Eroaminen ns. "hyvästä" suhteesta

Niin, ehkä kannattaisi vaan jatkaa. Toisaalta tuntuu, että olen jatkanut jo aika kauan tuntematta juuri mitään erityisen positiivista, eikä tilanteeseen ole tullut mitään muutosta. Tällaista on ollut ehkä vuoden, mutta olen vain ajatellut, että kyllä se tästä, ja pistänyt onnettoman oloni työn ja muiden ärsyttävien asioiden piikkiin. Nyt olen vasta alkanut tajuta, että suhde on kaikkein suurin syy onnettomaan oloon...

En nyt ole tekemässä mitään hätiköityä, mutta eron mahdollisuus on hiipinyt mieleen. Mistä tietää, että on yrittänyt tarpeeksi ja tarpeeksi kauan? Kuinka kauan teillä muilla ovat ne intohimottomat kaudet kestäneet? Kuukausia? Vuosia?

sekopää? kirjoitti:

Niin, ehkä kannattaisi vaan jatkaa. Toisaalta tuntuu, että olen jatkanut jo aika kauan tuntematta juuri mitään erityisen positiivista, eikä tilanteeseen ole tullut mitään muutosta. Tällaista on ollut ehkä vuoden, mutta olen vain ajatellut, että kyllä se tästä, ja pistänyt onnettoman oloni työn ja muiden ärsyttävien asioiden piikkiin. Nyt olen vasta alkanut tajuta, että suhde on kaikkein suurin syy onnettomaan oloon...

En nyt ole tekemässä mitään hätiköityä, mutta eron mahdollisuus on hiipinyt mieleen. Mistä tietää, että on yrittänyt tarpeeksi ja tarpeeksi kauan? Kuinka kauan teillä muilla ovat ne intohimottomat kaudet kestäneet? Kuukausia? Vuosia?

Lue lisää

noin hyvää kumppania. Eihän sitä voi tietää mitä toinen haluaa, mutta minusta kannattaa yrittää vielä. :)

on vaikeaa löytää kirjoitti:

noin hyvää kumppania. Eihän sitä voi tietää mitä toinen haluaa, mutta minusta kannattaa yrittää vielä. :)

Taidanpa vielä yrittää. Ehkä asetan jonkun sopivan aikarajan, johon mennessä päätän, onko tämä nyt sitten riittävää. Sitä ennen yritän vain olla ja nauttia elämästä ja suhteesta - ei ehkä kuitenkaan ihan mahdoton homma sekään.

Kai sen sitten vain tietää, kun on yrittänyt tarpeeksi ja on aika pistää homma pakettiin. Silloin ei varmaan tarvitse pyöriä Suomi24:ssä kysymässä muilta neuvoa/mielipidettä! ;)

Tuo onkin yksi ongelmistani: en tiedä, olenko vain todella, todella lapsellinen kun edes mietin tällaisia. Ahdistaa silti enkä ole onnellinen. Osaksi ahdistaa sen takia, että tuttavapiirissänikin on ihmisiä, joiden uskon ajattelevan kuin sinä: en tajua mistään mitään eikä pitkä suhde ole mitään ruusuilla tanssimista. Sittenkö vasta saa lähteä, kun henki on uhattuna?

On tässä suhteessa tanssittu ruusuillakin, mutta enimmäkseen ollaan yhdessä tuupittu toisiamme eteenpäin, monissa mutkissa ollaan pysytty yhdessä vaikka hampaat irvessä, ja sitten ollaan selvittykin vaikeista ajoista. Jotenkin minun osakseni on kuitenkin tullut olla mieheni sparraaja ja omat tarpeet on pitänyt laittaa syrjään, kun toisella on ollut vaikeaa. Ehkä ne arjen huolet on tappaneet intohimon minun puoleltani. Mieheni kyllä rakastaa ja haluaa minua, sen tiedän.

