Laitan viestini tännekin, sillä kaipaan todella neuvoja...Toivoisin saavani teiltä näkökulmaa tilanteeseeni, joka alkaa käydä voimilleni, enkä oikein itse löydä järkevää ulospääsyä...*huokaus* En enää tiedä, mikä on järkevää auttamista ja mikä pelkkää hyväksikäyttöä. Mihin ihmisen kuuluu vetää raja omien voimavarojensa kanssa? Kuinka paljon kanssaihmisiään kuuluu auttaa?
Isosiskoni sairastui masennukseen ja koska hänellä ei ole "ketään muuta", vastuu tilanteesta ja hänen lapsistaan jäi luonnollisesti minulle. Vein hänet päivystykseen ja sairaalaan, huolehdin tavarat sinne, keskustelin lääkäreiden ja hoitajien kanssa ja tietysti otin hänen lapsensa, raha-asiansa ja muut huollettavakseni. Sairaalajaksosta on tulossa pitkä ja onneksi sain järjestettyä lasten hoidon tasapuolisesti isän (ovat eronneet) kanssa. Mutta tämäpä ei riitäkään siskolleni!
Tietenkin autoin siskoani, koska en olisi voinut häntä yksinkään jättää, mutta kyllä minusta tuntuu pahalta se, että en ole kuullut edes yhtä kiitoksen sanaa koko tilanteesta. Kiitoksella on tapana osoittaa vastapuolelle, että arvostaa hänen näkemäänsä vaivaa ja tässä tapauksessa tekemiään uhrauksia... Lähinnä hän vaatii sitä enemmän, mitä enemmän autan ja olettaa automaattisesti minun olevan häntä varten 24/7 tavoitettavissa. Lisäksi minua ärsyttää se, että siskoni edellyttää minun jättävän koko elämäni ja olevan nyt vain hänen tukenaan (omassa elämässäni on juuri nyt isoja asioita meneillään). Sairaalajakso venyy ja venyy ja kun ehdotin siskolleni rakentavia ratkaisuja lasten hoidon järjestämiseksi (lasten isä/perhekoti), siskoni suuttui minulle verisesti. Hän ei kykene ymmärtämään sitä, että minun pieneen asuntooni ei mahdu kahta ylimääräistä ihmistä ja työnikin puolesta minun on TODELLA hankala järjestää lasten hoito ja esim. koulukuljetukset tai saatikka ottaa vastuuta kahdesta traumatisoituneesta varhaisteinistä. Sosiaalitoimeen en saa ottaa asian tiimoilta yhteyttä, enkä muutenkaan puhua asiasta ulkopuolisille (siksi kirjoitan täällä). Sen lisäksi hän vielä suuttui minulle enemmän, kun en lähtenyt viemään hänelle erästä aikakausilehteä, jonka hän olisi halunnut lukea... 20 kilometrin päähän!
Minua ihmetyttää, että missä välissä minusta tuli näiden lapsien huoltaja ja siskoni juoksupoika? Miten siitä pääsee eroon? Siskoni on sen verran sairas, että kaikki avoimet keskustelut ovat poissuljettuja... (Yritin jo kerran, laihoin tuloksin).Olen pyrkinyt vetämään rajoja esim. sillä että en suostunut mukaan hänen avohoitoneuvotteluunsa (jossa minut olisi valtuutettu tukihenkilöksi) ja muutoinkin olen akuuteissa tilanteissa pyrkinyt keksimään jonkun muun ratkaisun kuin sen, että minä hoidan ja teen... Tämä ilmeisesti on kuitenkin siskolleni aivan liikaa ja hänen mielestään olen itsekäs ja kylmä ihminen. Noissa tilanteissa hän jaksaa aina muistuttaa, kuinka hän on ollut minun tukenani ja apunani vaikeissa tilanteissa (mikä ei TODELLAKAAN pidä paikkaansa). Jos toinen sellaista vilpittömästi uskoo, miten voin sanoa, että minulla on asiasta täysin päinvastainen käsitys?
Pyydän vilpittömästi apua ja neuvoja. Tuntuu, että luhistun tämän kaiken painolastin alle.
Isosiskoni sairastui masennukseen ja koska hänellä ei ole "ketään muuta", vastuu tilanteesta ja hänen lapsistaan jäi luonnollisesti minulle. Vein hänet päivystykseen ja sairaalaan, huolehdin tavarat sinne, keskustelin lääkäreiden ja hoitajien kanssa ja tietysti otin hänen lapsensa, raha-asiansa ja muut huollettavakseni. Sairaalajaksosta on tulossa pitkä ja onneksi sain järjestettyä lasten hoidon tasapuolisesti isän (ovat eronneet) kanssa. Mutta tämäpä ei riitäkään siskolleni!
