Hei! Minäkin uskaltauduin tänne ensimmäistäkertaa vasta nyt. En jaksanut edes lukea kaikkia viestejänne, joten minun ajatukseni saattavat olla nyt vanhan toistoa.
Minun bulimiani tai masennukseni alkoi noin neljä vuotta sitten (n.22v) eli olin jo ns. aikuinen nainen. Monesti olen ihmetellyt, että miksi vasta aikuisena? Ymmärtäisin itseäni paremmin, jos olisin aloittanut moisen tyhmäilyn jo teini-iässä.
Vuosi sitten hakeuduin lääkäriin, koska en enää kestänyt itseäni... sain lääkehoidon. Hienoa. Olo kohentui. Minua kehoitettiin menemään myös jonkun viisaan juttusille. Kävinkin, muutamalla eri ihmisellä vielä. Valitettavasti minua ahdisti liikaa jauhaa asioitani tuntemattomalle... Nämä käynnit loppuivat.
Tänään syön edelleen masennuslääkkeitä. Minulla menee paljon paremmin. Tulevaisuudessa näen valoa ja osaan jo ottaa elämän rennommin. Minulla on nyt enemmän hyvä päiviä kuin huonoja.
Miksi ahmin ja oksennan silti? Minullahan on kaikki hyvin..
Tiedän, että psyykkisen puolen asioita on vielä käsittelemättä, mutta silti.
Ihan kuin ahmisin ja oksentaisin vain tavan vuoksi. Ihan kuin maailmasta loppuisi ruoka ja herkut ja minun on pakko syödä kun ne siinä minua niin kutsuvat.
Tästä haluan eroon!!! Voitko sinä auttaa minua? Miten pääsen sen rajan yli, että päätän olla syömättä ne 10 laskiaispullaa ja oksentaa ne ulos? Kun hyvällä mielellä voisin syödä vain yhden ja nauttiakin siitä jopa...
Vastustaminen on tosi vaikeaa!!!
Ja vielä yksi juttu...
Vaikka minä sairastankin edelleen, halaun silti kertoa sinulle, miten sain otteen valoisammasta tulevaisuudesta.(lääkehoidon lisäksi)
Joka ikinen päivä kirjoitan päiväkirjaani kolme HYVÄÄ asiaa. Vaikka elämä murjoo ja pahat asiat valtaavat mielen, niin minun on pakko antaa itselleni tilaa ajatella hyviä asioita edes sen kolmen ajatuksen verran... pikkuhiljaa aurinko alkaa paistaa! Voimia teille kaikille!
Minun bulimiani tai masennukseni alkoi noin neljä vuotta sitten (n.22v) eli olin jo ns. aikuinen nainen. Monesti olen ihmetellyt, että miksi vasta aikuisena? Ymmärtäisin itseäni paremmin, jos olisin aloittanut moisen tyhmäilyn jo teini-iässä.
Vuosi sitten hakeuduin lääkäriin, koska en enää kestänyt itseäni... sain lääkehoidon. Hienoa. Olo kohentui. Minua kehoitettiin menemään myös jonkun viisaan juttusille. Kävinkin, muutamalla eri ihmisellä vielä. Valitettavasti minua ahdisti liikaa jauhaa asioitani tuntemattomalle... Nämä käynnit loppuivat.
Tänään syön edelleen masennuslääkkeitä. Minulla menee paljon paremmin. Tulevaisuudessa näen valoa ja osaan jo ottaa elämän rennommin. Minulla on nyt enemmän hyvä päiviä kuin huonoja.
Miksi ahmin ja oksennan silti? Minullahan on kaikki hyvin..
Tiedän, että psyykkisen puolen asioita on vielä käsittelemättä, mutta silti.
Ihan kuin ahmisin ja oksentaisin vain tavan vuoksi. Ihan kuin maailmasta loppuisi ruoka ja herkut ja minun on pakko syödä kun ne siinä minua niin kutsuvat.
Tästä haluan eroon!!! Voitko sinä auttaa minua? Miten pääsen sen rajan yli, että päätän olla syömättä ne 10 laskiaispullaa ja oksentaa ne ulos? Kun hyvällä mielellä voisin syödä vain yhden ja nauttiakin siitä jopa...
Vastustaminen on tosi vaikeaa!!!
Ja vielä yksi juttu...
Vaikka minä sairastankin edelleen, halaun silti kertoa sinulle, miten sain otteen valoisammasta tulevaisuudesta.(lääkehoidon lisäksi)
Joka ikinen päivä kirjoitan päiväkirjaani kolme HYVÄÄ asiaa. Vaikka elämä murjoo ja pahat asiat valtaavat mielen, niin minun on pakko antaa itselleni tilaa ajatella hyviä asioita edes sen kolmen ajatuksen verran... pikkuhiljaa aurinko alkaa paistaa! Voimia teille kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
jos haluut parantuu, ÄLÄ eksy tänne. ihmiset on sairaita, ehkä joku osaa auttaa mutta luulen että kun alat lukeen muita jutuja, tuo saataa pahentuu vielä ja oot sairaala kunnossa...
jossainmäärin tänne eksyneet ovat myöntäneet itselleen sairastavansa ainakin jonkin sortin bulimiaa.. en minäkään tänne tullut ennen kun minulle kaveri vitsillä heitti, -bulimikko kommentin. se vasta pisti miettimään, että ei helvetti mihin sitä on oikeasti ajautunu.. ihan mukava kun voi tuntonsa jollekkin jakaa..häpeä on liian suuri että tutuille menisi asiasta puhumaan-ja lääkärikin on niin suri askel..alku tämäkin..joillekkin ainakin.