En kuvittele, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella, siitä ei ole kyse. Tai on ehkä siitäkin. Mietin, onko väistämätöntä, että intohimo kuolee lopulta suhteessa kuin suhteessa. Jos kuolee, olen mieluummin yksin.

sekopää? kirjoitti:

Tuo onkin yksi ongelmistani: en tiedä, olenko vain todella, todella lapsellinen kun edes mietin tällaisia. Ahdistaa silti enkä ole onnellinen. Osaksi ahdistaa sen takia, että tuttavapiirissänikin on ihmisiä, joiden uskon ajattelevan kuin sinä: en tajua mistään mitään eikä pitkä suhde ole mitään ruusuilla tanssimista. Sittenkö vasta saa lähteä, kun henki on uhattuna?

On tässä suhteessa tanssittu ruusuillakin, mutta enimmäkseen ollaan yhdessä tuupittu toisiamme eteenpäin, monissa mutkissa ollaan pysytty yhdessä vaikka hampaat irvessä, ja sitten ollaan selvittykin vaikeista ajoista. Jotenkin minun osakseni on kuitenkin tullut olla mieheni sparraaja ja omat tarpeet on pitänyt laittaa syrjään, kun toisella on ollut vaikeaa. Ehkä ne arjen huolet on tappaneet intohimon minun puoleltani. Mieheni kyllä rakastaa ja haluaa minua, sen tiedän.

En kuvittele, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella, siitä ei ole kyse. Tai on ehkä siitäkin. Mietin, onko väistämätöntä, että intohimo kuolee lopulta suhteessa kuin suhteessa. Jos kuolee, olen mieluummin yksin.

Lue lisää

Mun oli pakko päästä kommentoimaan sun viestiäs jollakin tavalla. Musta on oikein että mietit tollasia asioita, etkä todellakaan ole lapsellinen. Tottakai suhteessa kuin suhteessa on kriisejä, mutta jos intohimotonta kautta jatkuu pitkään, niin kannattaa todella miettiä, onko se sitä mitä haluaa loppu elämän. Joillekin ihmisillä riittää pelkkä ystävyys parisuhteessa, mutta ei se tarkoita sitä että sulle riittäis se, ihmiset ovat erilaisia.

Elin aikoinani parisuhteessa useamman vuoden, josta intohimo oli kokonaan kadonnut ja seksi sen myötä. Olimme vain ystäviä... Eräänä päivänä tein päätöksen ja lähdin ja sitä päivää en ole ikinä katunut ja se oli oikea ratkaisu mulle, kuten myös toisellekin osapuolelle.

Toivon sulle voimia oikean päätöksen tekemiseen, kuuntele sisimpääsi sieltä löytyy vastaus, niin löytyi mullakin...

Vanha ketju, mutta mulle ajankohtainen. Pitääkö erota parista, jossa toinen on maailman ihanin ihminen, mutta silti suhde ei toimi? Olemme hyvät ystävät, mutta kaikki intohimo on kadonnut. On vaikea kuvitella ketään muuta henkilöä, jonka kanssa pystyisin esim. jakamaan ajatuksiani tai nauramaan yhteisille "tyhmälle asioille". Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta silti...

periaatteessa kaikki on hyvin kirjoitat... intohimo? mitä se on? hah! kaveruuttahan liitto on ,ei siinä muuta. Elämä on arkea , on kumppani kuka tahansa!! naisilla kumma tapa kun ajatellaan vain että olenko MINÄ nyt onnellinen , niin varmaa nyt sit pitäis erota ku ee oo sitä intohimmoo ! Ala kuules harrastamaan jotain ja heitä sana ero pois mielestäsi.

Kiitos viisaista sanoista. Juuri tuota yritän nyt tehdä. Aika pitkään (ehkä vuoden) olen systemaattisesti sysännyt omat epäilykset syrjään ja laittanut pahan olon tunteet muiden stressin aiheuttajien piikkiin (epävarma työtilanne, muutto yms.). Nyt rupeaa vaan tuntumaan siltä, että on pakko ihan rehellisesti arvioida, onko tää suhde kuitenkaan tyydyttävä.

Mieluummin eroan nyt (jos se on tarpeen) kuin muutaman vuoden kuluttua, jolloin meillä saattaa jo olla lapsi(a)kin. Totta on, että elämä sattuu, teki sitten sitä tai tätä. Ei ole hyvä näinkäään, mutta toisaalta pelottaa ottaa se riski, että haaskaisin niin ihanan kumppanin.

