Mulla on elo tökkinyt melko huolella viimeisinä parina vuotena.
Nyt on se tilanne, että pariin kuukauteen on kasaantunut aivan käsittämätön määrä erillisiä ja erilaisia vastoinkäymisiä.
Nyt mieli on kääntynyt jo niin vinoon, että koen koko elämän olevan pelkkää taakkaa ja vaikeuksia. Tulevaisuus näyttää ainoastaan olevan täynnä selvitymiskyvyn rajalla olevia työläitä asiotia, ja pelkään kaikkea, sairastumisia, rahahuolia yms jo etukäteen.
Juttelin lääkärin kanssa enkä varsinaisesti täytä masennuksen kriteerejä: toimintakyky on hyvä ja esim olen töissä ja hoidan perhettä ihan jees. Mutta sielu on aivan ruvella, en näe elämää hyvänä enkä voi rentoutua ja luottaa tavallaan hetkeksikään kun koko ajan mielessä kieppuu mikähän taas seuraavaksi tökkii, ja miten selviän siitä ja siitä ja selviänkö ja mitä jos niin ja mitä jos näin.
Esim työni hoito alituiseen sairastelevien lasten takia tuntuu siinä mielessä ylivoimaiselta, en voi koko ajan olla töistäkään pois lapsia hoitamassa ja verkostoa ei kerta kaikkiaan ole.
Mun pitäisi revetä joka paikkaan ja kaikki järjestelyt on omilla hartioilla.
Mun elämä vaan ON kovaa, mutta tiedostan että pitäisi siitä edes hyvinä hetkinä koettaa nauttia ja iloita eikä silloinkin pelätä tulevia myrskyjä. Kuitenkin sekin tuntuu lisätaakalta että pitäisi jaksaa olla positiivinen ja reipas :o((
Kommenteista kiitollisena, mutta vinoilua en jaksaisi lukea.
Nyt on se tilanne, että pariin kuukauteen on kasaantunut aivan käsittämätön määrä erillisiä ja erilaisia vastoinkäymisiä.
Nyt mieli on kääntynyt jo niin vinoon, että koen koko elämän olevan pelkkää taakkaa ja vaikeuksia. Tulevaisuus näyttää ainoastaan olevan täynnä selvitymiskyvyn rajalla olevia työläitä asiotia, ja pelkään kaikkea, sairastumisia, rahahuolia yms jo etukäteen.
Juttelin lääkärin kanssa enkä varsinaisesti täytä masennuksen kriteerejä: toimintakyky on hyvä ja esim olen töissä ja hoidan perhettä ihan jees. Mutta sielu on aivan ruvella, en näe elämää hyvänä enkä voi rentoutua ja luottaa tavallaan hetkeksikään kun koko ajan mielessä kieppuu mikähän taas seuraavaksi tökkii, ja miten selviän siitä ja siitä ja selviänkö ja mitä jos niin ja mitä jos näin.
Esim työni hoito alituiseen sairastelevien lasten takia tuntuu siinä mielessä ylivoimaiselta, en voi koko ajan olla töistäkään pois lapsia hoitamassa ja verkostoa ei kerta kaikkiaan ole.
Mun pitäisi revetä joka paikkaan ja kaikki järjestelyt on omilla hartioilla.
Mun elämä vaan ON kovaa, mutta tiedostan että pitäisi siitä edes hyvinä hetkinä koettaa nauttia ja iloita eikä silloinkin pelätä tulevia myrskyjä. Kuitenkin sekin tuntuu lisätaakalta että pitäisi jaksaa olla positiivinen ja reipas :o((
Kommenteista kiitollisena, mutta vinoilua en jaksaisi lukea.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet hienosti oivaltanut viestisi lopussa, että pitäisi nauttia hyvistä hetkistä, eikä pelätä.Olet selvästi oikealla "tiellä" ja pohtinut asioita.Tässä omakohtaisesti hyväksi havaittu ohjeeni: älä ajattele enää negatiivisia tai pelottavia asioita!Kielteisistä ajatuksista pääset eroon korvaamalla ne myönteisillä.Melko helppoa,kun sitä oppii käyttämään jokapäiväisessä elämässä.Ja usko pois,että elämä kantaa aivan varmasti,ei kaikesta tarvitse huolehtia etukäteen,lapsesi pysyvät terveinä, olet itse terve ja kaikki sujuu.Muista,että elämäsi on sitä, miksi ajatuksesi sen tekevät.Toivon tasapainoa,rauhaa ja iloa elämääsi, vilpittömästi.
