Olen tyttö ja täytän pian 14. Ongelmani on, kuten varmaan jo päättelitte, ujous. Se pilaa elämäni, on pilannut sen jo.
En ole kovin pitkä, laiha, enkä kaunis ja minua on koulukiusattu. Lisäksi minulla on pieni r-vika. Minulla on yhteensä vain 4 ystävää, joita voin tavata vapaa-ajalla ja muutama hyvänpäivän tuttu, joiden kanssa juttelen silloin tällöin koulussa.
Kun minua alettiin kiusata, itsetuntoni laski ja tulin entistä ujommaksi. En uskaltanut kertoa ujouteni takia kiusaamisesta kellekään, mutta onneksi bestikseni järjesti meille yhteisen tapaamisen koulumme nuoriso-ohjaajan kanssa, joka ratkaisi tilanteen.
Odotin jonkin aikaa. Ajattelin, että kiusaamisen loputtua itsetuntoni alkaa kohota ja ujouskin lievenee. Niin ei käynyt.
Juttelen normaalisti tuttujen ihmisten kanssa, mutta vieraat tuottavat ongelmia, samoin esillä oleminen. Numeroni laskevat, koska tuntiaktiivisuuteni on huono. En uskalla nostaa kättäni ylös ja vastata. Minulla menee kauan aikaa miettiä, miten vastaan ja onko vastauksessa yhtäkään r:rää. Lisäksi poskiani kuumottaa ja käteni hikoilevat vain ajatuksestakin puhua tunnilla.
Kirjaesitelmät ja muut, joita yläasteella on riittämiin, tuottavat myös ongelmia. Vänkään opettajan kanssa luokan eteen menemisestä, tottakai häviän ja sitten menen valmiiksi nolona luokan eteen. Tärisen, olen punainen, hikoilen, kyyneleet kohoavat silmiin, en osaa enää niellä, enkä hengittää. Kun koko tapaus on ohi ja pääsen viimein turvaan omalle paikalleni, saatan olla järkyttynyt, täristä ja hikoilla koko päivän.
Nään usein painajaisia juuri tälläisistä tilanteista, joissa minun täytyy esiintyä. Monelle ne olisivat vain unia, mutta minulle painajaisia. Herään itkien ja kello ei ole vielä lähelläkään sitä aikaa, jona minun olisi tarkoitus herätä. En kuitenkaan pysty nukkumaan enää sinä yönä.
Olen epätoivoinen ja olen yrittänyt etsiä apua ujouteeni itse. Olen lukenut, että saattamalla itsensä tilanteeseen, jossa on esillä, pääsee ujoudestaan, mutta ei se minulta onnistu. Mitä minun pitää tehdä?
En ole kovin pitkä, laiha, enkä kaunis ja minua on koulukiusattu. Lisäksi minulla on pieni r-vika. Minulla on yhteensä vain 4 ystävää, joita voin tavata vapaa-ajalla ja muutama hyvänpäivän tuttu, joiden kanssa juttelen silloin tällöin koulussa.
Kun minua alettiin kiusata, itsetuntoni laski ja tulin entistä ujommaksi. En uskaltanut kertoa ujouteni takia kiusaamisesta kellekään, mutta onneksi bestikseni järjesti meille yhteisen tapaamisen koulumme nuoriso-ohjaajan kanssa, joka ratkaisi tilanteen.
Odotin jonkin aikaa. Ajattelin, että kiusaamisen loputtua itsetuntoni alkaa kohota ja ujouskin lievenee. Niin ei käynyt.
Juttelen normaalisti tuttujen ihmisten kanssa, mutta vieraat tuottavat ongelmia, samoin esillä oleminen. Numeroni laskevat, koska tuntiaktiivisuuteni on huono. En uskalla nostaa kättäni ylös ja vastata. Minulla menee kauan aikaa miettiä, miten vastaan ja onko vastauksessa yhtäkään r:rää. Lisäksi poskiani kuumottaa ja käteni hikoilevat vain ajatuksestakin puhua tunnilla.
Kirjaesitelmät ja muut, joita yläasteella on riittämiin, tuottavat myös ongelmia. Vänkään opettajan kanssa luokan eteen menemisestä, tottakai häviän ja sitten menen valmiiksi nolona luokan eteen. Tärisen, olen punainen, hikoilen, kyyneleet kohoavat silmiin, en osaa enää niellä, enkä hengittää. Kun koko tapaus on ohi ja pääsen viimein turvaan omalle paikalleni, saatan olla järkyttynyt, täristä ja hikoilla koko päivän.
