Hohhoijaa, taas on muu perhe töissä ja koulussa ja mä päivät yksin, joten on aikaa taas ajatella enemmän tätä sairauttani.
Onneksi on viikolla vertaistukitapaaminen ja perjantaina onkologin vastaanotto. Sitten se hoitoputki alkaakin. Vähän jännittää että miten kaikki menee, kuinka jaksan hoidot jne.. Onko elämä sellaista kolmen viikon sykleissä tapahtuvaa. Viikon oksentaa ja makaa raatona, viikon parantelee oloaan ja kolmannen pelkää jo seuraavaa kertaa..
Ennenkaikkea sitä kait pelkää, että tauti uusii ja leviää. Onhan monelle käynyt niin, minkä takia juuri minulle ei sitten voisi käydä? Entäs jos se leviää jo hoitojen aikana.. Hoidot eivät anna vastetta.. En taida tietää sairaudestani kovinkaan paljoa, vaikka olen kahminut ja ahminut tietoa varmaan ihan liikaakiin ja sen takia pelkään jo etukäteen pahinta..
Olen kuitenkin päättänyt, että etukäteen en ala sairastamaan enempää kuin on aihetta ja että jos tähän kuolen, niin se olkoon sitten minun kohtaloni. Tietenkään en tahtoisi kuolla vielä vuosikymmeniin, mutta jos näin käy, niin minkäs minä sille sitten mahdan..
Jännittää se käynti onkologilla. Toivottavasti hän on mukava ja antaa toivoa ja positiivisuutta, uskoa tulevaan. Pelkään tiputusneuloja, tiedän entuudestaan että suoneni ovat ns. pakenevaa tyyppiä ja hermostun aina kun niitä aletaan kaivelemaan neuloilla. Joskus makasin antbioottitiputuksessa sairaalassa viikon ja suoneni kuivuivat vähän väliä. Tiedän että kuulostan naurettavalta, olenhan jo nyt joutunut kokemaan paljon pahempaakin kuin neulojen ja kanyylien tökkiminen..
Ei ole helppoa olla syöpäpotilas, vielä kun ajattelemattomat ihmiset muistavat mainita syöpää kuolleet tutun tuttunsa ja sukulaisensa ja miten huonolta nämä näyttivät ennen kuolemaansa! Välillä tekisi mieli huutaa, että minä en aio kuolla tähän!
Nyt jo mietityttää töihinpaluu, vaikkei hoidot ole alkaneet edes.. Miten sitä jaksaa (vaikka jaksan nyt ihan hyvin), toisaalta olisi ihana olla taas siinä normaalissa arjessa ja kiireessä, ei ehtisi ajatella sairautta. Toisaalta pitäisi nauttia nyt, kun ei ole sitä kiirettä ja voin vielä hyvin.
Ulkona paistaa aurinko pilvien lomasta ja on vain pari astetta pakkasta. Taidan lähteä koiran kanssa jäälle... Energiaa ja elämäniloa hakemaan, ettei pienet kolotukset valtaa mieltä. Endorfiiniä kehoon. Toivottavasti en mene sytoista ihan konttauskuntoon, kun olen tottunut päivittäin liikkumaan.. Sitten kyllä hajoaa pää! Ja taas sorrun etukäteen murehtimiseen, mitäs siitä sanotaankaan? Että joko sitä murehtii turhaan tai sitten jos pelot osoittautuvatkin oikeiksi, on murehtinut saman asian kaksinkertaisesti? :)
Onneksi on viikolla vertaistukitapaaminen ja perjantaina onkologin vastaanotto. Sitten se hoitoputki alkaakin. Vähän jännittää että miten kaikki menee, kuinka jaksan hoidot jne.. Onko elämä sellaista kolmen viikon sykleissä tapahtuvaa. Viikon oksentaa ja makaa raatona, viikon parantelee oloaan ja kolmannen pelkää jo seuraavaa kertaa..