Itsekin havahduin tähän, kun huomasin ihastuvani joka viikko uuteen ihmiseen (ohmineneviä tunteita eivätkö ole johtaneet mihinkään). Toisaalta ajattelen miehestäni (vioistaan huolimatta) pelkkää hyvää. Silti tuntuu, ettei tämä voi olla vaan tätä. Jotain puuttuu....

sekopää? kirjoitti:

Kiitos viisaista sanoista. Juuri tuota yritän nyt tehdä. Aika pitkään (ehkä vuoden) olen systemaattisesti sysännyt omat epäilykset syrjään ja laittanut pahan olon tunteet muiden stressin aiheuttajien piikkiin (epävarma työtilanne, muutto yms.). Nyt rupeaa vaan tuntumaan siltä, että on pakko ihan rehellisesti arvioida, onko tää suhde kuitenkaan tyydyttävä.

Mieluummin eroan nyt (jos se on tarpeen) kuin muutaman vuoden kuluttua, jolloin meillä saattaa jo olla lapsi(a)kin. Totta on, että elämä sattuu, teki sitten sitä tai tätä. Ei ole hyvä näinkäään, mutta toisaalta pelottaa ottaa se riski, että haaskaisin niin ihanan kumppanin.

Itsekin havahduin tähän, kun huomasin ihastuvani joka viikko uuteen ihmiseen (ohmineneviä tunteita eivätkö ole johtaneet mihinkään). Toisaalta ajattelen miehestäni (vioistaan huolimatta) pelkkää hyvää. Silti tuntuu, ettei tämä voi olla vaan tätä. Jotain puuttuu....

Lue lisää

ongelma on enemmänkin teissä itsessänne eikä suhteissanne. Tuo "jotain puuttuuu mutten tiedä mitä" on tosi yleistä ja koskee monilla oikeastaan koko elämää. Todella monet tuntuvat olevan hirveän vieraantuneita omasta itsestään ja se tekee heidät onnettomiksi ja saa elämän tuntumaan vajaalta. Väitän, että melko varmasti teistä tuntuu koko ajan siltä että jotain puuttuu mutta ollessanne esimerkiksi rakastuneita (tai muuten kokiessanne jotain tosi kivaa) ette vain huomaa sitä. Nyt taas kun rakastuminen (tai muu tosi kiva) on häipynyt, se tunne tulee takaisin ja nimeätte sen parisuhteestanne johtuvaksi. Tunnetta voi yrittää juosta karkuun mutta ei siitä pääsekään eroon. Monet huomaavat tämän erotessaan ja etsiessään uutta kumppania toisensa perään -mikään ei muutukaan ja sama kuvio toistuu uudelleen ja uudelleen.

Tottakai olette vapaita eroamaan mutta suosittelisin ennemmin itsetutkiskelua ja asennemuutosta. Ei missään nimessä kannata uhrata hyviä ihmissuhteita väärinkäsitysten takia. Tässä maailmassa hyvien ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen on hirveän vaikeaa.

Oma mielipiteeni on että ihmiset odottavat suhteiltaan nykyään aivan liikaa. Suhde tuntuu olevan sekä syy että seuraus kaikelle mitä tapahtuu.... Ja näiltä palstoilta saa usein juuri tuon oletuksen täyttämiä vastauksia. Sokea johdattaa sokeaa.

tuntuu, että kirjoitti:

ongelma on enemmänkin teissä itsessänne eikä suhteissanne. Tuo "jotain puuttuuu mutten tiedä mitä" on tosi yleistä ja koskee monilla oikeastaan koko elämää. Todella monet tuntuvat olevan hirveän vieraantuneita omasta itsestään ja se tekee heidät onnettomiksi ja saa elämän tuntumaan vajaalta. Väitän, että melko varmasti teistä tuntuu koko ajan siltä että jotain puuttuu mutta ollessanne esimerkiksi rakastuneita (tai muuten kokiessanne jotain tosi kivaa) ette vain huomaa sitä. Nyt taas kun rakastuminen (tai muu tosi kiva) on häipynyt, se tunne tulee takaisin ja nimeätte sen parisuhteestanne johtuvaksi. Tunnetta voi yrittää juosta karkuun mutta ei siitä pääsekään eroon. Monet huomaavat tämän erotessaan ja etsiessään uutta kumppania toisensa perään -mikään ei muutukaan ja sama kuvio toistuu uudelleen ja uudelleen.

