Mitä mieltä olette?
Olen menettänyt yöuneni seuraavasta syystä:
äitini saa ehkä työtarjouksen Ruotsista, ja jos/kun hän sinne lähtee veljeni 17 v. jäisi yksin tänne Helsinkiin.
Veljeni on tietysti tavallaan aikuinen, mutta samalla vielä lapsi.
Ikävintä tässä on se että isämme jo asuu Ruotsissa (hän on siis ruotsalainen ja asuimme Tukholmassa kun olimme lapsia ja muutimme -90 tänne Helsinkiin, kun vanhempamme erosivat. Äitini on suomalainen).
Veljeni siis jäisi yksin ihan uuteen elämäntilanteeseen ja joutuisi mm. seuraavien asioiden eteen:
1. hylätyksi tulemisen tunne
2. yksinäisyys
3. vastuu kaikesta mikä (yksin) asumiseen liittyy
4. koska hänellä olisi yhtäkkiä niin paljon muuta ajateltavaa hänen koulumenestyksenä saattaisi kärsiä
5. Vanhemman henkisen tuen ja läsnäolon puuttuminen
paljon muita asioita.
Äitimme on kyllästynyt työhönsä eikä ole löytänyt oman alan töitään täältä Suomesta. Hän ei vain nyt tajua että tämä tilanne voi koitua veljeni pään menoksi.
Olen itse päälle kaksikymppinen ja muuttanut kotoa, tiedän että ne viimeiset vuodet kotona ovat tosi tärkeitä että saisi omassa tahdissa kehittyä omilla jaloillaan seisovaksi aikuiseksi.
Olen puhunut sekä äidille että isälle tästä ja todella sanonut kumallekin mitä ajattelen, mutta jostain syystä ainakaan äiti ei vieläkään suostu luopumaan ajatuksesta.
Olen ihan hermorauniona. Olen niin pettynyt että äitimme oikeasti voi ajatella poismuuttamista veljeni (ja minun) luota, ihan niin kuin meillä ei olisi mitään väliä. Ihan niin kuin perheemme ei olisi jo tarpeeksi hajallaan.
Hän jopa ehdotti että minä ja poikaystäväni muuttaisimme hänen asuntoonsa veljeni seuraksi. Mutta me olemme perustamassa omaa kotia, enkä minä aio ottaa sellaista vastuuta joka kuuluu vanhemmilleni.
Olen menettänyt yöuneni seuraavasta syystä:
äitini saa ehkä työtarjouksen Ruotsista, ja jos/kun hän sinne lähtee veljeni 17 v. jäisi yksin tänne Helsinkiin.
Veljeni on tietysti tavallaan aikuinen, mutta samalla vielä lapsi.
Ikävintä tässä on se että isämme jo asuu Ruotsissa (hän on siis ruotsalainen ja asuimme Tukholmassa kun olimme lapsia ja muutimme -90 tänne Helsinkiin, kun vanhempamme erosivat. Äitini on suomalainen).
Veljeni siis jäisi yksin ihan uuteen elämäntilanteeseen ja joutuisi mm. seuraavien asioiden eteen:
1. hylätyksi tulemisen tunne
2. yksinäisyys
3. vastuu kaikesta mikä (yksin) asumiseen liittyy
4. koska hänellä olisi yhtäkkiä niin paljon muuta ajateltavaa hänen koulumenestyksenä saattaisi kärsiä
5. Vanhemman henkisen tuen ja läsnäolon puuttuminen
paljon muita asioita.
Äitimme on kyllästynyt työhönsä eikä ole löytänyt oman alan töitään täältä Suomesta. Hän ei vain nyt tajua että tämä tilanne voi koitua veljeni pään menoksi.
Olen itse päälle kaksikymppinen ja muuttanut kotoa, tiedän että ne viimeiset vuodet kotona ovat tosi tärkeitä että saisi omassa tahdissa kehittyä omilla jaloillaan seisovaksi aikuiseksi.
Olen puhunut sekä äidille että isälle tästä ja todella sanonut kumallekin mitä ajattelen, mutta jostain syystä ainakaan äiti ei vieläkään suostu luopumaan ajatuksesta.
Olen ihan hermorauniona. Olen niin pettynyt että äitimme oikeasti voi ajatella poismuuttamista veljeni (ja minun) luota, ihan niin kuin meillä ei olisi mitään väliä. Ihan niin kuin perheemme ei olisi jo tarpeeksi hajallaan.
Hän jopa ehdotti että minä ja poikaystäväni muuttaisimme hänen asuntoonsa veljeni seuraksi. Mutta me olemme perustamassa omaa kotia, enkä minä aio ottaa sellaista vastuuta joka kuuluu vanhemmilleni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse muutin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea kun olin 15. Vanhemmat toki maksoivat vuokran ja ruuan sekä vaatteet ja peruskulutustavarat, sain jonkin verran tukia. Hyvin tuli pärjättyä.
Miksi veljesi tuntisi hylkäämisen tunteita? Jos hänelle selitetään että äiti ei löydä töitä, ja lähtee sen vuoksi ruotsiin, ja pojalla on vaihtoehto joko mennä sinne (jos äiti ei häntä halua, niin isällä on myös velvollisuus ottaa hänet) tai jäädä tänne opiskelemaan. Luulisi että opinnot olisi järkevä suorittaa suomessa loppuun.
