kummia ei muisteta eikä kiitetä

Osa 5 kummilapsestani (tai siis heidän vanhemmistaan oikeastaan kun pienistä lapsista on kyse) muistaa minua merkkipäivinäni ja jouluna ja osa taasen ei muista mitenkään. Sillä ei sinällään ole itselleni merkitystä enkä laita heitä sen vuoksi paremuusjärjestykseen vaan kaikkien kanssa olen ja reissaan tasapuolisesti ja muistan kaikkia lahjalla niin nimi- ja syntymäpäivänä kuin joulunakin.
Mutta välimatkojen takia usein lähetän lahjan pakettina niin todella harvoin saan siitä kiitosta. esimerkiksi juuri tekstiviestikin olisi oiva tapa kiittää ja itse saisin kaipaamani varmuuden että lahja on mennyt perille. Kun on pienistä lapsista ksye niin vika ei tosiaankaan ole heissä, mutta heidän vanhempiaan ihmettelen todella suuresti. Minulle ei tulisi mieleenikään olla kiittämättä lahjan lähettäjää. Toki jos olen juhlissa läsnä antamassa lahjaa niin sitten saadessa sanotaan kuniisti kiitos. Enkä ole kummi joka vain toimittaa lahjan merkkipäivinä ja sitten jättää lapsen unholaan taas seuraavaan merkkipäivään asti, vaan vaikka en aina liikkuvan työni ja välimatkojen vuoksi voikaan olla läsnä juuri kyseisenä merkkipäivänä, niin siitä huolimatta olen heidän kanssaan muulloin paljon tekemisissä, käyvät luonani yökylässä, käymme yhdessä elokuvissa, huvipuistoissa, laivalla ja mitä milloinkin keksimme.

KummitusX5 kirjoitti:

Osa 5 kummilapsestani (tai siis heidän vanhemmistaan oikeastaan kun pienistä lapsista on kyse) muistaa minua merkkipäivinäni ja jouluna ja osa taasen ei muista mitenkään. Sillä ei sinällään ole itselleni merkitystä enkä laita heitä sen vuoksi paremuusjärjestykseen vaan kaikkien kanssa olen ja reissaan tasapuolisesti ja muistan kaikkia lahjalla niin nimi- ja syntymäpäivänä kuin joulunakin.
Mutta välimatkojen takia usein lähetän lahjan pakettina niin todella harvoin saan siitä kiitosta. esimerkiksi juuri tekstiviestikin olisi oiva tapa kiittää ja itse saisin kaipaamani varmuuden että lahja on mennyt perille. Kun on pienistä lapsista ksye niin vika ei tosiaankaan ole heissä, mutta heidän vanhempiaan ihmettelen todella suuresti. Minulle ei tulisi mieleenikään olla kiittämättä lahjan lähettäjää. Toki jos olen juhlissa läsnä antamassa lahjaa niin sitten saadessa sanotaan kuniisti kiitos. Enkä ole kummi joka vain toimittaa lahjan merkkipäivinä ja sitten jättää lapsen unholaan taas seuraavaan merkkipäivään asti, vaan vaikka en aina liikkuvan työni ja välimatkojen vuoksi voikaan olla läsnä juuri kyseisenä merkkipäivänä, niin siitä huolimatta olen heidän kanssaan muulloin paljon tekemisissä, käyvät luonani yökylässä, käymme yhdessä elokuvissa, huvipuistoissa, laivalla ja mitä milloinkin keksimme.

Olen itse 8-vuotiaan tytön kummi. Kummiksi pääsin tai jouduin siten, että mieheni serkku meitä siihen tehtävään ohimennen pyysi. Sitä ennen ei yhteyttä ollut pidetty millään lailla, vaikka samalla kylällä asuttiin. Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että heillä ei ilmeisesti juuri vaihtoehtoja ollut, ja joku siihen toimeen oli saatava.

Nämä vuodet ovat olleet henkisesti aika rankkoja. Vaikka rahat ovat olleet meillä tosi vähissä (pätkätöitä, työttömyyttä ja nyt opiskelua), olen joka joulu ja syntymäpäivä muistanut lahjalla. Viime kesään saakka kävimme myös syntymäpäivillä, nyt on välimatkaa niin paljon että seuraavat syntymäpäivät muistan postin välityksellä. Lisäksi olen aina kun se on ollut mahdollista laittanut pienen paketin pääsiäiseksi tai ystävänpäiväksi. Yhdestäkään lahjasta ei ole kiitetty, ei edes tekstiviestillä, eikä lähettämiini kirjeisiin tai kortteihin reagoitu millään lailla. Ja kyse ei todellakaan ole siitä, etteikö heillä olisi siihen varaa. Tekstiviesti tai sähköposti olisi riittänyt aivan hyvin. Alkuun tämä asia ei minua edes häirinnyt, mutta viime aikoina on alkanut aika lailla ärsyttää, koska mielestäni alkeellisimpiin käytöstapoihin kuuluu kiittää muistamisesta - edes joskus.