Tottakai olette vapaita eroamaan mutta suosittelisin ennemmin itsetutkiskelua ja asennemuutosta. Ei missään nimessä kannata uhrata hyviä ihmissuhteita väärinkäsitysten takia. Tässä maailmassa hyvien ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen on hirveän vaikeaa.

Oma mielipiteeni on että ihmiset odottavat suhteiltaan nykyään aivan liikaa. Suhde tuntuu olevan sekä syy että seuraus kaikelle mitä tapahtuu.... Ja näiltä palstoilta saa usein juuri tuon oletuksen täyttämiä vastauksia. Sokea johdattaa sokeaa.

Lue lisää

itse olen oman päätökseni tehnyt jo. meinaan pysyä suhteessa, juuri tosta syystä, etten tiedä löydänkö koskaan mitään täyttämään tätä tyhjiötä mun sisällä. ja kun olen jo vuosikymmenen "uhrannut" tälle suhteelle, en näe syytä heittää sitä kaikkea vaivalla rakennettua hukkaan. lisäksi ajattelen myös lasten parasta. koska meidän suhde toimii muuten moitteetta, uskon että lapsien kannalta on parempi vaihtoehto pitää heidän elämänsä eheänä ja turvallisena.

ja tietysti asiaa auttaa se, että puolisoni on ehdottomasti loistava ihminen, hyväsydäminen, viisas, rehellinen, kunnollinen, tunnollinen ja lämmin ihminen, jonka kanssa pystyn jakamaan kaiken. paitsi nää epätäydelliset ajatukseni.

siitähän tässä on kyse. realismista.

mutta silti uskon, että on olemassa, jossain, se ihminen, joka tekisi musta "täyden". tiedän.

tuntuu, että kirjoitti:

ongelma on enemmänkin teissä itsessänne eikä suhteissanne. Tuo "jotain puuttuuu mutten tiedä mitä" on tosi yleistä ja koskee monilla oikeastaan koko elämää. Todella monet tuntuvat olevan hirveän vieraantuneita omasta itsestään ja se tekee heidät onnettomiksi ja saa elämän tuntumaan vajaalta. Väitän, että melko varmasti teistä tuntuu koko ajan siltä että jotain puuttuu mutta ollessanne esimerkiksi rakastuneita (tai muuten kokiessanne jotain tosi kivaa) ette vain huomaa sitä. Nyt taas kun rakastuminen (tai muu tosi kiva) on häipynyt, se tunne tulee takaisin ja nimeätte sen parisuhteestanne johtuvaksi. Tunnetta voi yrittää juosta karkuun mutta ei siitä pääsekään eroon. Monet huomaavat tämän erotessaan ja etsiessään uutta kumppania toisensa perään -mikään ei muutukaan ja sama kuvio toistuu uudelleen ja uudelleen.

Tottakai olette vapaita eroamaan mutta suosittelisin ennemmin itsetutkiskelua ja asennemuutosta. Ei missään nimessä kannata uhrata hyviä ihmissuhteita väärinkäsitysten takia. Tässä maailmassa hyvien ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen on hirveän vaikeaa.

Oma mielipiteeni on että ihmiset odottavat suhteiltaan nykyään aivan liikaa. Suhde tuntuu olevan sekä syy että seuraus kaikelle mitä tapahtuu.... Ja näiltä palstoilta saa usein juuri tuon oletuksen täyttämiä vastauksia. Sokea johdattaa sokeaa.

Lue lisää

Taidat olla oikeassa. Puhuin eilen tästä ahdistuksesta miehen kanssa, ja hän oli taas niin kannustava ja ymmärtäväinen, että ajattelin etten ikimaailmassa voi antaa noin mahtavan ihmisen lähteä mun elämästä.