Nämä ovat vaikeita asioita. Minule työ aiheuttaa samantapaisia tunteita ja en osaa rentoutua muuten kuin vasta sitten kun kroppa sanoo itsensä irti. Olen nyt sairaslomalla ja pelkään että tilanne muuttuu taas samanlaiseksi kun palaan töihin. Pomoni on itsekäs kusipää mulkku joka kannustamisen sijaan lyö maahan henkisesti ja ihmettelee sitten miksei työt edisty. Pari vuotta olen jaksanut paskaa kuulla mutta nyt on mitta täyttynyt ja haen uutta työpaikkaa. En osaa itsekään oikein rentoutua silloin kun siihen olisi tilaisuus. Vähän kuitenkin helpottaa ajatus siitä etten enää kauan tarvitse toivoakseni tuolla viipyä. Olen ollut turhan lojaali nykyiselle työnantajalle vaikka olisi pitänyt jo alkuaikoina huomata ne ilkeät piirteet. Olisin välttynyt paljolta harmilta.
No jopas - kuin omaa tekstiään olisi lukenut...jaa -aa...mitähän tässä MEIDÄN pitäisi tehdä..?
Ilmeisesti ottaa vain HETKI kerrallaan...?
Enpä osaa antaa muita neuvoja, kuin niitä samoja tuttuja, jotka jo itsekin varmaan tiedät eli yritä etsiä itsellesi jostain rakosesta aikaa levätä, rentoutua, rauhoittua ja virkistyä. Sen ei tarvitse olla kovinkaan ihmeellistä ja erikoista. Itse tiedät, mikä on sinulle mieleistä.
Toiseksi neuvoisin luottamaan tulevaisuuteen ja siihenkin tosiasiaan, että voimia myös saa yllättäin silloin, kun niitä lisää tarvitaan.
Kolmanneksi vielä sanoisin, että kuuntele itseäsi ja tiedosta, koska olet avun tarpeessa. Hae sitä myös silloin - älä päästä tilannetta liian pahaksi.
Huomasin tässä, että on yllättävän helppoa antaa toiselle ohjeita, itsekin taistelen jaksamiseni kanssa. Ehkäpä tästä pohdinnasta sain apua itselleni ja toivottavasti sinäkin löysit tästä jotain.
Valoa ja kevättä kohti kuljemme !
mutta Rayalle sen verran, en missään nimessä halveksu hyviä neuvojasi, mutta tuohon "tunnista jaksamisesi rajat ja pyydä apua" - tilanteeseen: APUA EI TULE!
En olisi alunperinkään "burnoutannut" jos minulle olisi tarvitsemani tuki esim lasten jatkuvien sairastelujen suhteen ynnä muiden moninaisten asioiden. Mutta kun verkostoa ei ole, ja ne harvat joita voisi pyytää, kieltäytyvät omiin elämäntilanteisiinsa vedoten. Aina kuulee vain sen saman virren: "tsemppiä nyt kauheesti, kunpa voisin auttaa, mutta just nyt en kyllä kun on sitä ja tätä".
Esim tänään käytännössä ainoalle mahdolliselle ihmiselle sanoin että en jaksa enää yhtään (minulla on todettu ihan fyysisiä stressistä johtuvia sairauksia, kroppa jo tilttaa) niin sieltä tuli vain kehotus "nokka pystyyn ja iloitse mitä sinulla on" - vaikka olisin tarvinnut konkreettista apua, esim lastenhoidossa jotta leponi mahdollistuisi.
Paikkakunnallamme ei ole mitään sosiaalipalveluita kyseisen asian tiimoilta (kodinhoitajia tms) - olen neuvotellut asian juurta jaksaen.
Summa summarum: minun on vain jaksettava, jaksoinpa tai en. Tällä hetkellä tuntuu että varmaan haudastakin on vielä noustava jotakuta hoitamaan :o((( - lepoa ja rentoutta ei tunnu olevan missään tarjolla.
Mutta tosiaan, voimia meille kaikille! Tiedän että moni äiti on nytkin nääntynyt. Tällä hetkellä vain tuntuu että oma kuorma on liian iso.
Tiedän omasta kokemuksestani ja poikani perhettä lastenhoidossa paljon auttaneena, kuinka vaikeaa on selvitä ilman tukiverkkoa.