Nään usein painajaisia juuri tälläisistä tilanteista, joissa minun täytyy esiintyä. Monelle ne olisivat vain unia, mutta minulle painajaisia. Herään itkien ja kello ei ole vielä lähelläkään sitä aikaa, jona minun olisi tarkoitus herätä. En kuitenkaan pysty nukkumaan enää sinä yönä.
Olen epätoivoinen ja olen yrittänyt etsiä apua ujouteeni itse. Olen lukenut, että saattamalla itsensä tilanteeseen, jossa on esillä, pääsee ujoudestaan, mutta ei se minulta onnistu. Mitä minun pitää tehdä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Onko sinut joskus jossain tilanteessa nolattu ja nyt herkkänä olet saanut siitä tämän ongelman ? Olet 14 ja tarvitsisit hyvän kuuntelijan itsellesi jottei sitten tarvitse vielä 35 vuotiaana kärsiä ujoudesta, joka vie opiskeluhalut koska näitä esiintymisiä on nykyaikana paljon joka paikassa, työssä ja opiskelutehtävissä.Puhuminen todellakin voi olla kauheaa kun on jännittäjä!Olen kyllä itse sitä mieltä että kaikkea ei tarvitsisi esitelmien muodossa tehdä. Ja olen sitä mieltä kyllä että kaikille ei tästä kannata avautua, joten herkkä herkkää ymmärtää.Siksi kait täällä suomessa sitten sitä viina juodaan kun on näitä ongelmia ja pitäis kaikkien olla niin amerikkalaisia ja ulospäin suuntautuneita, vaikka tosiasia on se että me ollaan ujompia...
Monestikin olen joutunut noloihin tilanteisiin, ennen yläastetta ne eivät ole muuttaneet tilannetta.
Ala-asteella en ollut näin ujo, kuin nyt olen, mutta yläasteella tuli tuo kiusaaminen, niin siitä se pahentui.
Olen puhunut asiasta parhaan ystäväni kanssa, mutta ei siitä ole apua. Bestani, kun ei ole kovin herkkä ja hänellä on nyt omia murheita (itki koulussa koko päivän, kun rakas koira on sairas). Ja muita ystäviä minulta ei sitten pahemmin löydykään.
Mielestäni tuota pakko esiintymistä on liikaa. Meilläkin koulussa valtaosa on kuitenkin niitä, jotka haluavat olla esillä, joten miksei muutamia ujompia voisi jättää suosiolla rauhaan?
esiintymään mutta luota koululaitokseen. Miljoonat muutkin oppilaat ovat kahlanneet peruskoulun ja lukion läpi ujoudesta huolimatta ja nykyään he toimivat monet jopa näyttelijöinä tai muissa edustustehtävissä, jotkut jopa opettajina. Mitään ei saa jollei näe vaivaa asian eteen. Vertaa asiaa vaikkapa liikuntasuoritukseen. Lihakset ja kunto kasvaa harjoituksen myötä. Joskus painot voivat olla liian suuret, siksi kannattaisikin harjoitella vapaa-aikana pienemmillä painoilla.
Yritä ajatella positiivisesti ja katsella erilaisia sopivia tilaisuuksia joissa voit harjoitella itsevarmuuttasi.
Koita ajatella että 20 vuotiaana tuskin enää olet niin ujo sillä elämä heittelehtii erilaisiin tilanteisiin jotka kasvattaa aina pikkuhiljaa.
Joillan ikäisilläsi jännitys näkyy vähemmän ja joillakin enemmän, sinulla näemmä enemmän. Olet silti aivan yhtä hyvä ihminen ja varmasti mukava kaveri, vaikka mokaisitkin luokan edessä ja "häpeä" pääsisi valloilleen. Ihmiset ovat tällaisia.
Sinulla näyttää olevan hyviä ystäviä kun auttavat. Murrosikä on kaikille vaikeaa ja jälkeenpäin (yli 20 v.) asioita pystyy usein myöntämään ja keskustelemaan myös he jotka eivät nyt näytä omistavan yhtäkään ongelmaa. Asiat eivät ole aina sitä miltä näyttää. Jatka sinä omalla linjallasi. Nuoruus on juuri aikaa jolloin jokainen etsii sitä omaa juttuaan ja minuuttaan. Se ei tapahdu ilman ylä- ja alamäkiä.
Itse olen 20-vuotias ja ollut ujo koko ikäni. Pienenä en uskaltanut puhua _kenellekään_.
Edelleen ihan jokapäiväiset asiat, jopa kaupassakäynti tuottavat joskus aivan liikaa vaikeuksia, ja jään kotiin itkemään omaa saamattomuuttani.
Olen myös kiusattu/masentunut/syömishäiriöinen ja kärsin hirvittävistä itsetunto-ongelmista.