18-vuotias on aivan tarpeeksi vanha ottamaan itsestään vastuun. Vanhemmat ovat elatusvelvollisia lapseensa nähden, joten he maksavat lapsen asumisen, hankinnat ja ruuan. On nykyajan paapomista että 17-vuotiaat isot ihmiset eivät osaa pestä pyykkiään tai siivota taloa. Minulla on monta ystävää jotka ovat muuttaneet muualta, ja ainoastaan yhdellä lähti touhu räpylästä kun alkoi bilettää 16-vuotiaana.
Yksinäisyys on vähän erikoinen pelko - etkös sinä ole kuitenkin samassa kaupungissa? Ja ellei veljesi ole todella onneton nörtti tai epäsosiaalinen yksilö, luulisi hänellä olevan kavereita.
17-vuotias on aivan valmis ottamaan vastuun omista tekemisistään, täysin idioottimaista että lapsia paapotaan parikymppisiksi asti kuin vauvoja, ei osata siivota itse huonetta, pestä vessaa tai käydä ruokakaupassa ostamassa muuta kuin juissia ja grillikanaa. Yksin asuminen ei ole niin vaikeaa kuin sinä luulet, tai sen koet!
Mitä ajateltavaa hänelle voisi tuosta muutoksesta syntyä? Ok, hänellä on opinnot suomessa, ja äiti tarvitsee työtä. Äiti on lyhyen matkan päässä, vain ruotsissa (tukholmassa?). Webbikamerat on keksitty.
Ellei veljesi ole täysin avuton (pilalle lellitty niin ettei kotona ole tarvinnut edes omia kalsareta viedä pyykkikoppaan) ja tasapainoton, ei yksin asumisen tulisi muodostaa noin suurta ongelmaa kuin nyt kuvailet.
Lisäksi jos veljesi kaipaa henkistä tukea vanhemmilta ja läsnäoloa, on olemssa niin sanottua tuettua asumista. Veljesi saa tukihenkilön joka auttaa häntä kaikissa asioissa, käy tarkistamassa hänen hyvinvointinsa jne. Eräs ystäväni muutti alkkisperheensä luota juuri 17-vuotiaana, ja hänellä oli tuollainen tukiperhe, mies ja nainen, joiden kanssa hänellä oli säännöllisiä tapaamisia koska hän oli niin nuori asuakseen yksin. Lisäksi on vielä erityisiä asuntoloita joissa on valvojat.
Ihmettelen suuresti jos vielä aikuinen 18-vuotias tai jopa parikymppinen vaatii noin paljon tukea että kykenee seisomaan omilla jaloillaan. Itse menin heti 18 täytettyäni töihin enkä ole tarvinnut minkään sortin tukea tms selvitäkseni elämästä. Neuvoista otan vaarin ja ihmiset ovat usein avuliaita. Kyllä sen kehityksen aikuiseksi olisi pitänyt tapahtua jo siinä 15-18 ikävuoden välillä, kun murrosikä alkaa hiipua. Ja jokainenhan joutuu joskus aloittamaan sen omilla jaloillaan seisomisen, sen tapahtuuko se nyt vai vasta kun veljesi on 18, on aivan sama.
Minusta tuntuu että se olet enemmänkin sinä joka itkee äidin perään, eikä osaa olla aikuinen. Ei parikymppisen pitäisi enää noin itkeä äitinsä perään, että äiti "hylkää".
Sorry jos tämä teksti on näin tiukkaa, mutta olen aivan totaalisen kyllästynyt katselemaan kun isot miehet paapotaan kotona niin että kun he muuttavat kotoa, ei edes imuria osata käyttää.
Tunnenpa pari 21 ja 20 vuotiasta naistakin, jotka asuvat vielä kotona. Toinen "sentään" siivoaa oman huoneensa, mutta äiti toimii palvelijana. Tällä 21-vuotiaalla äiti jopa siivoaa huoneen! Ja tytöt saavat huidella missä haluavat, äidit maksavat juna-liput ja juhlimiset sekä opinnot.... Vastuuta ei enää osata antaa nuorille, eivätkä he näin ollen sitä osaa ottaa. Kohta ollaan Italian-mallissa, eli kaikki nuoret asuvat vanhempien luona kunnes ovat 30v tai menevät naimisiin.. huonolla tuurilla asuvat vielä avioliiton ensivuodetkin kotona...
Voisihan veljesi hakea opiskelija-asuntoa ja asua kämppiksien kanssa? Niin ei olisi niin paljon vastuuta yhdellä kerralla kuin yksin asumisessa. Kyllä sitä pärjää, kyllä se elämä opettaa. :P Muutin 16vuotiaana poikaystäväni kanssa yhteen ja nyt olen 18vuotias opiskelija ja hyvin on mennyt vaikka rahallisesti välillä tekee todella tiukkaa.
Kyllä 17vuotias osaa kantaa itsestään vastuuta. Joillahan on jo lapsi siinä iässä.
Jos nyt sitten äitinne muuttaa sinne Ruotsiin, niin on todella tärkeä pitää yhteyttä keskenänne, etenkin veljeesi. Ja sun isosiskona kannattaa tukea veljeäsi.
On se kyllä mun mielestä väärin kun äiti on muuttamassa eri maahan. Mä oisin ainakin katkera äidilleni ja en ymmärtäis sitä että miten hän voisi tehdä niin?
Ja itse et ole valmis panemaan itseäsi likoon.
Katse peiliin.