Ennenkaikkea sitä kait pelkää, että tauti uusii ja leviää. Onhan monelle käynyt niin, minkä takia juuri minulle ei sitten voisi käydä? Entäs jos se leviää jo hoitojen aikana.. Hoidot eivät anna vastetta.. En taida tietää sairaudestani kovinkaan paljoa, vaikka olen kahminut ja ahminut tietoa varmaan ihan liikaakiin ja sen takia pelkään jo etukäteen pahinta..
Olen kuitenkin päättänyt, että etukäteen en ala sairastamaan enempää kuin on aihetta ja että jos tähän kuolen, niin se olkoon sitten minun kohtaloni. Tietenkään en tahtoisi kuolla vielä vuosikymmeniin, mutta jos näin käy, niin minkäs minä sille sitten mahdan..
Jännittää se käynti onkologilla. Toivottavasti hän on mukava ja antaa toivoa ja positiivisuutta, uskoa tulevaan. Pelkään tiputusneuloja, tiedän entuudestaan että suoneni ovat ns. pakenevaa tyyppiä ja hermostun aina kun niitä aletaan kaivelemaan neuloilla. Joskus makasin antbioottitiputuksessa sairaalassa viikon ja suoneni kuivuivat vähän väliä. Tiedän että kuulostan naurettavalta, olenhan jo nyt joutunut kokemaan paljon pahempaakin kuin neulojen ja kanyylien tökkiminen..
Ei ole helppoa olla syöpäpotilas, vielä kun ajattelemattomat ihmiset muistavat mainita syöpää kuolleet tutun tuttunsa ja sukulaisensa ja miten huonolta nämä näyttivät ennen kuolemaansa! Välillä tekisi mieli huutaa, että minä en aio kuolla tähän!
Nyt jo mietityttää töihinpaluu, vaikkei hoidot ole alkaneet edes.. Miten sitä jaksaa (vaikka jaksan nyt ihan hyvin), toisaalta olisi ihana olla taas siinä normaalissa arjessa ja kiireessä, ei ehtisi ajatella sairautta. Toisaalta pitäisi nauttia nyt, kun ei ole sitä kiirettä ja voin vielä hyvin.
Ulkona paistaa aurinko pilvien lomasta ja on vain pari astetta pakkasta. Taidan lähteä koiran kanssa jäälle... Energiaa ja elämäniloa hakemaan, ettei pienet kolotukset valtaa mieltä. Endorfiiniä kehoon. Toivottavasti en mene sytoista ihan konttauskuntoon, kun olen tottunut päivittäin liikkumaan.. Sitten kyllä hajoaa pää! Ja taas sorrun etukäteen murehtimiseen, mitäs siitä sanotaankaan? Että joko sitä murehtii turhaan tai sitten jos pelot osoittautuvatkin oikeiksi, on murehtinut saman asian kaksinkertaisesti? :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minun isäni sanoi aina tuosta murehtimisesta, että "Tulevata tautia ei kannata sairastaa". Se on ihan hyvä ja käyttökelpoinen lause, mutta kumpa itsekin sitä osaisin soveltaa omaan elämääni. Olen juuri samanlainen kuin kevätmielinen, etukäteen suren ja mietin kaikkia asioita ja kaiken lisäksi monesti pahimman mukaan. Toki usein ne menevätkin niin, mutta ei aina. Kuitenkin toinen sanonta: "Asioilla on tapana järjestyä", pitää myös hyvin paikkansa.
Minua ärsyttävät myös eniten nuo ihmiset, jotka luettelevat kaikki tuttunsa ja tutuntuttunsa, jotka ovat kovasti kärsineet ja sitten syöpään kuolleet. Ehkä ensi kerralla, kun joku noin sanoo, meidän pitäisi sanoa heille, että tuo ei ole yhtään mukavaa ja tuntuu tosi pahalta, kun noin puhut. Onko se sitten ajattelemattomuutta vai luulevatko ihmiset meitä niin vahvoiksi, että otamme vastaan mitä vain.
