeiset kolme vuotta, mutta nyt minusta tuntuu, että olen masentumassa taas. Tänäänkin itkin suurimman osan päivästä, koska tuntui niin pahalta. Viiltelykin houkuttelisi taas, mutta en ole uskaltanut aloittaa sitä, sillä viimeksi sen lopettaminen oli todella vaikeaa. Siitä tuli riippuvaiseksi ja vain se poisti pahaa oloa. En tahtoisi siihen kierteeseen taas, mutta en tiedä pystynkö vastustamaan itseäni kauaa enää.
En tiedä, mitä tekisin. Perheelle ja ystäville en uskalla kertoa. Pelkään kai taas joutuvani muiden elämän pilaamisesta. Ja muutenkin pelkään heidän suhtautumistaan. Lääkäristä en uskalla apua hakea, koska pelkään sen selviävän koululleni ja siitä olevan vaikutuksia opiskeluihini. Pidän nimittäin todella paljon opiskelemasta alastani enkä tosiaankaan halua lopettaa sen opiskelua. En siis tiedä mitä tekisin. Ehkä minun täytyy vain jatkaa näyttelemistä. Kaikki luulevat minun olevan onnellinen, enkä haluaisi pettää heitä. Mutta toisaalta en tiedä miten kauan jaksan jatkaa esittämistä. Se vie niin paljon voimia. Helpoimpaa olisi varmaan vain viiltää ranteet auki, mutta olen niin suuri pelkuri, etten luultavasti pysty edes sitä tekemään. Tunnen olevani umpikujassa jälleen kerran.
Taisi tulla hieman pidempi tarina kuin oli tarkoitus, mutta jollain tavalla tämä helpotti oloani, vaikka eihän tähän kaikki tietenkään edes mahtunut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse hain apua koulumme terveydenhoitajan kautta. Kelläpä niitä mielellään saisi olla mielenterveydelisiä ongelmia?
Hae apua, ihan mistä vaan. Parempi työntekijä susta tulee, kun on omakohtaistakin kokemusta tosielämästä.
Itse olen päihdetyössä, vaikka olen alkoholisiti! Tosi pitkään jo raitis sellainen, mutta vielä opiskeluaikana oli juopotteluongelma. Olin aikuuisopiskelija ja ongelmani oli ollut jo toistakymmentä vuotta.
Tsemiä.
Jos et mene omaan kouluterveydenhuoltoon vaan terveyskeskukseen tai yksityiselle, ei tiedot mitenkään leviä sun koululle. Ei niitä saa lähettää minnekään ellet anna lupaa. Kouluth:llekin varmaan voisit mennä, onhan niilläkin vaitiolovelvollisuus. Mutta jos on noin sanottu ettei masennusta saisi mielellään olla tuolla alalla, niin itse en ehkä silti menisi kouluth:lle, varmuuden vuoksi.
Itse opiskelen lähihoitajaksi, vika vuosi menossa. Oponi ja tutor opettajani tietävät mielenterveys ongelmistani ja se ei koulun käyntiä haittaa. Vuosi sitten yritin tappaa itseni viinalla ja lääkkeillä. Elossa ollaan viel, mut hoitoon siitä joutui. Kävin oponi kanssa juttelemassa asiasta, kerroin rehellisesti mitä oli tapahtunut. Se ei estä koulun käyntiä, jos todellakin on halua saada kyseinen ammatti itsellensä. Koulun kautta saa myös apua ja siellä tuetaan opiskelua kaikel mahollisel taval.