N. puolitoista vuotta ollaan poikaystävän kanssa seurusteltu, ja nyt yhtäkkiä minua on ruvennut ahdistamaan kokoajan entistä vakavammaksi käyvä suhde (olemme nuoria, minä 19v. ja mies 20v.) ..
Poikaystäväni on kertonut olleensa aikaisemmin (n. ekan vuoden aikana) jotenkin ehkä hitusen epävarma tunteistani, koska olen ollut tosi mustasukkainen alkuaikoina (avioerolapsena ei ole oppinut jotenkin luottamaan toisiin), jonka poikaystäväni taas on ottanut vain jonain verukkeena minulta järjstää riitoja, vaikka oikeasti olen vain välittänyt hänestä niin kamalasti että kun tarpeeksi on omat ajatukset ja pelot satuttaneet, olen purkanut sitä miesparkaani, enkä missään nimessä tarkoittanut järjestää kinasteluja vain huvikseni, satuttaakseni häntä ja etäännyttääkseni häntä minusta, kuten hän on ymmärtänyt.
Nyt kun olen alkanut päästä oikein hyvin eroon kaikesta tuosta aivan turhasta mustasukkaisuudesta, olen ollut oikein lempeä poikaystävälleni, kertonut kerrankin omat tunteeni aivan suoraan hänelle viimeisen puolen vuoden aikana (tajusin etten ole sitä edes juurikaan tehnyt, ainakaan tarpeeksi, jokin kai pään sisällä luuli että asetan itseni heikoille jäille jos kerron kuinka paljon välitän) ja nyt hän ymmärtää, että tosissani välitän hänestä, aivan yhtä paljon kuin hän minusta, mikä on saanut hänet olemaan vielä varmempi yhteenkuulumisestamme, ja hän onkin näyttänyt rakkauttaan kaikin mahdollisin tavoin, puhunut kihloihin ja naimisiin menostakin, perheen perustamisesta tulevaisuudesta, ja yhteenmuuttamisesta.
Nyt sitten yhtäkkiä huomaan, että minua ahdistaa seurustelun vakavaksi käyminen! En tarkoita ettenkö haluaisi kihloihin, naimisiin, jne. tietysti haluan! Mutta ahdistaa, ahdistaa se että muutama vuosi sitten olin vielä ihan pikkutyttö, ja nyt yhtäkkiä suunnittelemassa poikaystävän kanssa yhteenmuuttoa ja kihloja, mikä tuntuu nykyään olevan vielä nuoremmillekin jokapäiväistä...
Eniten ahdistaa se, että pitäisi muuttaa kotoa pois, aloittaa uusi ihan erilainen elämä asumalla yhdessä poikaystävän kanssa, ja se että kaikki vaan etenee niin nopeasti ja poikaystävä ei malta vaan odottaa yhteenmuuttoa sun muuta, kun toiset kuulemma muuttavat muutaman seurustelukuukauden jälkeen jo yhteen nykyään.. Ahdistaa kun ennen tuntui ettei poikaystävä edes välitä (mikä johtui siitä ettei hän kertonut myöskään minulle tarpeeksi tunteistaan minua kohtaan, koska aivan samalla tavalla luuli etten minä välitä, kun riitelen ja olen mustasukkainen) , ja nyt yhtäkkiä saan niiin paljon huomiota ja rakkaudenosoituksia että tunnun ihan tukehtuvani, muutenkin ole aina ollut hiukan vaivaantunut jos vaikka joku on kehunut paljo tms... en tarkoita siis ettenkö välittäisi, välitän kyllä ihan täydestä sydämmestäni, niin paljon etten ikimaailmassa voisi kuvitella olevani ilman häntä, kun en näe häntä, unelmoin edelleen hänestä kuin alkuaikoinakin, mutta vain ahdistaa..
Jos jollain on samoja kokemuksia, olisi kiva kuulla, ja mahdollisesti miten ne ovat sitten jääneet nuo ahdistavat tunteet suhteen edetessä, mikä on helpottanut jne. Missään nimessä en halua edes pientä taukoa tai välimatkaa pitää, en pystyisi, mutta siltikin vain ahdistaa, mutta noh.. kaipa tämä normaalia on näin nuorella iällä :) Kommentteja vain kaipailisin !