Omaan asiaani olisi pitänyt puuttua jo vuosia sitten. Kukaan ei tajunnut, inisivät vaan siitä, kun olen niin hiljainen ja vetäytyvä.
En itse ole koskaan (yllätys yllätys) uskaltanut/kehdannut mennä puhumaan kenellekään ongelmistani, ja toivon kovasti että keskustelun aloittaja saisi tehtyä niin. Kenellekään en toivo samanlaista lapsuutta/nuoruutta, kuin omani on ollut. En ole katkera, ei. Oma syyni.
Olisin voinut mennä puhumaan, pyytää apua, mutta kieltäydyin kerta toisensa jälkeen.
Kukaan ei ole tyrkyttänyt apuaan.
Ystäviä minulla on vain muutamia, ja hekin olen tuntenut lapsuudestani asti. Uusia tuttavuuksia ei yksinkertaisesti pysty hankkimaan.
Siispä, pyydän. Yritä rohkaista itsesi, ja mennä puhumaan asiastasi, ettei se pääse pahenemaan.
Toivonpa tässä samalla sitten myös kaikille ujoille hyvää kevättä, ja parempaa tulevaisuutta.
Ymmärrän alkuperäistä kirjoittajaa ja lyriä oikein hyvin. Olen teitä paljon vanhempi, mutta muistan hyvin nuo kokeukset ja sen toivottomuuden, jossa elin.
Lyrin kertomus avun hakemisesta on minunkin kohdalla totta. Noudatin myös sitä neuvoa, että menen vain rohkeati pelottaviin tilanteisiin, mutta siitä seurasi entistä suuremmat pettymykset. Jouduin vain toteamaan, että minulle on vain suotu tämä paskamainen elämä. Se on vain elettävä.
Selvisinkin elämässäni joten kuten enemmän tai vähemmän masentuneena, mutta nyt eläkeiän häämöttäessä olen alkanut käydä lapsuuden asioita läpi. Ne eivät näköjään katoa vaikka niitä yrittää piilottaa.
Niinpä lyrin neuvo avun hakamisesta on järkevä. Tänä päivänä on tietoa ja mahdollisuuksia. Älä tyydy sanoihin, että jokainen nuori... nuoruuteen kuuluu.., jos tunnet elämäsi vaikeaksi. Sinä et ole jokainen nuori vaan tarvitset apua juuri sinun vaikeisiin kysymyksiisi.
Kouluterveydenhoitaja on luulakseni ensimmäinen, jonka puheille kannattaa mennä. Mistä apua haetkin, kannattaa sanoa rehellisesti ajatuksesi, eikä perääntyä, jos kohtaa vähättelyä.
Siispä minäkin pyydän, että lähdet rohkeasti eteen päin.
Kannattaa taistella ujoutta vastaan niin pitkään kuin vain suinkin jaksat. Käy kavereidesi kanssa ulkona ja kaikkialla, missä "vähemmän" ujotkin ihmiset käyvät. Erilaisista harrastuksista saa voimia. Liikunta auttaa myös!
Jos sinusta kuitenkin alkaa tuntumaan, että et jaksa ongelmasi kanssa ja joudut kovin usein jättämään tekemisiä pois samasta syystä, suosittelisin ammattilaisen kanssa keskustelua.
On erinomaisen tärkeä päästä purkamaan tuntojaan jollekin ja terapeutti (tai vastaava) on tässä parempi kuin kaveri (vaikka heitäkin tarvitaan). Ongelmaasi on myös lääkkeitä, mutta näistä pitää sitten keskustella tilanteen mukaan.
Voimia!
Mielestäni on väärin sano että ujoutta vastaan pitäisi taistella. Sitä nimenomaan ei saisi tehdä vaan hyväksyä itsensä ujona ja yrittää päästä ujouden yli. Taisteleminen vie turhaan voimat, ei siitä ole mitään hyötyä. Itse sen kokeneena tiedän kyllä mistä puhun!
Ujouden hyväksyminen ei ole helppoa ja on toisaalta hyvä että käyttää aikaa siihen.
Anna itsesi olla ujo, sellainen kuin olet.
Ujous saattaa toki ajan myötä helpottaakin.
Myös puhuminen terapeutille tms. voi auttaa ja kannattaa toki puhua jos siltä tuntuu.
Itse ujona kuitenkin tiedän että se jos mikä on vaikeata.
Se helpottaa oireita mutta sitä itse asiaa se ei poista.
Minulla kanssa pieni r-vika on pilannut elämässäni niin paljon, etten voi sitä edes selittää.
Olen nytten 26 vuotias, ja olen opetellut puhumaan niin, etten käytä ärrää sisältäviä sanoja lainkaan, vaan keksin "korvike" sanoja.
