Jep jep...
Raskausviikot nyt 26 6 ja kaksosia odotan. Ja toivon, etten enää koskaan tule raskaaksi. (Ei tosin aikomustakaan, koska tämän jälkeen katrasta on jo ihan tarpeeks eli 6...)
No joo, vaavit ovat voineet ihan hyvin eikä mitään vakavaa ole missään tutkimuksissa ilmennyt. Mutta kun missään ei tutkitakaan tätä äidin päänuppia ja ajatusmaailmaa... Mä hajoon tähän odotukseen kohta. Mä en jaksa tehdä mitään, päivät on tosi yksinäisiä (sairaslomalla oon ja sit viä äippälomakin ennen syntymää). Painaa ja sattuu, pissattaa ja vihloo, etoo ja väsyttää, en saa nukuttua yöllä millon mistäkin syystä. (Lonkkasäryt, pelot ym.) Miten ihmeessä sitä jaksaa vielä tässä tämän loppuajan?? Pitää levätä ja ottaa iisisti, ok, mut kun ei huvita lukeminen eikä elokuvien katselu, ei mikään. Mikään ei vaan tunnu kiinnostavan. Ja kun vaavit oikeen myllää, niin vedet tulee silmiin silkasta kivusta.
Nää fyysiset oireet kai häviää sit aikanaan, mutta mitäs jos tää henkinen puoli jää tälle "mikään ei huvita" -tasolle? Jos ihan tosissaan iskee paha masis päälle? Miten te muut ootte saaneet pidettyä itsenne kasassa? Miten saatte aikanne kulumaan, jos on kehotettu ottamaan levon kannalta? Kertokaa nyt ihmeessä kanssasisaret omat selviytymistarinanne, olen kyllä varsin kiitollinen kaikista vinkeistä.
Raskausviikot nyt 26 6 ja kaksosia odotan. Ja toivon, etten enää koskaan tule raskaaksi. (Ei tosin aikomustakaan, koska tämän jälkeen katrasta on jo ihan tarpeeks eli 6...)
No joo, vaavit ovat voineet ihan hyvin eikä mitään vakavaa ole missään tutkimuksissa ilmennyt. Mutta kun missään ei tutkitakaan tätä äidin päänuppia ja ajatusmaailmaa... Mä hajoon tähän odotukseen kohta. Mä en jaksa tehdä mitään, päivät on tosi yksinäisiä (sairaslomalla oon ja sit viä äippälomakin ennen syntymää). Painaa ja sattuu, pissattaa ja vihloo, etoo ja väsyttää, en saa nukuttua yöllä millon mistäkin syystä. (Lonkkasäryt, pelot ym.) Miten ihmeessä sitä jaksaa vielä tässä tämän loppuajan?? Pitää levätä ja ottaa iisisti, ok, mut kun ei huvita lukeminen eikä elokuvien katselu, ei mikään. Mikään ei vaan tunnu kiinnostavan. Ja kun vaavit oikeen myllää, niin vedet tulee silmiin silkasta kivusta.
Nää fyysiset oireet kai häviää sit aikanaan, mutta mitäs jos tää henkinen puoli jää tälle "mikään ei huvita" -tasolle? Jos ihan tosissaan iskee paha masis päälle? Miten te muut ootte saaneet pidettyä itsenne kasassa? Miten saatte aikanne kulumaan, jos on kehotettu ottamaan levon kannalta? Kertokaa nyt ihmeessä kanssasisaret omat selviytymistarinanne, olen kyllä varsin kiitollinen kaikista vinkeistä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tiedän hyvin tunteen...
Mulla oli isoin apu neuvola, sitä kautta lääkäri ja sitten pääsin ihan ammatikseen kuuntelutyötätekevän luokse (mielenterveystoimisto, mutta joidenkin korvaan kuulostaa niin pahalta, vaikka ihan tavallisia väsyneitä ihmisiäkin siellä käy).
Masennus ja huono olo raskauden aikana ei todellakaan ole harvinaista. Varsinkin jos on aikaisemmin ollut, niin uusiutumisen riski on raskauden aikana suurempi. Joten kannattaa vaan rohkeasti pyytää apua ja periksi ei saa antaa!!!