Poikaystäväni on kertonut olleensa aikaisemmin (n. ekan vuoden aikana) jotenkin ehkä hitusen epävarma tunteistani, koska olen ollut tosi mustasukkainen alkuaikoina (avioerolapsena ei ole oppinut jotenkin luottamaan toisiin), jonka poikaystäväni taas on ottanut vain jonain verukkeena minulta järjstää riitoja, vaikka oikeasti olen vain välittänyt hänestä niin kamalasti että kun tarpeeksi on omat ajatukset ja pelot satuttaneet, olen purkanut sitä miesparkaani, enkä missään nimessä tarkoittanut järjestää kinasteluja vain huvikseni, satuttaakseni häntä ja etäännyttääkseni häntä minusta, kuten hän on ymmärtänyt.
Nyt kun olen alkanut päästä oikein hyvin eroon kaikesta tuosta aivan turhasta mustasukkaisuudesta, olen ollut oikein lempeä poikaystävälleni, kertonut kerrankin omat tunteeni aivan suoraan hänelle viimeisen puolen vuoden aikana (tajusin etten ole sitä edes juurikaan tehnyt, ainakaan tarpeeksi, jokin kai pään sisällä luuli että asetan itseni heikoille jäille jos kerron kuinka paljon välitän) ja nyt hän ymmärtää, että tosissani välitän hänestä, aivan yhtä paljon kuin hän minusta, mikä on saanut hänet olemaan vielä varmempi yhteenkuulumisestamme, ja hän onkin näyttänyt rakkauttaan kaikin mahdollisin tavoin, puhunut kihloihin ja naimisiin menostakin, perheen perustamisesta tulevaisuudesta, ja yhteenmuuttamisesta.
Nyt sitten yhtäkkiä huomaan, että minua ahdistaa seurustelun vakavaksi käyminen! En tarkoita ettenkö haluaisi kihloihin, naimisiin, jne. tietysti haluan! Mutta ahdistaa, ahdistaa se että muutama vuosi sitten olin vielä ihan pikkutyttö, ja nyt yhtäkkiä suunnittelemassa poikaystävän kanssa yhteenmuuttoa ja kihloja, mikä tuntuu nykyään olevan vielä nuoremmillekin jokapäiväistä...
Eniten ahdistaa se, että pitäisi muuttaa kotoa pois, aloittaa uusi ihan erilainen elämä asumalla yhdessä poikaystävän kanssa, ja se että kaikki vaan etenee niin nopeasti ja poikaystävä ei malta vaan odottaa yhteenmuuttoa sun muuta, kun toiset kuulemma muuttavat muutaman seurustelukuukauden jälkeen jo yhteen nykyään.. Ahdistaa kun ennen tuntui ettei poikaystävä edes välitä (mikä johtui siitä ettei hän kertonut myöskään minulle tarpeeksi tunteistaan minua kohtaan, koska aivan samalla tavalla luuli etten minä välitä, kun riitelen ja olen mustasukkainen) , ja nyt yhtäkkiä saan niiin paljon huomiota ja rakkaudenosoituksia että tunnun ihan tukehtuvani, muutenkin ole aina ollut hiukan vaivaantunut jos vaikka joku on kehunut paljo tms... en tarkoita siis ettenkö välittäisi, välitän kyllä ihan täydestä sydämmestäni, niin paljon etten ikimaailmassa voisi kuvitella olevani ilman häntä, kun en näe häntä, unelmoin edelleen hänestä kuin alkuaikoinakin, mutta vain ahdistaa..
Jos jollain on samoja kokemuksia, olisi kiva kuulla, ja mahdollisesti miten ne ovat sitten jääneet nuo ahdistavat tunteet suhteen edetessä, mikä on helpottanut jne. Missään nimessä en halua edes pientä taukoa tai välimatkaa pitää, en pystyisi, mutta siltikin vain ahdistaa, mutta noh.. kaipa tämä normaalia on näin nuorella iällä :) Kommentteja vain kaipailisin !
Vastaukset 2
Vanhimmat
kannattaa seurata vain ja ainoastaan omia tuntemuksiasi.
Jos ahdistaa, älä pakota itseäsi mihinkään mikä sen tunteen saa aikaan.
Kuten sanoit, olette nuoria (todellakin), eikä teillä ole kiire mihinkään.
Onko pakko muuttaa yhteen, suoraan kotoa?
Olisiko kuitenkin parempi antaa omien siipien kantaa, ihan yksin. Siis asumalla yksin. Näkisit millaista elämä on omillaan.
Kaikkea ei tarvitse saavuttaa hetkessä.
Kuuntele omaa sydäntäsi,
ja keskustele poikaystäväsi kanssa tuntemuksistasi. Sen kyllä pitäisi onnistua, jos tulevaisuudesta (perheestä ym.) kykenette puhumaan.
Ei jarrua tarvitse lukkoon lyödä, sitä voi painaa myös kevyesti :)
Juuri näin.