Tiedustelisin tuntemuksianne opiskelemastanne alasta. Olen pitkään pitänyt lääkärin ammattia ns. haaveammattinani, johon koen myös jonkinasteista kutsumusta. Toisinaan tunnen kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia kyseistä alaa kohtaan, liityen lähinnä alan rankkuuteen ja kamaliin asioihin, jota työssä varmasti tulee esiin. Luulisin, että lääkärin ammatti on yksi niistä ammateista, jossa oikeasti näkee todella järkyttäviäkin asioita.
Mitä ajatuksia nämä teissä herättävät? En tiedä pohdinko asiaa liikaa...kai haluaisin olla "valmis lääkäri" jo ennen tiedekuntaan pääsemistä, että tietäisin selviäväni kaikesta vastaantulevasta.
Mitä ajatuksia nämä teissä herättävät? En tiedä pohdinko asiaa liikaa...kai haluaisin olla "valmis lääkäri" jo ennen tiedekuntaan pääsemistä, että tietäisin selviäväni kaikesta vastaantulevasta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ja jatkuva ajanpuute. Kenen moraali ne kestää, niin hyvä hyvä.
...ja tietenkin tunne siitä, ettei ehdi millään oppia tarpeeksi ennen kuin päsähtää työelämään. :S
"Olen pitkään pitänyt lääkärin ammattia ns. haaveammattinani, johon koen myös jonkinasteista kutsumusta."
Tuossa lienee suurin ongelmasi.
Hu huu, lääkisläiset! Kertokaahan kommenttejanne muutkin =)
3.vuotta opiskelen ja onhan sitä jo nyt nähnyt kaikenlaista -enemmän tai vähemmän- järkyttävää. On vain opittava suhtautumaan näihin tilanteisiin "ammattitaidolla", ne kun kuuluvat lääkärin työhön. Mutta karaistumalla sitä oppii, varmaan ruumiinavauksiakin on juuri sen takia niin monta opintojen aikana, ettei sitten heikota kun joutuu haavaa tikkaamaan...
Alkuun sitä lähti asenteella, että "opettelen kaiken niin varmasti sitten osaan kaiken", mutta nyt olen joutunut myöntämään, ettei aika riitä kaiken opiskeluun. Asioita täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen. En kyllä ole mikään hurjan ahkera lukija, tykkään viettää paljon vapaa-aikaakin, mutta jos kaiken haluaisi yrittääkään lukea, niin vuorokausi loppuisi kyllä kesken. Lääketiede on hurjan laaja ala. Toki välillä jännittää, että osaankohan sitten tarpeeksi ja mitä jos en hoksaa jotakin ajoissa jne. mutta samat ongelmat ne on muillakin. Sehän tässä alassa on haasteellista, että kaikki on oikeastaan todennäköisyyslaskentaa; sairauksien oireet, ilmaantuvuus, reagointi hoitoon, hoidon valinta.... ei voi edes lukea kirjasta että näin se asia varmasti on, vaan voi lukea että esim. 34-62%:ssa asia on näin ja näin...eli diagnooseja ja hoitoja lähdetään hakemaan todennäköisyyksien varassa, ja silloin toki voi mennä pieleen, joku potilashan aina kuuluu siihen pienemmän todennäköisyyden porukkaan...sitä ei potilaat aina ole tulleet ajatelleeksi ja sen takia voi tulla edelleen ongelmia. Mutta kaipa tähän tottuu ajallaan, alani olen valinnut, enkä vaihtaakaan halua missään nimessä.
noinhan se taitaa olla. Sitä olen pitkään pohtinut, että olenko alalle liian herkkä ja olisiko luonteelleni parempi jokin toinen valinta. Yksi tutkinto minulla jo on, mutta lääketieteessä tuntuu vain olevan se suurin intohimoni.
Olen äärimmäisen empaattinen ja koen voimakkaasti toisen säryn ja hädän. SItä pelkäänkin, että kulutanko itseni loppuun lääkärin työssä, jos en kykenekään ottamaan potilastapauksia "työnä", vaan murehdin potilaita kotonakin väsyttäen itseni loppuun...
Toisaalta kuvittelisin kokevani potilastyön myös antoisana, mikä ehkä tasapainottaisi tilannetta...?
1) Potilastyön "antoisuus" on kovin vaihtelevaa, tulet kohtaamaan heidän joukossaan myös mitä suurimpia sietämättömyyksiä, ja toisaalta suurin osa on sellaista massaa joka ei jaksa kiinnostaa pätkääkään;
2) Nämä kutsumus- ja haaveammattijutut ovat ihan täyttä roskaa eivätkä ole mikään peruste valita lääkäriammattia, vaan edustavat lähinnä ruusuista itsepetosta;
3) Lääketieteen kivijalka on kova luonnontiede, ja ennen kaikkea on hallittava se - ihminen on sitten siitä vain sekundaarisesti rakentuva, integroiva perspektiivi. Lääketiede ei lähde hyysäämisestä, ymmärtämisestä, empatiasta tms, vaan siitä että osaat tulkita astrupin oikein ja ymmärrät nimenomaan ihmisyyden biologisen ulottuvuuden. Siinä onkin usein jo niin paljon työsarkaa, ettei se psykososiaalinen ulottuvuus enää jaksakaan juuri kiinnostaa.
Harmi ettei abiturienteille voi antaa pienessä paketissa sopivaa määrää elämänkokemusta ja illuusioita poistavia pettymyksiä, voisivat suhtautua realistisemmin lääkärin ammattiin. Se ei ole aina kivaa, eikä palkitsevaa eikä edes arvostettua.
Sinulle sairaanhoitajan ammattia.
Kun tapaat päivässä 76 eri potilasta joista ainakin 20% on rasittavia niin enpä usko että jaksat jokaisesta heistä vielä kotona huolta kantaa.
Joo..päivystysviikonlopun kolmannenkymmenennen nuhapotilaan hoidossa ei tarvi kutsumusta...