Huomaan, että minulla on vähän taipumusta hakea ns. "huippukokemuksia". Pitäisi ehkä keskittyä hakemaan niitä muista asioista kuin parisuhteesta (enkä tarkoita nyt syrjähyppyä, mieluummin vaikka benji-). ;)

Kiitos kommentista, se oli asiaa.

se toinen sekopää kirjoitti:

itse olen oman päätökseni tehnyt jo. meinaan pysyä suhteessa, juuri tosta syystä, etten tiedä löydänkö koskaan mitään täyttämään tätä tyhjiötä mun sisällä. ja kun olen jo vuosikymmenen "uhrannut" tälle suhteelle, en näe syytä heittää sitä kaikkea vaivalla rakennettua hukkaan. lisäksi ajattelen myös lasten parasta. koska meidän suhde toimii muuten moitteetta, uskon että lapsien kannalta on parempi vaihtoehto pitää heidän elämänsä eheänä ja turvallisena.

ja tietysti asiaa auttaa se, että puolisoni on ehdottomasti loistava ihminen, hyväsydäminen, viisas, rehellinen, kunnollinen, tunnollinen ja lämmin ihminen, jonka kanssa pystyn jakamaan kaiken. paitsi nää epätäydelliset ajatukseni.

siitähän tässä on kyse. realismista.

mutta silti uskon, että on olemassa, jossain, se ihminen, joka tekisi musta "täyden". tiedän.

Lue lisää

Tuntuuko sinusta, rakas toinen sekopää;), kuitenkin siltä, että voit nauttia tuollaisesta elämästä? Kysyn siis ihaan vilpittömästi, en kyseenaalaistaen.

Helpottavinta tässä tilanteessa olisi kai, jos kykenisi tekemään jonkinlaisen ratkaisun: 1) Joko jään ja nautin tästä suhteesta ja siitä mitä sillä on tarjottavana, tai 2) lähden, ja katson, onko maailmalla mitään muuta tarjottavana.

Pahan olon pitäisi kai tilanteessa 1 kasvaa aika isoksi, ennen kuin kykenee siirtymään vaiheeseen 2. Tietysti lasten takia on hyvä pysyä yhdessä, jos teillä on oikeasti hyvä olla. Toisaalta yksin lasten takia ei kannata pysyä yhdessä: omat vanhempani pysyivät yhdessä, kunnesa lapset olivat aikuisia, ja sitten erosivat. Siinä meni mukavasti ainakin 10-15 vuotta molemmilta hukkaan ja me lapset olimme vain helpottuneita, kun vanhemmat vihdoin viimein tajusivat erota.

Toisaalta nämä suhdekiemurat ovat sellaista matikkaa ja uhkapeliä. Sijoitetulle panokselle (aika, tunteet) pitäisi saada kohtuullinen voittto. Jos sellaista ei ole näkyvissä, pitää tajuta lopettaa pelaaminen (tai korottaa panoksia).

Hyvä keittiöpsykologi, tulipas siinä paljon asiaa. Pitänee lukea tuo vielä uudelleen ajatuksen kanssa.

Onhan noissa ajatuksissa perää. Eihän tämä suhde yksin tuo onnea elämään. Toisaalta en kyllä kuvittelekaan sen tuovan ja muuten koen, että elämäni on aika hyvällä mallilla (on ystäviä, työtä, riittävästi rahaa, sopivasti vapaa-aikaa jne.).

Ihan varmasti ajattelen asiaa liikaakin, ja keskityn liikaa negatiivisin asioihin. Toisaalta olen työntänyt niitä negatiivisia tunteita pois mielestäni ja lyönyt itseäni laimin sillä tavalla. Nyt vasta kehtaan itse myöntää itselleni, ettei kaikki ole niin hyvin kuin haluaisin uskotella itselleni ja muille.

Olemme yhdessä kokeneet kaikenlaista omissa elämissämme, ja tukeneet toisiamme aina tarvittaessa. Nyt elämässä on seesteisempi vaihe, ja tuntuu, ettei meillä enää olekaan mitään "syytä" olla yhdessä. Suhteeseen pitäisi löytää jotain muutakin sisältöä kuin ongelmien ratkominen. ;) Liekö tämä sitten joku vaihe vai pysyvämpi olotila, sitä en tiedä.

Toisaalta vasta viime aikoina on selvinnyt sellaisia perustavaa laatua olevia eroja ajatusmaailmojemme välillä, etten tiedä, löytyykö niiden yhteensovittamiseen keinoja. Mutta ovatko ne sitten ylitsepääsemättömiä ristiriitoja, sitä en (vielä) tiedä.

