Jännittäjille

itse elin suht hyvän lapsuuden, vanhemmat eivät haukkuneet tai mitään. mutta koulussa joskus vähän kiusattiin (ei mtn fyysistä).

Itselläni oli alle vuoden ikäisenä hoitaja, joka kohteli minua hyljeksivästi. Kotona minut hyväksyttiin, mutta kuri oli kyllä aika kova. Sitten koulussa jouduin yhden tytön hampaisiin. Seuraus oli se, että aloin jännittää hirveästi esiintymistä ja jopa ryhmässä suuni avaamista. 90-luvun alkuun saakka luulin, että joudun elämään jännittämiseni kanssa hautaan asti, mutta sitten löysin NLP:n ja sen mielikuvatyöskentelyjen avulla sain korjattua pikku hiljaa menneisyyden kokemukseni niin että tänä päivänä tuntuu ihan mukavalta esiintyä.

Jännittämisesi ei periydy, mutta koska lapset ovat kuin sieniä, niin että imevät itseensä kaikkea kokemaansa, niin he voivat kyllä oppia sinulta pelkoja tai jännittämisen.

Koeta löytää itsellesi terapeutti, joka osaa auttaa sinua vapautumaan lapsuuden haitallisista kokemuksista ja auttaa sinua korjaamaan virheelliset uskomukset itsestäsi, joita omaksuit isäsi mollauksen takia.

Jännittäminen ei ole sairaus, vaan aivan adekvaatti eli oikea reaktio niiden oppimiskokemusten pohjalta, joita itsellesi lapsena ja kouluikäisenä on tapahtunut. Nuo kokemukset ovat tallentuneena alitajuntaasi ja aktivoituvat aina kun jotain samanlaista nykyelämässäsi tapahtuu. Vaikket muista noita tapahtumia tietoisella tasolla, elät uudestaan niiden aiheuttamia tunnekokemuksia. Lohdullista on, että nykyään on jo moniakin lyhytterapiamenetelmiä, joiden avulla haitallisia menneisyyden kokemuksia on mahdollista neutraloida.

on vain ajoittaista. Onneksi.

Kotona on aina haukuttu, mollattu ja aliarvioitu. Milloin olin huora, milloin en osannut tehdä mitään, milloin mitäkin negatiivista...

Koulussa taas ei ole kiusattu lainkaan.

Varhaislapsuus oli onnellinen maalla ollessa. Kaupunkiin muutto ja koulun aloitus toi mukanaan jännitykset ja koulussa parittomana yksinoloa. En osannut ystävystyä ja sosiaalisuus puuttui. Traumat seuraa mukana edelleen, nykyään käyn psykologilla keskustelemassa, se helpottaa.

niin paha sos.tilanteiden fobia olla jos kerran lapsen oot saanu.On kuule tapauksia ettei vastakkaista sukupuolta voi seksuaalisessa mielessä lähestyä ollenkaan ja esim. ruokakaupassa käynti tuottaa suuria vaikeuksia.

Olin lapsena villi, sanottiin, että hiljaa pitää olla, ei saanut puhella vieraille ihmisille, eika aikuisten aikana häiritä. Murrosiässä äiti haukkui vaatteitani, poikaystäviäni, meikkaustani, musiikkimakua, aina oli jotakin vikaa. Uskonnollisesti ahdasmielinen koti, mitään ei olisi saanut tehdä, mutta tein salaa kaiken.....:)
Pienenä kun vahingossa kaadoin velivauvan vaunut, syytettiin, että tapoin veljeni, vaikka vain naarmut otsaan....

mulla oli iha ok lapsuus. yläasteella ysillä alko punastelut jostai ihme syystä ja sit sitä oltii yleinen naurun aihe ja siitä asti oon aina jännittäny, kouluun menoo, kaikkia sosiaalisia tilanteita ja vaikka mitä! sitä vaa pelkää joka paikassa niitä katseita ja mahdollisia kommentteja lärvin väristä, punakkuus o syvältä. jännittämine vielä syvemmältä! :( kumpa ei vaa jännittäs...ei välittäs ihmisten mielipiteistä omaa ulkonäköö kohtaan. mut helpommin sanottu ku tehty, noidan kehä.

äiti mukava, mutta hyvin vaativa ja toisinaan suhtautui ongelmiini varsin kylmästi=peloista yms. ei saanut keskustella.

Koulussa mua kiusattiin lyhyen aikaa ja neljänneltä luokalta lähtien olin sorsittu, onneksi mua ei kiusattu lyhyttä jaksoa kauempaa.

Opiskelen parhaillaan, lopputyö on vielä tekemättä, mutta saa nähdä teenkö sitä koskaan. Jännitän kaikkea niin helvetisti ja olen lähes aina ahdistunut.
Apua olen hakenut ja sitä saanutkin, mutta ei elämääni voi normaaliksi todellakaan sanoa.