Koitahan jaksella ja onnea odotukselle!
Toista odottelen tässä, ihan alkuvaiheissa tosin (rv8) Pahoinvoinnit alkanut ja tuo V***tus alkaa pikkuhiljaa hiipimään paikalle, oksennusta toisen perään. =) Alkaa muistumaan mieleen miksi vannoin etten Lapsia enään tee "jos raskaus on tätä"..
Edellinen ei tosiaankaan ollut sitä niin mainostettua ah, niin auvoista odotusaikaa vaan kaukana siitä.. Pahoivoinnista päästyä alkoikin sitten supisteleminen kaikenmaailman kiristyskipuineen.. ja olohuoneesta keittiöön käveleminen jo tuotti ongelmia. Siihen päälle vielä nukkumisvaikeudet, kotona yksin kököttäminen ym. *huokaus*
Inhottavinta on se että jo nyt on tällanen olo, vaikka sitä yrittäis psyykata itteensä kuinka niin silti vaan masentaa ajatus tulevasta pitkästä taipaleesta (vaikken tietystikään toivo että taival päättyisi kesken, *koputtaa puuta*)
Että kateeksi käy niitä jotka tosiaan saa leijua siellä vaaleanpunaisessa pumpulimaailmassa odotusaikansa. Väittävät näitä naisia löytyvän..!?
Ja ikävä kyllä helpompi on todelliset tuntonsa purkaa täällä netissä kuin tosielämässä. Valitat pahaa oloa (henkistä tai fyysistä) niin olet rutisija. Kerran erehdyin viimekerralla mainitsemaan kuinka kyllästynyt olin raskaana-oloon, ja vastaukseksi sain että "älä viitsi valittaa, asiat voisi olla huonomminkin". Enpä ole sen koommin ääneen "valittanut". Paitsi miehelleni *hehheh*
Huoh... Onpa ihana kuulla etten tosiaan ole yksin.
Mun aiemmat raskaudet on ollu ihan jees, paitsi se neljäs, joka oli vahinko. Se oli niin hirvee shokki, että oikeestaan vasta kun poika oli syntyny alko herään ne todelliset äidinvaistot, rakkaus ym.
Mut tää on jotain ihan omaa luokkaansa. Ja todellakin, neuvolassa kun olen "valittanut", niin se pistetään vaan vilkkaan mielikuvituksen piikkiin tai sit sanotaan, että kun on uus mies ja liitto, niin se tuo kaikkea mukanaan. Paskan marjat, sanon minä!:(
Kyllä tätä raskautta toivottiin enemmän kun mitään muuta, rankat hoidot tämä vaati. Tämä uus mies kun ei muilla keinoin pysty omia lapsia saamaan. Ja enhän mäkään nyt toivo, että tää aika "kesken" loppuu, en todellakaan. Kyllä mä haluan ne vaaleenpunaset unelmat vauvoista kokea. Mulla se vaan nyt ei tunnu onnistuvan tän odottamisen aikana... Sääli sinänsä, kahden vaavelin kans ei sitten arjessa välttämättä ole kaikki ihan vaaleenpunasta.
Tää koko pirun raskaus on ollut jotain vaikeutta täys: alkuun jännität sitä, että alkaako koko raskaus ylipäänsä, sit ravaat ultrassa tarkistelemassa et pysyykö molemmat matkassa mukana, kaiken kruunaa hillitön pahoinvointi ja kuvotus sekä ylipääsemätön väsymys. Ekat kuukaudet on pelkkiä sumuja meikäläisen mielessä. Kun pääset yli keskenmenopelosta ja pahoinvointi alkaa helpottaan, sit alkaakin jo kaikki pirun supistukset ja kivut, samalla pelkäät että onko vauvojen rakenteet ym. kunnossa kun ovat keinotekoisesti alkunsa saaneet. Nyt pelkäät ennenaikaista synnytystä ja mahdollisia keskosongelmia, pahimmillaan vauvojen menetystä. Täysin hullua, sanon minä. Ja kun tätä et itse hillitse mitenkään, vaikka haluaisitkin...