Minä myös menen huomenna ensi käynnille onkologin luo. Olen jo neljä kuukuatta jännittänyt niin paljon, etten enää ainakaan tällä hetkellä kovin paljon jännitä. Rintasyöpäni on poikkeava sillä tavalla, että pääkasvainta ei ole löytynyt ollenkaan, vaikka rinta on poistettu. Kainalossa on sitäkin enemmän pahoja imusolmukkeita. En ole kuullut, että koskaan kenelläkään olisi vastaavaa, ettei syöpäpesäkettä löydy rinnasta, vaikka se on jo lähettänyt etäpesäkkeitä kainaloon. Mutta kyse on kuitenkin selkeästi rintasyövästä patologin mukaan. Huominen tuo lisäselvyyttä asiaan.
Ajattelen tuosta kuolemasta myös samalla tavalla kuin kevätmielinen. Jos on minun aikani lähteä, niin ei sille voi mitään. Vaikka kuinka kapinoin, en voi muuttaa asiaa.
Tuo työhönpaluu myös mietityttää varmasti sitten kun ja jos se alkaa lähestymään. Tähän tietoon minulla on sairaslomaa 5.8. asti.
Aloitin mielialalääkkeen reilu kolme viikkoa sitten ja eilen ja tänä aamuna oli herääminen ekä kertaa neljään kuukauteen helpompaa. Ei ollut ensimmäinen ajatus se tuttu ahdistus vaan olo oli huomattavasti normaalimpi. Kauan mietin tuota lääkityksen aloitusta, mutta nyt huomaan että se oli tosi viisasta. En olisi enää kauan jaksanut tätä ahdistavaa oloa. Kiitos viisaille ihmisille, jotka kehittävät näitä lääkkeitä meidän avuksemme.
Ne masennuslääkkeet nimittäin. Toistaiseksi olen pärjäillyt ilman, vaikka noita kamalia vaihtoehtojakin kelailen edestakaisin, niin en silti jatkuvasti ole ahdistunut.
Mutta hyvä tietää, että niistä todella on apua, jos alkaa tuntua siltä että maailma vallan synkkenee.
Luulen että perheelläni on suuri merkitys tähän arjen jaksamiseen. Mies on ollut koko ajan varsin optimistinen ja luottaa vain siihen että yli 90% rintasyöpäpotilaista selviää. Hän ei yleensäkään etukäteen murehdi tulevia, ja on ennenkin vaikeiden asioiden aikana pysynyt jalat maassa ja luottanut että asiat järjestyy. Ja ainahan ne on järjestyneetkin. Oikeastaan tässä mikään muu niin kamalan pahalta tunnukkaan, kuin että mieheni ja lapseni pitäisi jatkaa tätä elämää ja arkea ilman minua. Aika itsekästä ajatella etteivätkö he selviäisi... Tottakai he selviäisivät, mutta en millään tahtoisi aiheuttaa heille sellaista surua. Se tuntuu niin raskaalta ajatukseltakin, ja nyt juuri tajusin että kannan jo heidänkin suruaan, vaikken ole lähestulkoonkaan kuollut!
Onkohan nämä enää normaaleja tuntemuksia ollenkaan.. Olen kyllä lukenut, että on ihan tavallista että vakavan sairauden alkuvaiheessa suunnitellaan jo oma hautajaisiakin yms.. Toisaalta hyvä käydä läpi kaikki nämä ajatukset, ehkä niistä sitten pääsee eroon, kun niitä ei kielläkään?
No kuitenkin, puolison ja läheisten optimistinen suhtautuminen auttaa jaksamaan, vaikka joskus sitä ajattelee niinkin, että mistä hitosta nuo sitä tietävät kuinka minun tulee käymään, jos ei sitä lääkäritkään osaa sanoa! Erityisesti äitini "en minä nyt usko että sinulle jne jne"-puheet välillä saavat aikaan sen, että tekisi mieli ravistella hänet hereille.. Minähän olen jo sairastunut, eikä tämä ole mikään nuhakuume!
