Täällä on kaksi tyttöä, joilla on tehtävänä pitää esitelmä erilaisista syömishäiriöistä. Haluaisimme käyttää teidän kokemuksianne esimerkkeinä. Eli jos sairastat bulimiaa tai anoreksiaa tai olet joskus sairastunut, haluaisimme sinun kertovan koko tarinasi meille. Miten se alkoi? Minkälaista se on? Oletko toipunut siitä vai et?
Jos olet halukas kertomaan tarinasi, kirjoita se tänne keskusteluun tai lähetä sähköpostia osoitteeseen: [email protected]
Jos olet halukas kertomaan tarinasi, kirjoita se tänne keskusteluun tai lähetä sähköpostia osoitteeseen: [email protected]
Vastaukset 12
Vanhimmat
Täälähän niitä tarinoita on vaikka kuinka. Lukekaa aikasempia kirjotuksia, niin varmasti aukeaa asiatkin teille paremmin.
Me kyllä yritimme etsiä, muttemme löytäneet.
Voisin laittaa mailia mutta voinko olla varma että tiedot ei leviä?
Emme käyttäisi tarinaasi muualla kuin esitelmässämme. Esitelmä on suullinen, joten sen laittaminen nettiin olisi mahdotonta, ja emme laittaisi sitä, vaikka se olisi mahdollistakin. Esitelmän kuulevat vain samassa terveystiedonryhmässä meidän kanssamme olevat ihmiset ja opettajamme. Kaikki materiaali jää minun ja Miran haltuun ja me emme niitä levittele.
Ei siis mitään pelkoa. Rohkeasti mailia lähettämään. :)
Sairastuin bulimiaan 12 vuotiaana, Olin tuolloin lievästi alipainoinen, mutta pidin itseäni lihavana. Ahmisin ja oksensin välillä päivittäin ja välillä oli viikkojakin välissä etten oksentanut. Pidin bulimiani salassa kaikilta, kunnes 17-vuotiaana kerroin asiasta parhaalle kaverilleni ja hänen äidilleen. En kuitenkaan hakutunut hoitoon, ennen kuin vasta nyt 23-vuotiaana. Bulimiani eteni jo anoreksiaan saakka 17-vuotiaana, jolloin laihduin nopeasti noin 10 kiloa. Ennen laihtumistani olin normaalipainoinen. Laihduin koska lopetin punaisen lihan syömisen, söin paljon kasvisruokaa, enkä koskaan mitään epäterveellistä. Liikuin noin 3 tuntia päivässä, jonka lisäksi tein 8 tuntia päivässä fyysistä työtä. Juoksin, pyöräilin, uin, ratsastin, rullaluistelin ja lenkkeilin koirien kanssa. Jos en liikkunut tarpeeksi päivän aikana, tuli minulle todella huono omatunto. Lähdin vaihto-oppilaaksi USA:aan, enkä syönyt aluksi muuta kuin 2 palaa paahtoleipää päivän aikana. Jossain vaiheessa kun hiukseni alkoivat lähteä, tajusin etten voi jatkaa enää ja aloin taas syömään normaalisti. Vaihto-oppilasvuotenani paranin bulimiasta melkein kokonaan. En oksennellut enää kuin harvoin. Silti, on vieläkin vaikeuksia syödä normaalisti. Liikun edelleen todella paljon(käyn jumpassa, juoksen, lenkkeilen koirien kanssa jne.) ja jos syön karkkia tai jotain muuta epäterveellistä tulee minulle niini huono omatunto että on ihan pakko oksentaa. Yritän vain elää niin terveellisesti kuin mahdollista, jottei tulisi kiusausta oksentaa. En tiedä pääsenkö tästä sairaudesta koskaan täysin eroon...
