työnhausta ja opiskelusta

Olin yläasteella koulukiusattu ja siitä sain moniksi vuosiksi sellaiset traumat että en uskaltanut lukiossakaan avata suutani tunneilla,kirjallisuuskeskustelut olivat yhtä tuskaa ja jätin musiikkiharrastukset koska en pystynyt enää menemään yleisön eteen.Asia tuntui tosi katkeralta koska aiemmin oli ollut tosi ulospäinsuuntautunut,kiusaaminen alkoi kun sairastuin ihosairauteen joka tietysti oli aika näkyvä.Nyt vuosia myöhemmin olen taas oma itseni,suurin kiitos nykyiselle aviomiehelleni,jolle ensimmäistä kertaa kykenin kertomaan asiasta.Hän sai minut kokeilemaan jos jonkinlaisia keinoja mm. kukkaterapiaa (kuulosti minustakin silloin tosi hupsulta).Mutta lopputulos on tärkein ja olen jälleen iloinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen.Mielestäni on kuitenkin todella epäreilua että joka ainoan ihmisen pitäisi olla samanlainen,siis että kaikkien pitäisi olla puheliaita,ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia.Ihmiset ovat jo perusluonteiltaan erilaisia ja jotkut vain yksinkertaisesti ovat hiljaisempia ja ujompia.Erilaisille ihmisille pitäisi antaa sijaa eikä heti syyllistää.Mielestäni erilaisuus on rikkautta

niinhän se on että ei meitä ujoja ja hiljasempia niin vain haluta mihinkään.
Kesätöitä oon kans yrittäny saaha ja niitten hakemusten kirjottaminen se vasta ärsyttävää onki! mikä on luonteesi? en paljon puhu, mutta oon silti ahkera ja ..... tuo kuullostaa niin itsensä puolustelulta. mutta ei kait siihen voi valehellakkaan ko kylläpä ne kuitenki huomais jos sinne haastattelluun asti pääsis että tuo on aika epäsosiaalinen.
yhtään työhaastettelu kutsua en oo vielä saanu enkä todennnäkösesti saakkaan, mutta onpa ainaki yritetty. onneks on yks vakityöpaikka johon aina pääsen, haluttas vain vähän vaihtelua ko oon sielä ollu jo monta kessää....

Niin no, jotenkin on koulutussysteemin kehittämisessä unohdettu, että meitä ihmisiä on erilaisia.

Selvää on, että usein koulu- ja työelämässä jalkoihin jäävät ujot, mutta ahkerat yksilöt. Millä alalla ujot sitten pärjäävät/kelpaavat? Pelkästään tehdastyössäkö? Minä haluaisin tehdä jotain suurempaa.

Minä olen koko elämäni ajan yrittänyt taistella ujouttani vastaan ja yrittänyt parhaani mukaan asettanut itseni alttiiksi sellaisille tilanteille, joissa voisin kehittyä sosiaalisemmaksi. Välillä hyvin ja välillä huonoin tuloksin. Valitsin opiskelupaikkanikin "kehittyäkseni" ihmisenä ulospäinsuuntautuneemmaksi. Hehh, näin jälkeenpäin tuo sekä huvittaa että samalla itkettää; olihan se hieno, mutta pirun naiivi ajatus! Myönnän. Olisinpa jättänyt "itseni kehittämisen" harrastusasteelle. Nyt nimittäin todellakin tuntuu siltä, että voisin vaikka nostaa jo kädet ilmaan. Itsetuntoni on romahtanut hurjasti, kun olen huomannut sen että ujoutta ei ehkä voikaan voittaa. Esimerkiksi ryhmätöissä tunnen itseni välillä lähinnä tyhmäksi, kun en aina uskalla, tai jännityksen johdosta osaa, muotoilla sanojani oikealla tavalla. Tällä alalla kun hyvät puhelahjat kun ovat välttämätön ja tärkein työkalu. Välillä todellakin mietityttää, että voiko tästä negatiivisestä ujoudesta koskaan edes päästä eroon. Jos opiskeluaikani on ollut täyttä stressiä (esim. ryhmätyötilanteet), niin miten sitten työnhakutilanteet tai yleisesti työelämässä käy? Ujous nostelee kuitenkin vielä päätään, ponnisteluistani huolimatta.

Työhaastattelutilanteissa oloni on yleensä melkolailla epävarma. Viimeksi pelkäsin jo etukäteen, että epävarmuuteni näkyisi, ja yleensähän se silloin taatusti myös näkyy.

Minulla on edelleenkin suuret haaveet; tulevaisuudessa haluaisin olla esimerkiksi esimiestehtävissä ja pitää koulutustilaisuuksia tms. Minä todellakin haluan voittaa, tai ainakin hallita nämä negatiiviset ujouden piirteet itsessäni. Pienestä takapakistani huolimatta minä edelleenkin jaksan jotenkin uskoa (naiivisti?) itseeni, että sen vielä pystyn joskus tekemään. Mutta mietin vaan välillä, että kannattaako tätä elämää elää sittenkään stressaten tällä tavalla? Onko tällä ponnistelulla ja ujouden kanssa taistelulla mitään loppua? Täytyykö tässä sittenkin vaan tunnustaa tappio ja tyytyä ujoon kohtaloonsa?

Onkohan ketään ujoa olemassa, joka on voittanut ujoutensa ja työskentelee tyytyväisenä hyvässä ja sosiaalisessa työympäristössä? Olisi kiva tietää, jos joku on siihen pystynyt. Välillä tulee täysin epätoivoinen olo, kun huomaa kuinka toisten on niin paljon helpompaa hankkia työpaikka ja edetä urallaan. Minä en kuitenkaan haluaisi, että tämä ujous rajoittaisi minun tekemisiäni ja unelmiani, tämän enempää.

Tsemppiä kaikille muille ujoille!

Mulla on kanssa ikäviä muistoja koulusta, kun opettaja tuntui jakavan numerot täysin sen perusteella, kuinka ulospäinsuuntautunut olit. Väsäsin hienon esitelmän, mutta mitäs se opettajalle merkitsi, kun on ujo mikä ujo. Huomasin myös että luokan toiseksi ujoin sai myös huonon numeron. Luokan puhelian piti taas surkean esitelmän, jonka ajaksi itse poistui pitkäksi ajaksi luokasta ja sai silti parhaan numeron. En kai elä samalla planeetalla.
Lisäksi nämä luokan puheliaimmat olivat aina haukkumassa opettajaa selän takana, vaikka opettaja arvosti niitä ihan hirveästi. Teki mieli kertoa opettajalle, mitä ne siitä takanapäin muulle luokalle haukkuivat. Niin, se vaan on että paha ei saa palkkaansa ja hyvyys jää huomioimatta.

Lisäksi en ole saanut valmistuttuani töitä. Yhdessä työhaastattelussa naurettiinkin mulle. Aloin melkeen itkemään sitten. Kauhea nöyryytys ja huono kokemus. Nyt voin pelätä tulevia haastatteluja aina enemmän.

Miksi ujous on huono piirre? Tai kyllä kai tajuankin. En vaan tajua, mitä niin hyvää niissä päällekäyvissä kaikkia arvostelevissa ihmisissä on. Menee tässä vähitellen usko itseensä. Viimesetkin itseluottamuksen rippeet katoaa. Jatkan kai vaan yrittämistä. Jos joku vielä nauraa, niin sanon kyllä, että nyt riittää ja lähden ovesta saman tien. Mitä niitä turhaan mielistelee.

on tie syrjäytymiseen. Koulussa ujo pärjää, mutta työelämässä hänen ylitse kävelee kaikki.