Toki mieluummin näin päin. En kestäisi jos kaikki läheiseni surkuttelisivat ja itkisivät koko ajan kohtaloani..
Anteeksi nyt kun kirjoittelen näin "synkeitä", joskus vaan pitää päästää höyryjä pihalle :)
Hei kevätmielinen! Tuo Sinun tekstisi sopisi olemaan minun kirjoitukseni. Ajatukseni kulkevat niin samaa rataa. Olisiko vain niin, että Sinä olet se positiivinen ja tuot yleensä enemmän julki niitä hyviä ja myönteisiä asioita. Minä tahdon katsella asioita vähän negatiivisemmalla tavalla. Mieheni on myös hyvin positiivinen samoin kaikki läheiseni (melkein). Sinun tuntemuksesi ovat ihan normaaleja, olen käynyt läpi nuo kaikki ja vielä masennuksen mustien silmälasien läpi.
Muistelen, että Sinun syöpäsi ei ollut levinnyt kainaloon ja sehän on todella hyvä asia. Itselläni on myös ärhäkkä syöpä ja se on levinnyt myös ainakin kainaloon. Vielähän minulle ei ole tehty esim. luukartoitusta, mutta kokovartalon tietokonekuvauksessa ei tammikuun alussa löytynyt mitään. Ei edes sitä rintapesäkettä, jota sillä kai myös yritettiin etsiä.
Minä myös suren läheisteni puolesta enemmän (mies ja 19 ja 25 vuotiaat pojat)kuin itseni puolesta. Siinäkin ajattelen niin kuin Sinä. En toistele noita Sinun lauseitasi.
Sinulla on täysi oikeus näyttää ja puhua myös kielteisistä tunteista. Kaikki asiat pitää käsitellä ennen kuin niiden yli pääsee. Pimeän läpi on vain puskettava kohti valoa. Itse olen huomannut, että tämän sairauden kanssa on loppujen lopuksi aika yksin, vaikka ympärillä on paljon tukijoita. Itse on mentävä kaikki pelot ja ahdistukset läpi.
Minulla oli todellakin masennusta jo ennen sairastumistani johtuen lähipiirini useista syövistä. (äiti,isä,mies). Isä on jo muuttanut taivaaseen, mutta äiti vielä elää 88-vuotiaaana, mutta molemmat rinnat poistettu. Miehelläni on tai oli lymfooma, joka todettiin viisi vuotta sitten. Lisäksi kävimme läpi aviokriisin tässä välissä, jota sitäkin kesti parisen vuotta. Nämä kaikki raskaat asiat saivat mieleni masentumaan ja tämä oma sairauteni sitten puhkaisi syvän ahdistuksen, johon siis tämä lääke on nyt tuntunut auttavan.
Kaikkea hyvää Sinulle kevätmielinen. Nimimerkkisi on kyllä oikeaan osunut, yleensä olet niin keväisen raikkaan oloinen.
Hoidot edessä,ja pelottaa miten niistä selviää,ja pystyykö edes sairaalaan matkustamaan ?Tulee myöskin mieleen,että jos tämä on levimmyt?Minäkin ajattelin lapseni surua,kun hän on vasta 10 vuotias,mutta eihän tuollaisia voi ajatella,on tämä muutenkin raskas sairaus.Ulkoillessa saa mieltään pirteämmäksi,ja onneksi kevät tulee,Voimia teille,
Asia kerrallaan. Kyllä kaikki asiat järjestyvät ajan kanssa. Otat vaan rauhallisesti. Minä jaksoin harrastaa liikuntaa taxojen aikana,mutta cefin aikana alkoi kunto laskee. Mutta viimeisestä sytosta toivun ja tänään kävin kävelemässä pari kilsaa.
Älä murehdi asioita etukäteen. Ajattelet vaan nyt hetken kerrallaan. :)