Kiitos todella paljon. :) Et arvaakaan, kuinka paljon autoit meitä esitelmässämme. :)
heips. Mulla bulimia alkoi 15 vuotiaana, olin silloin normaalipainon ylärajoissa ja olin tosi lihava omasta mielestäni, koska silloin olin lihonut muutaman kilon. Muistan vieläki ekan kerran kun oksensin se oli makaroonia, sen jälkeen luin bulimiasta, että sillä voi laihtua viisi kiloa, sillon ajattelin että oksennan niin kauan, että laihun ja sit lopetan, vuoden päästä tajusin etten pystykkään lopettaa. nyt oon kohta 19 vieläki on bulimia, oksennan joka päivä, mutta apua oon hakenut vasta nyt. Liikunta on ollu mulle tän bulimian aikana tosi tärkeetä, ja joskus kausittain tulee sellasia puuskia, että treenaan koko ajan, ja paastoon, en mielelläni käy paljo missään, ettei oma rytmi mee sekasin, mutta sit hetkessä voinki olla kuukauden liikkumatta ja syön ja oksennan koko ajan...
Koulu on vaikeeta, siihen ei pysty keskittyyn kun on niin paljo kaikkee ongelmia. Koko tän ajan mulla on ollu pakkomielle laihtua, se on ainut asia mikä on kiinnostanu, paio on sahannu siinä 7-8kg suuntaan ja toiseen, ironista kyllä, mutta nyt painan samanverran ku sillon ku tää alko. Käyn puntarilla noin 6krt päivässä, siitä en pysty koskaan luopuun...
Mä oon ite tullu siihen diagnoosiin et haluan satuttaa itteäni, en kyllä tiiä miks. oon alkanu myös viilteleen ja oon varmaan masentunu ja mulla on kauheesti pelkotiloja ja ahdistusta, kai mulla on joku persoonallisuushäiriö, mutta tuntuu, että tää on menossa vaan pahempaan.
Avun hakeminen oli aika helppoa, mutta sen jälkeen ahdisti ihan älyttömästi, koska en tykkää puhua omista asioista ja tuntu vaikeelta olla se joka tarvii apua.
Tää bulimia on alkanu tuntuun aika pieneltä ongelmalta, näihin muihin ongelmiin nähden, mutta saan todennäköisesti mielialalääkkeet, ne varmaan auttaa.
Kiitos todella paljon, kun kerroit tarinasi meille. :)
Olin nuorempana hieman pyöreä, en koskaan ylipainoinen mutta se ahdisti kuitenkin. 14-vuotiaana päätin ruveta laihduttamaan; lopetin kaikki herkut sokeriset ja rasvaiset ruoat ja lopulta kieltäydyin laittamasta rasvaa mihinkään ruokiin ja lintsasin kouluruokailusta. Vaadin tehdä itse omat ja perheen ruoat jolloin saatoin väittää jo syöneeni kun muut rupesivat syömään. Valistin aina laihduttavaa äitiäni terveellisistä ruoka-aineista. Laihduin 10kg. Vanhemmat huolestuivat laihtumisesta ja alkoivat valvoa syömistäni. Kesäloman aikana pääsin osin yli laihdutus ajatuksista ja sain muutaman kilon takaisin.
Kolme vuotta myöhemmin koirani kuoli pitkäaikaiseen tautiin, koin sen omaksi syykseni ja huomasin syöväni suruuni. Lihoin talven aikana normaalipainon ylärajoille. Kerran ystävien kanssa vaateostoksilla huomasin lihavuuteni ja laihdutusrumba alkoi taas. En syönyt mitään moneen päivään ja kun jouduin syömään kävin salaa oksentamassa. Laihduin 15kg muutamassa kuukaudessa ja sain kuulla siitä erityisesti ystäviltäni. Puoli vuotta yritin päästä eroon häiriöstä ja painoni pysyi samana. Uskalsin lopulta kertoa häiriöstä poikaystävälleni ja parhaalle ystävälleni jotka ovat tukeneet minua selviämisessä. Muutin yhteen poikaystäväni kanssa jonka ansiosta oksentelu on loppunut lähes kokonaan. Kuitenkin joskus syötyäni herkkuja katoan ruoan jälkeen vessaan.. pitää vain yrittää välttää sellaisia ruokia. Vaikka koen olevani lähes terve on hankittua ajatusmallia laihuudesta vaikea unohtaa.