Lisäksi olen saanut tarpeekseni kummilapsen isän jatkuvasta vinoilusta ja piikittelystä. Milloin on kyseessä vähäinen koulutukseni heidän koulutukseen nähden, milloin ruoka-aineallergiani (jotka ovat kuulemma pelkkää kuvittelua). Monta kertaa on itku päässyt sitten kotimatkalla linja-autossa. Olen miettinyt, että ihanko oikeasti tämä isä ajattelee, että hänen lapsensa kummius on minulle niin iso ilo ja kunnia, että mielelläni vielä hänen ilkeilynsäkin kuuntelen.

Emme ole voineet kovin paljoa kummilapsellemme tarjota. Yksiöömme ei pitkäksi aikaa vieraita kerta kaikkiaan mahdu, eikä meillä ei ole autoa, jolla noutaisin kummilapseni ja veisin häntä vaikkapa elokuviin. Julkisilla kulkuneuvoilla tämä on todella hankalaa, koska he asuvat niin syrjässä. Eniten kuitenkin harmittaa se, että perheellä olisi varaa vaikka tuoda kummityttö luokseni - toisin kuin meillä. Molemmat vanhemmat ovat olleet oikeasti hyväpalkkaisessa työssä viimeiset 15 voutta. Muistan kuitenkin silloin kummiksi lupautusessamme sanoneeni kummilapseni isälle, että tämä kummius kattaa sitten vain joulut ja syntymäpäivät. Sanoin näin, koska tiesin, ettemme todennäköisesti enempään pysty.

Sellaisen neuvon haluaisin ihmisille antaa, että miettikää tarkkaan ennenkuin lupaudutte kummiksi - ja ennen kaikkea sitä, kenen kummiksi lupaudutte! Puolituntemattomien vanhempien lasten kummiksi lupautuminen on lyhytnäköistä ja voi myöhemmin osoittautua todella suureksi erehdykseksi. Siitä kärsivät sekä kummilapsi, että kummi. Mutta olen myös sitä mieltä, että yhtä edesvastuutonta ja lyhytnäköistä on pyytää lapsensa kummiksi puolivieraita ihmisiä. Näin tehdessään vanhemmat asettavat nämä ihmiset aika tukalaan tilanteeseen - eikä tällainen kummius pahimmassa tapauksessa lapsellekaan pitemmän päälle paljoa anna.

En tähän loppuun paljoa muuta osaa todeta kuin että vahingosta viisastuu ja virheistä oppii. Ikävää vain, että tässä "oppimisprosessissani" on pieni lapsi välikappaleena.

joskun näinkinpäin kirjoitti:

Olen itse 8-vuotiaan tytön kummi. Kummiksi pääsin tai jouduin siten, että mieheni serkku meitä siihen tehtävään ohimennen pyysi. Sitä ennen ei yhteyttä ollut pidetty millään lailla, vaikka samalla kylällä asuttiin. Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että heillä ei ilmeisesti juuri vaihtoehtoja ollut, ja joku siihen toimeen oli saatava.

Nämä vuodet ovat olleet henkisesti aika rankkoja. Vaikka rahat ovat olleet meillä tosi vähissä (pätkätöitä, työttömyyttä ja nyt opiskelua), olen joka joulu ja syntymäpäivä muistanut lahjalla. Viime kesään saakka kävimme myös syntymäpäivillä, nyt on välimatkaa niin paljon että seuraavat syntymäpäivät muistan postin välityksellä. Lisäksi olen aina kun se on ollut mahdollista laittanut pienen paketin pääsiäiseksi tai ystävänpäiväksi. Yhdestäkään lahjasta ei ole kiitetty, ei edes tekstiviestillä, eikä lähettämiini kirjeisiin tai kortteihin reagoitu millään lailla. Ja kyse ei todellakaan ole siitä, etteikö heillä olisi siihen varaa. Tekstiviesti tai sähköposti olisi riittänyt aivan hyvin. Alkuun tämä asia ei minua edes häirinnyt, mutta viime aikoina on alkanut aika lailla ärsyttää, koska mielestäni alkeellisimpiin käytöstapoihin kuuluu kiittää muistamisesta - edes joskus.