Vaikka lapsesi sairastelevatkin paljon, heillä ei ilm. kuitenkaan ole mitään pysyvää sairautta, joten voit odottaa, että siinä 6:n - 7:n vuoden jälkeen yleiset lastentaudit, jatkuvat flunssat, korvatulehdukset ym. näihin verrattavat rupeavat hellittämään.
Poikani lapset tuntuivat sairastelevan jatkuvasti, mutta tämä talvi on mennyt ihmeen helpolla.
Vaikka sinulla on nyt raskasta, aika kuluu kuitenkin uskomattoman nopeasti ja pikemmin kuin arvaatkaan voit ruveta hengähtämään vapaammin ja saat itsellesikin lepohetkiä.
Pidä kuitenkin huolta omasta terveydestäsi. Minä sain tyttäreni vakavan sairauden myötä monien vuosien aikana pysyvän verenpainetaudin ja astman. Tuntuu että uniapneanikin liittyy tähän samaan sarjaan.
Siis tarkoitan, että seuraa esim. verenpainettasi. Se voi nousta stressistä, jolloin ehkä tarvitset lääkityksen.
On niin helppo sanoa, että hae apua, mutta jos sitä ei kertakaikkiaan ole saatavissa, niin keinot ovat vähissä.
Tuli kuitenkin mieleeni, että olisikohan lähistöllä joku opiskelija, joka korvausta vastaan tulisi silloin tällöin avuksesi.
En tiedä. Tuntuu vähän hölmöltä antaa minkäänlaisia neuvoja, kun en tiedä edes lastesi ikiä, enkä sitä miksei paikkakunnallasi ole minkäänlaista yhteiskunnan apua saatavilla.
Tuskinpa monikaan sinun tilanteessasi jaksaa kovin positiivinen ja reipas olla.
Muistan kuinka, ollessani sairaalassa viidettä kertaa katsomassa kuinka tytärtäni, pää lähes paljaaksi ajeltuna, kärrättiin leikkaussaliin aivoleikkausta varten, mieleeni väkisinkin hiipi ajatus, "minä en jaksa enää, EN JAKSA". Sitten tuli toinen ajatus. " pakkohan minun on jaksaa. En minä tästä mihinkään pääse". Aina olen myös selvinnyt, vaikka ei elämä tällaisten toimenpiteiden jälkeen myöhemminkään mitään ruusuilla tanssimista ole ollut, eikä ole. Kuitenkin olen äärettömän kiitollinen, että tilanne tänä päivänä on näinkin hyvä.
Kyllä sinäkin selviät. Yritä pärjätä päivä kerrallaan. Ennenkuin huomaatkaan, lapsista ei enää aiheudu jatkuvaa huolenpitoa. Tällöin sinulle jää enemmän voimia muuhun tarpeelliseen.
Nyt on sentään viikonvaihde, jolloin toivottavasti saat vähän lepoaikaa itsellesi.
Olet ihan oikeassa siinä, että puheet ei paljoa auta silloin, kun olisi ihan konkreettisesti auttavista käsistä tarve.
Edellä oli jotenkin hyvin toiveikas ja tsemppaava kirjoitus siitä, minkä itsekin voin allekirjoittaa eli se, että lapset kasvavat yllättävän nopeasti ja jos heitä jaksaa kasvattaa itsenäisyyteen ja osallistumiseen kodin töihin, alkaa tilanne äidilläkin helpottaa. Omani ovat jo murrosikäisiä ja ovat jo monta vuotta tehneet tietyt kotityöt. Se myös oli suuri helpotuksen hetki, kun pystyin lähtemään kotoa hetkeksi pois ilman, että tarvitsi pyytää lapsenvahtia.
Ikävää sekin, jos joutuu odottamaan jaksamisen äärirajoilla sitä, että lapset aikuistuisivat nopeasti. Kyllä meillä vanhemmilla pitäsi olla mahdollisuus nauttia nimenomaan niistä hetkistä, kun lapset ovat pieniä.
Kyllä siinä varmasti toivottomuus iskee, jos apua yrittää monelta taholta ja aina tarjotaan tyhjää. Kannustaisin sinua kuitenkin jatkamaan avun hakemista. Mitenkä esim. neuvola, seurakunta tai MLL ?
-Lämpimin Ajatuksin-