Pienen lohdutuksen tuo nämä toisten kokemukset, tietää ainakin ettei ole yksin. Niin, ja onhan tässä tämäkin päivä jo melko pitkällä, voiton puolella sanoisinko. Toivossa elän, että ensi yönä sais vaikka nukuttua... Ja huomenna täyttyy 27 viikkoa, 3 viikkoa ensimmäiseen tavoitteeseen. 30 viikkoa on varmaan jo sellainen raja, että suurin osa vauvoista selviää vaikka syntyiskin. Huh, mitä ajatuksia taas...
No mutta tsemppiä sullekin, ihan tosi paljon. Kyl osaan kuvitella miltä tuntuu, mähän oon jo huippupitkällä kun verrataan sun tilanteeseen. Ei käy kateeks... Yritähän nyt sinäkin jaksella ja taistella. Mä ainakin jaksan kuunnella ja ymmärtää nää valitukset, kun tiedän ite mitä tää voi olla. Oot ajatuksissani!:)
Minä vaan odotan ensimmäistä lastani. Oon ollut tosi kipeä ja nytkin mahaan koskee, olen määrätty lepoon jatkuvien supistusten takia. Kotona on yksinäistä - mies töissä, harrastuksissa tai missälie kokoajan, menossa kuitenkin. Itse nökötän keskivaikeaa masennusta sairastaessa, ei kiinnosta mikään jos kiinnostaisi ei jaksa tehdä. Sit nukkuis vaan, välillä en taas pysty nukkumaan ja olen ärtynyt kun ei ole 2 vuorokauteen saanut unta! Tekemisenpuute vaivaa vaikka mitään ei tuletehtyä. Päässä pyörii kaikenlaista koska tämä oli yllätysraskaus, en osannut mitenkään aluksi haluta tätä, mietin aborttiakin...:( Nyt olen tottunut ajatukseen että saadaan lapsi mutta kaikki pelottaa, tulevaisuus, jaksaminen ja pärjääminen, miten käy parisuhteen, kaikki se vastuu, oma terveys, lapsen terveys.. Elämä tuntuu välillä ihan paskalta. Joten, et ole yksin.
Voi ihanasti sanottu! kiitos, lämmittää mieltä =)
Musta tuntuukin että odotusaika käsitteenä, on muodostunut sellaiseksi että naisen täytyy suorastaan hehkua sitä onnea ja tyyneyttä. On niin vahvasti luotu se ajatus kiikkutuolissa lempeästi hyräilevästä, pikkuisia sukkia kutovasta tulevasta äidistä.
Totuus on kuitenkin se, että raskaus on naisen elimistölle rankka koettelemus, puhumattakaan kaksosten odotuksesta =). Tällainen "ei saa valittaa" asenne ympäristössä vielä lisää sitä henkistä painetta. Saa olla huono olo (myös henkisesti) ja siitä sanominen on ihan ok!
Tilanteesi on sinulle kuitenkin aivan uusi, ethän ole aiemmin kaksosia odottanut. Mielestäni pelkosi ovat ihan ymmärrettäviä. Kuvitellakseni se on kuitenkin vähän eri kuin yhden ainokaisen kanssa..
Jaksamista teille kaikille sinne! Ja paijaukset masulaisille =)
Täällä masentaa myös. Raskaus on vasta alkuvaiheessa,oletettavasti 7rv, ensimmäinen neuvola ensi torstaina. Ei huvita oikein mikään ja iltaisin hirveen huono olo. Työtkään eivät kiinnosta ja siitä tulee huono omatunto. Onneksi olen saanut sentään jotenkin nukuttua. Kai se täytyy laittaa näiden hormonimuutosten piikkiin, mutta toivottavasti koko raskauaika ei ole yhtä masentavaa. Sitten vielä pelko jäytää, kun on ensimmäinen raskaus ja vuosi meni yrittämiseen. Toivoo vaan, että viikkoja tulisi nopeasti lisää. Täytyy varmaan neuvolassa puhua tästä asiasta. Kai he osavaat jotenkin auttaa? Tsemppiä kaikille masiksessa pyöriville odottajille ja toivotaan, että kevätaurinko piristää.