Lisäksi olen saanut tarpeekseni kummilapsen isän jatkuvasta vinoilusta ja piikittelystä. Milloin on kyseessä vähäinen koulutukseni heidän koulutukseen nähden, milloin ruoka-aineallergiani (jotka ovat kuulemma pelkkää kuvittelua). Monta kertaa on itku päässyt sitten kotimatkalla linja-autossa. Olen miettinyt, että ihanko oikeasti tämä isä ajattelee, että hänen lapsensa kummius on minulle niin iso ilo ja kunnia, että mielelläni vielä hänen ilkeilynsäkin kuuntelen.

Emme ole voineet kovin paljoa kummilapsellemme tarjota. Yksiöömme ei pitkäksi aikaa vieraita kerta kaikkiaan mahdu, eikä meillä ei ole autoa, jolla noutaisin kummilapseni ja veisin häntä vaikkapa elokuviin. Julkisilla kulkuneuvoilla tämä on todella hankalaa, koska he asuvat niin syrjässä. Eniten kuitenkin harmittaa se, että perheellä olisi varaa vaikka tuoda kummityttö luokseni - toisin kuin meillä. Molemmat vanhemmat ovat olleet oikeasti hyväpalkkaisessa työssä viimeiset 15 voutta. Muistan kuitenkin silloin kummiksi lupautusessamme sanoneeni kummilapseni isälle, että tämä kummius kattaa sitten vain joulut ja syntymäpäivät. Sanoin näin, koska tiesin, ettemme todennäköisesti enempään pysty.

Sellaisen neuvon haluaisin ihmisille antaa, että miettikää tarkkaan ennenkuin lupaudutte kummiksi - ja ennen kaikkea sitä, kenen kummiksi lupaudutte! Puolituntemattomien vanhempien lasten kummiksi lupautuminen on lyhytnäköistä ja voi myöhemmin osoittautua todella suureksi erehdykseksi. Siitä kärsivät sekä kummilapsi, että kummi. Mutta olen myös sitä mieltä, että yhtä edesvastuutonta ja lyhytnäköistä on pyytää lapsensa kummiksi puolivieraita ihmisiä. Näin tehdessään vanhemmat asettavat nämä ihmiset aika tukalaan tilanteeseen - eikä tällainen kummius pahimmassa tapauksessa lapsellekaan pitemmän päälle paljoa anna.

En tähän loppuun paljoa muuta osaa todeta kuin että vahingosta viisastuu ja virheistä oppii. Ikävää vain, että tässä "oppimisprosessissani" on pieni lapsi välikappaleena.

Selitykset toiveiden ristiinmenemiselle löytyy varmaankin siitä, että kummius ymmärretään eri tavoin eri perheissä. Toiset (vanhemmat) odottaa lahjoja, toiset yhdessäoloa, toiset lapsesta huolehtimista, jos itselle tapahtuu jotain. Kannattaisi heti kummiksi pyydettäessä kysyä vanhemmilta mitä he toivovat kummilta.

Minua pyydettiin kummiksi ja olen siitä hyvin iloinen. Aion tutustua lapseen hänen kasvunsa aikana mahdollisuuksien mukaan (asumme 200 kilometrin päässä toisistamme), kerron hänelle miten tärkeä hän on minulle ja tietenkin muistan syntymäpäivinä ja jouluna joko lahjalla tai viemällä johonkin tapahtumaan/elokuviin. En kuitenkaan aio tuputtaa itseäni kylään, enkä myöskään odota lapsen tulevan kylään, ellei hän itse halua. Jos lapsi (tai vanhemmat) haluaa enemmän yhteydenpitoa, niin asia on aina sovittavissa. Tärkeimmäksi velvollisuudeksi koen sen, että olen lapsen tuki ja turva, jos hän tarvitsee perheen ulkopuolista ystävää ja kuuntelijaa tai jos hänen vanhemmilleen tapahtuu jotakin. Jo heti kummiksi pyydettäessä lupasin ottaa selvää kummin velvollisuuksista ja lapsen äiti sanoi tekevänsä samoin. Yhdessä siis mietimme miten parhaiten voin olla tukena pikku mussukan elämässä.

En ole ajatellut kummiutta rahallisena menetyksenä, koska voin aina kuluttaa vähemmän itseeni ja kotiini. Kummius on minusta lapsen rakastamista ehdoitta, muistamista tärkeinä päivinä ja taustalla olevaa rahallisen tuen mahdollisuutta (jos vanhemmilla tekee tiukkaa jossakin vaiheessa). Haluan kummilapselleni hyvän elämän, enkä tarvitse velvollisuuksieni täyttämiseen erityistä kiitosta. Lapsiperheen arkeen kun ei aina mahdu ns. ylimääräisiä tehtäviä tyyliin "olethan kirjoittanut tädille kiitoskortin"...