Tietenkin autoin siskoani, koska en olisi voinut häntä yksinkään jättää, mutta kyllä minusta tuntuu pahalta se, että en ole kuullut edes yhtä kiitoksen sanaa koko tilanteesta. Kiitoksella on tapana osoittaa vastapuolelle, että arvostaa hänen näkemäänsä vaivaa ja tässä tapauksessa tekemiään uhrauksia... Lähinnä hän vaatii sitä enemmän, mitä enemmän autan ja olettaa automaattisesti minun olevan häntä varten 24/7 tavoitettavissa. Lisäksi minua ärsyttää se, että siskoni edellyttää minun jättävän koko elämäni ja olevan nyt vain hänen tukenaan (omassa elämässäni on juuri nyt isoja asioita meneillään). Sairaalajakso venyy ja venyy ja kun ehdotin siskolleni rakentavia ratkaisuja lasten hoidon järjestämiseksi (lasten isä/perhekoti), siskoni suuttui minulle verisesti. Hän ei kykene ymmärtämään sitä, että minun pieneen asuntooni ei mahdu kahta ylimääräistä ihmistä ja työnikin puolesta minun on TODELLA hankala järjestää lasten hoito ja esim. koulukuljetukset tai saatikka ottaa vastuuta kahdesta traumatisoituneesta varhaisteinistä. Sosiaalitoimeen en saa ottaa asian tiimoilta yhteyttä, enkä muutenkaan puhua asiasta ulkopuolisille (siksi kirjoitan täällä). Sen lisäksi hän vielä suuttui minulle enemmän, kun en lähtenyt viemään hänelle erästä aikakausilehteä, jonka hän olisi halunnut lukea... 20 kilometrin päähän!
Minua ihmetyttää, että missä välissä minusta tuli näiden lapsien huoltaja ja siskoni juoksupoika? Miten siitä pääsee eroon? Siskoni on sen verran sairas, että kaikki avoimet keskustelut ovat poissuljettuja... (Yritin jo kerran, laihoin tuloksin).Olen pyrkinyt vetämään rajoja esim. sillä että en suostunut mukaan hänen avohoitoneuvotteluunsa (jossa minut olisi valtuutettu tukihenkilöksi) ja muutoinkin olen akuuteissa tilanteissa pyrkinyt keksimään jonkun muun ratkaisun kuin sen, että minä hoidan ja teen... Tämä ilmeisesti on kuitenkin siskolleni aivan liikaa ja hänen mielestään olen itsekäs ja kylmä ihminen. Noissa tilanteissa hän jaksaa aina muistuttaa, kuinka hän on ollut minun tukenani ja apunani vaikeissa tilanteissa (mikä ei TODELLAKAAN pidä paikkaansa). Jos toinen sellaista vilpittömästi uskoo, miten voin sanoa, että minulla on asiasta täysin päinvastainen käsitys?
Pyydän vilpittömästi apua ja neuvoja. Tuntuu, että luhistun tämän kaiken painolastin alle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tilanteesi ei ole helppo eikä siihen voi antaa mitään ehdottoman päteviä neuvoja.
Mutta ei ole kenenkään osapuolen kannalta hyvä, että sinäkin vedät itsesi piippuun sisaresi sairauden vuoksi. Sinä tunnistat, että voimavarasi ovat loppumassa ja sitä sinun kannattaa kuunnella. Toki lähimmäistään haluaa auttaa, mutta sitä ei pidä tehdä oman elämän ja hyvinvoinnin kustannuksella. Hyvinvoivana sinusta on enemmän tukea sisarellesi kuin loppuunpalaneena raakkina.
Eikä sisaresi taida olla oikea ihminen tällä hetkellä päättämään mikä on parasta hänen lapsilleen. Suosittelen, että puhut omasta jaksamisestasi sisartasi hoitaville lääkäreille ja hoitajille ja ehkä myös sosiaalitoimelle ja lasten isälle huolimatta sisaresi mielipiteistä.
Sisaresi voi suuttua sinulle, mutta minusta se on tässä tilanteessa kaikkein pienin paha. Hän ei ole sellaisessa kunnossa, että hänen kanssaan voisi keskustella järkevästi.
Anteeksi suoruuteni, mutta oletko muuten varma, että sisartasi vaivaa pelkästään masennus? Tekstistäsi saa rivien välistä käsityksen, että sisaresi on myös jonkinverran narsistinen, manipuloiva ja kenties persoonallisuushäiriöinen.
Hei, voit saada vertaistukea ja henkilökohtaista neuvontaa tuolta sinua lähellä olevasta jäsenjärjestöstä http://www.omaisten.org/jasenjarjestot.php
Voimia sinulle ja muista suojella itseäsi!
hyväksikäyttäjille stoppi,hoitakoon ite kullinjätteensä