Kolmilapsinen perheemme asuu samalla paikkakunnalla kaikkien isovanhempien kanssa. Aiemmin mieheni mielestä lapsemme saisivat nähdä isovanhempiaan (myös hänen omia vanhempiaan) maksimissaan kerran kuukaudessa, kun ovat niin epämiellyttäviä tyyppejä, hemmottelevat lapset piloille ja muutenkin kertoilevat tyhmiä juttuja (esim. omia mielipiteitään uskonnosta tai muista yleismaailmallisista asioista) ja aivopesevät lapset.
Mielestäni tämä oli ihan uskomaton asenne! Mainittakoon että mm. minun vanhempani kuskaavat lapsia harrastuksiin, ja minun mielestäni arki ei edes sujuisi ilman heitä.
Keskeustelimme tästä asiasta, ja kävi ilmi että mieheni ei koskaan saanut kummoistakaan huomiota omilta isovanhemmiltaan. Ei esimerkiksi muistanut että isovanhemmat olisivat juuri koskaan halanneet, korkeintaan pappa joskus antoi "partaa". Tämän papan kuolema mieheni ollessa murrosikäinen olikin sitten kova paikka. Lisäksi mieheni vanhemmat ovat varsin etäisiä (nyt lastenlasten kanssa vähän pehmeämpiä), lapsen sylissä pitämistä heillä ei varmaan pahemmin ole harrastettu kotona.
Kysyin sitten, eikö hän haluaisi omien lastensa elämään tärkeitä aikuisia, joiden kanssa tehdään kivoja juttuja ja jotka saavat lapsen tuntemaan itsensä erityiseksi? Niin että sitten vanhempanakin voi muistella rakasta isovanhempaa, joka välitti? (Tämä pappaa hänkin muistelee tärkeänä ihmisenä!) Oliko hänen lapsuutensa tunneköyhyys jonkinlainen ihanne? Vai onko hän peräti kateellinen omille lapsilleen? Kotona on sääntöjä ja kieltoja ihan riittävästi, ja mielestäni lapsemme ovat varsin kilttejä ja hyvin käyttäytyviä, isovanhempien "hemmottelu" ei ole heitä "pilannut".
Mies pohti tuota päivän pari ja totesi sitten, ettei hänen lapsuudessaan oikeastaan kyllä mitään erityisen hyvää ollut, joten lapset saavat tapailla isovanhempiaan useammankin kerran viikossa...
Mielestäni tämä oli ihan uskomaton asenne! Mainittakoon että mm. minun vanhempani kuskaavat lapsia harrastuksiin, ja minun mielestäni arki ei edes sujuisi ilman heitä.
Keskeustelimme tästä asiasta, ja kävi ilmi että mieheni ei koskaan saanut kummoistakaan huomiota omilta isovanhemmiltaan. Ei esimerkiksi muistanut että isovanhemmat olisivat juuri koskaan halanneet, korkeintaan pappa joskus antoi "partaa". Tämän papan kuolema mieheni ollessa murrosikäinen olikin sitten kova paikka. Lisäksi mieheni vanhemmat ovat varsin etäisiä (nyt lastenlasten kanssa vähän pehmeämpiä), lapsen sylissä pitämistä heillä ei varmaan pahemmin ole harrastettu kotona.
Kysyin sitten, eikö hän haluaisi omien lastensa elämään tärkeitä aikuisia, joiden kanssa tehdään kivoja juttuja ja jotka saavat lapsen tuntemaan itsensä erityiseksi? Niin että sitten vanhempanakin voi muistella rakasta isovanhempaa, joka välitti? (Tämä pappaa hänkin muistelee tärkeänä ihmisenä!) Oliko hänen lapsuutensa tunneköyhyys jonkinlainen ihanne? Vai onko hän peräti kateellinen omille lapsilleen? Kotona on sääntöjä ja kieltoja ihan riittävästi, ja mielestäni lapsemme ovat varsin kilttejä ja hyvin käyttäytyviä, isovanhempien "hemmottelu" ei ole heitä "pilannut".
Mies pohti tuota päivän pari ja totesi sitten, ettei hänen lapsuudessaan oikeastaan kyllä mitään erityisen hyvää ollut, joten lapset saavat tapailla isovanhempiaan useammankin kerran viikossa...
Vastaukset 1
Vanhimmat
toistaa kotoaan ja lapsuudesta opittuja malleja tiedostamatta että tekee niin, puhumattakaan että ymmärtäisi syitä. Väkivaltaisesta kodista mallinsa saanut lapsi jatkaa väkivallan kierrettä, kylmästä ja puhumattomasta kodista tullut ei osaa puhua ja niin edelleen. Kierre katkeaa vasta kun joku niin sanottu ulkopuolinen tulee ja kertoo kuinka järjetöntä ja perusteetonta tuollainen käytös on.
Hienoa että olette puhuneet asioista ja löytäneet ratkaisuja. Oma mieheni on kotoisin ongelmaperheestä ja hän on pystynyt katkaisemaan alkoholismin ja väkivallan kierteen. Olen ylpeä miehestäni!