Eikä viastani tiedä edes avopuolisoni, en uskalla sitä kertoa kenellekään, edes vanhemmilleni.
Tee asialle ajoissa jotain, ettei se pilaa sinunkin elämääsi.
Minulle se on aiheuttanut sosiaalistentilanteidenpelon, enkä uskalla tutustua uusiin ihmisiin.
Muutin itseasiassa nimenikin sellaiseksi, jossa ei ole ärrää, juuri sinun iässäsi.
Yläaste meni niin pieleen kun voi mennä, ja ammattikoulukin jäi sen takia vaikeutui, ja jäi lopulta kesken.
Töihin en uskalla hakeutua, sillä sen r-vian takia sain paniikkihäiriön, vakavan sellaisen.
Elän siis yksin sen tiedon kanssa, olen aina elänyt.
Tiedän että minusta olisi vaikka mihin, voisin ja haluaisin opiskella itseni hyvään ammattiin, mutta en voi, juuri tuon vian takia.
Vaikka olenkin jo aikuinen ja minulla on lapsikin, niin siltikään en voi elää normaalia elämää.
Itken usein kuinka paljon se yksi r-vika on estänyt elämässäni, tulee estämään vielä pitkään, varmaan loppuelämäni.
Älä sinä nuori tee samaa virhettä, hae apua ja ole rohkea, itse en siihen pystynyt.
Sinulla on samat ongelmat kuin minulla oli silloin, välttelet tilanteita, mutta voin kertoa miten se vaikuttaa tulevaisuudessa, vaikka olenkin oppinut puhumaan ilman että joudun r:n sisältäviä sanoja sanomaan.
Tee sinä nuori asiallesi jotain, sillä minulta meni niin paljon ohitse kun en tehnyt mitään, pelkäsin liikaa.
Lisään aiempaan kirjoitukseeni vielä sen, että olin pieni, mutta kaunis ja haluttu, mutta se r-vika esti minua elämästä.
Elin kyllä tavan nuoruuteen nähden rajumman nuoruuden, mutta aikuisuus onkin eri asia, en pääse työkuvioihin kiinni, enkä uskalla lähteä opiskelemaan.
Toivon että saat asiasi ja r-vikasi painettua taka-alalle, ja alat rohkeasti elämään.
Voimia sinulle, ja uskallusta...älä tee samaa virhettä kuin minä.
Tuntuu kauhealta kuulla ihmisistä, jotka ovat ujostelleet parhaimmillaan jo 20 vuotta.
Elämä on kuitenkin alkanut helpottua viime aikoina. Olen puhunut kiusaamisesta kuraattorille ja kiusaaminen on loppunut. Tämä kuraattori hankki minulle myös puheopetusta, enää minun täytyy vain puhua vanhemmille ja hyväksyä tarjous. Ainoa ongelma enää on se, että siellä puheopetuksessa juoksevat lähinnä 5 vuotiaat, jotka eivät edes ajattele kuulostavansa tyhmiltä sanoessaan jonkin kirjaimen väärin. Tietenkin on hyvä, että vanhemmat hankkiutuvat tuostakin ajoissa eroon, toisin kuin omat vanhempani.
Ja, vaikka olen viime päivinä hieman sosiaalistunut, viittaaminen on silti ihan mahdoton juttu. Tahtoisin, että opettajat ymmärtäisivät, että olen mukana tunneilla, mutten vain uskalla avata suutani. He luulevat, ettei minua kiinnosta tai en halua osallistua. Jos olisin luokassa yksin tai parhaan kaverini kanssa, asia olisi aivan toinen.
Ja mikä onkaan sen hirveämpää kuin postimerkin ostaminen jostain ärrältä, kun siellä on aina kauheasti jonoa? Kiva sinne on mennä sanomaan, että yks postimerrrkki... -.-
Kiva kuulla hyvä "Täysin mahdoton" , että asiasi ovat lähteneet hyvään suuntaan. Olen ilonen, että olet lähtenyt toimimaan. Ujoa nuoruutta muistellen haluan vielä sanoa, että mitä vähemmän ajattelet sosiaalistumista ja muiden ihmisten reaktioita, sitä helpommin saat sitä mitä kaipaat.(Tämä on paljon helpompi sanoa kuin toteuttaa.) Minä ainakin mietin koulussa enemmän sitä, mitä muut ajattelevat minusta kuin sitä, mitä piti minun opetella. Olisinpa hyväksynyt itseni ujona ja ollut HYVÄ ujo! Silloin monet ongelmat olisivat helpottuneet itsestään. Kaikkea hyvää elämääsi! Ja kevätaurinkoa.