Onnea esitelmään!
Oon 15-vuotias ja sairastanu n.8kk
Olin normaalipainon ylärajoissa, rupesin laihduttamaan viime kesänä. Marraskuussa olin laihtunut 15 kiloa ja jousuin nuorten psykiatriselle osastolle. Sairastuin siellä bulimiaan pakkoruokinnan takia, piti syödä normaalillekki ihmiselle liian isoja annoksia että paino nousis. Pääsin pois sieltä, oon saanu ahmimiskohtauksia, äskenki oksensin :( Mut pääsin jo eroon anoreksia vaiheesta, tiiän et pääsen tästäkii. Mun paino on ihan liian alhanen, pitäis sitäkii pari kiloo nostaa :) kaikkein eniten mä toivon et voisin palata kesään ja lopettaa ajois. :DD
On vaikeeta sanoa mistä kaikki varsinaisesti alkoi.. Taisin laihdutella ensimmäisen kerran kun olin 12. Silloin ihan terveellisesti mutta se positiivinen palaute jäi mieleeni.
Noh, sitten 14-vuotiaana pullukkana päätin aloittaa aerobikin. Kiloja alkoi karista mutta painon lasku pysähtyi. Jätin pois herkut ja laihduin enemmän.. Aloin skipata ruokailuja ja laihduin enemmän. Aina sillointällöin kuitenkin ahmin ja podin siitä huonoa omaatuntoa. Koulussa kuulin että joku oksenteli ja oli laihtunut sillätavalla, minäkin päätin kokeilla.. Kotiin päästyäni taas ahmin ja päätin kokeilla oksentamista. Ensimmäinen kerta oli kamala! Vannoin etten tee sitä ikinä uudestaan mutta tein sen kuitenkin. Huomasin että paino alkoi taas laskea ja olin koukussa.
Sairastuin 14-vuotiaana ja nyt olen 26. Vasta nyt olen harkinnut avun hakemista.. Jotenkin olen onnistunut vakuuttamaan itselleni että pystyn lopettamaan kun haluan ja että ehkä tämä ei olekkaan niin vakavaa. Ehkä siksi että välissä on ollut terveempiä kausia, BEDin ja anoreksian tapaisia kausia. Mutta kai se niin on ettei tästä koskaan todella parane, bulimia tulee seuraamaan minua aina.
Kaikki alkoi kun aloin seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa noin 2 vuotta sitten. Hän oli täydellinen, oikea unelma ja halusin tehdä kaikkeni ollakseni hänelle täydellinen.
Ongelma ei ollut vielä tämä, mutta pikkuhiljaa huomasin että poikaystäväni saattoi kommentoida aivan normaalipainoisia tyttöjä ja naisia lihaviksi. Ensimmäinen muistikuva tällaisesta on kun katsoimme Shakiran musiikkivideota TV:stä (kyseisessä videossa hän oli hoikimmillaan), ja poikaystäväni vain totesi tämän olevan lihava. Siitä alkoivat paineet omasta ulkonöstäni.
Olin aina ollut tarkka ulkonäöstäni, mutta ennen se ei ollut ollut mikään pakkomielle. Halusin vain olla tarpeeksi laiha, joten pikkuhiljaa bulimia astui mukaan kuvioihin, ja mukana se on edelleenkin.
Nykyään (laihdutin viime syksynä reilu 10 kg) poikaystäväni toteaa usein minun olevan jo liian laiha, mutta se ei vaikuta omaan mielipiteeseeni tipan vertaa. Tulen ikuisesti muistamaan kaikki kommentit "lihavista" naisista, jollaiseksi en itse missään tapauksessa halua muuttua.
Tästä tuskin on paluuta entiseen..