..En ennen ole täällä sivuilla edes käynyt..Alku kai tämäkin :)Samaa tavaraa tulee tästäkin neidistä kuin muistakin, ruoka sisään ja ruoka ulos. Koomista on se että tiedän olevani sairas, en vain halua asian eteen tehdä mitään..tai haluan, mutten saa aikaiseksi. Olenpa muuten lähihoitajakin, että tiedän kyllä mihin olen itseni aikanaan sotkenut..Typeräähän tässä on se että itse hoidan ihmisiä kuntoon, ja silti todellisuudessa olen itse sairaampi kun osa potilaistani..no eipä sitä kukaan tiedä.Osaan hoitaa muita, mutten itseäni.
Jotenkin se, että osaisi muka syödä normaalisti eikä tarvisi oksentaa, on jotenkin niin kaukaa haettua, epärealistista että tuntuu ettei sellaista edes ole. Ihana lukea parantuneiden tarinoita, se antaa jotakin osviittaa siitä mihin itse voisi pyrkiä. Kiitos niistä ja jaksamisia kaikille kanssatovereille ja muillekkin.
Jotenkin se, että osaisi muka syödä normaalisti eikä tarvisi oksentaa, on jotenkin niin kaukaa haettua, epärealistista että tuntuu ettei sellaista edes ole. Ihana lukea parantuneiden tarinoita, se antaa jotakin osviittaa siitä mihin itse voisi pyrkiä. Kiitos niistä ja jaksamisia kaikille kanssatovereille ja muillekkin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
alku se on mitä parhain kun uskaltauduit tänne bulimikkojen yhteisöön :) sehän on jo itsellesi tunnustus siitä, ettet ole terve.
ensimmäisiä kertoja kun tänne kirjoitin, huomasin ilokseni (toisaalta kauhukseni) etten olekaan ainoa, jolla on tapana oksennella ja syödä hervottomia määriä ruokaa. lukiessani foorumin tekstejä tajusin, kuinka sairasta tämä on. pikkuhiljaa aloin myöntymään ajatukseen, että olen bulimikko enkä siitä parane muulla kuin hoidolla. toivottavasti askel tänne foorumiin on sinulle myös käänteentekevää :)
ymmärrettyäni tilanteen vakavuuden ahdistuin niin, etten muuta keksinyt kuin hakea apua ja kertoa lähimmäisille sairaudesta. se oli oikea ja ainoa ratkaisu! luulin, etten pystyisi hakemaan apua. vähättelin sairautta, vaikka myönsinkin sen olemassaolon. uskottelin pystyväni hallitsemaan syömisiäni. näinhän asia ei koskaan bulimikon kohdalla ole. suoraan sanottuna: sinulla on vakava sairaus, joka tuhoaa elämänilosi ja elimistösi mikäli jätät hoidon ja lääkärinavun käyttämättä! eivät syöpäpotilaatkaan ole viitsimättömyyttään hakeutumatta lääkäriin ja anna syövän odotellessaan levitä. he menevät suoraan hoitoon, oli kuinka saamaton tai kiireinen ihminen tahansa! kyse ei ole aikaansaamisesta, vaan siitä, ettet vielä ole täysin myöntänyt sairautesi vakavuutta. en koita olla kaikkitietävä. kuulosti vaan tarinasi ja ajatuksesi ihan samoilta kun minun ennen hoitoon hakeutumista :) tiesin, että sairastan bulimiaa. en vaan "saanut ajalliseksi" tehdä asian eteen mitään, sillä se ei ollut mielestäni akuutti sairaus ja lähinnä yritin unohtaa koko asian, enkä halunnut muiden puuttuvan elämääni. jälkeenpäin voin todeta jo hoidon aloittaneena, että kyseinen ajatusmaailma on itsepetosta ja sairauden vakavuuden kieltämistä. Mentyäni lääkärin puheille pääsin sinuiksi itseni kanssa. todella ymmärsin, että tästä on parannuttava nyt eikä ensi viikolla!
bulimikot eivät osaa hoitaa itse itseään kuntoon, vaikka olisivatkin lähihoitajia :) bulimian hoitoon tarvitaan vähintään lääkäri ja psykiatri, jotka tukevat sinua läpi paranemisprosessin. myös masennuslääkkeet auttavat paranemaan. tahdonvoimalla yksistään et sairautta voita :) kuten eivät esim. syöpäpotilaatkaan. rakas ihminen, hakeudu hoitoon. vaikka se vaatiikin suuren ponnistuksen ja itsensä kohtaamisen, sen jälkeen pallo on lääkäreillä eikä sinun tarvitse kuin noudattaa heidän ohjeitaan, ei enää taistella itseäsi vastaan =) onnea matkaan!
...ei sitä halua oksentaa, en minä ajattele että nyt menen oksentamaan ja huh olo on parempi. Itken ja sätin itseäni ja vaikka kuinka yrittäisin olla oksentamatta ahmimisen jälkeen..no siihen se kaikki yleensä päättyy. Harmittaa ennen ja jälkeen niin vietävästi. Miettii vain miten tähän on edes päätynyt. Mutta ihana huomata että on muitakin jotka tuntevat samoin, joita ahdistaa yhtä paljon ja jotka ovat yhtä jumissa elämänsä kanssa kun itse. Surullistahan se on ja kumpa niin ei olisi, mutta kyllä se itseää helpottaa ettei ole yksin.