Onni on varmasti paljon omastakin asenteesta kiinni, siitä miten suhtautuu elämäänsä ja osaako arvostaa kaikkea sitä hyvää. Näin olen yrittänytkin suhtautua, mutta samalla minusta on tullut meidän molempien virtalähde, ja nyt alkavat voimat loppua. Toisaalta pitäisi myös osata päättää, mitkä ovat niitä itselle tosi tärkeitä asioita ja millaisia kompromisseja on valmis tekemään elämässään. Sen kun tietäisi, olisi varmasti tosi viisas...

sekopää? kirjoitti:

Hyvä keittiöpsykologi, tulipas siinä paljon asiaa. Pitänee lukea tuo vielä uudelleen ajatuksen kanssa.

Onhan noissa ajatuksissa perää. Eihän tämä suhde yksin tuo onnea elämään. Toisaalta en kyllä kuvittelekaan sen tuovan ja muuten koen, että elämäni on aika hyvällä mallilla (on ystäviä, työtä, riittävästi rahaa, sopivasti vapaa-aikaa jne.).

Ihan varmasti ajattelen asiaa liikaakin, ja keskityn liikaa negatiivisin asioihin. Toisaalta olen työntänyt niitä negatiivisia tunteita pois mielestäni ja lyönyt itseäni laimin sillä tavalla. Nyt vasta kehtaan itse myöntää itselleni, ettei kaikki ole niin hyvin kuin haluaisin uskotella itselleni ja muille.

Olemme yhdessä kokeneet kaikenlaista omissa elämissämme, ja tukeneet toisiamme aina tarvittaessa. Nyt elämässä on seesteisempi vaihe, ja tuntuu, ettei meillä enää olekaan mitään "syytä" olla yhdessä. Suhteeseen pitäisi löytää jotain muutakin sisältöä kuin ongelmien ratkominen. ;) Liekö tämä sitten joku vaihe vai pysyvämpi olotila, sitä en tiedä.

Toisaalta vasta viime aikoina on selvinnyt sellaisia perustavaa laatua olevia eroja ajatusmaailmojemme välillä, etten tiedä, löytyykö niiden yhteensovittamiseen keinoja. Mutta ovatko ne sitten ylitsepääsemättömiä ristiriitoja, sitä en (vielä) tiedä.

Onni on varmasti paljon omastakin asenteesta kiinni, siitä miten suhtautuu elämäänsä ja osaako arvostaa kaikkea sitä hyvää. Näin olen yrittänytkin suhtautua, mutta samalla minusta on tullut meidän molempien virtalähde, ja nyt alkavat voimat loppua. Toisaalta pitäisi myös osata päättää, mitkä ovat niitä itselle tosi tärkeitä asioita ja millaisia kompromisseja on valmis tekemään elämässään. Sen kun tietäisi, olisi varmasti tosi viisas...

Lue lisää

Kiinnitin huomiosi seuraavaan lauseeseesi: "Nyt elämässä on seesteisempi vaihe, ja tuntuu, ettei meillä enää olekaan mitään "syytä" olla yhdessä. Suhteeseen pitäisi löytää jotain muutakin sisältöä kuin ongelmien ratkominen. ;)" Olen kuullut rakkaan Dr. Philin sanovan että sellainen suhde jossa alituiseen ratkotaan vain ongelmia, on ongelmasuhde. Eli vastaus tulikin jo edellä. =)

teillä kirjoitti:

Kiinnitin huomiosi seuraavaan lauseeseesi: "Nyt elämässä on seesteisempi vaihe, ja tuntuu, ettei meillä enää olekaan mitään "syytä" olla yhdessä. Suhteeseen pitäisi löytää jotain muutakin sisältöä kuin ongelmien ratkominen. ;)" Olen kuullut rakkaan Dr. Philin sanovan että sellainen suhde jossa alituiseen ratkotaan vain ongelmia, on ongelmasuhde. Eli vastaus tulikin jo edellä. =)

Lue lisää

Niin, ehkä tämä on ongelmasuhde. Joskus mietin, ettei muilla ihmisilla ole aina tarvetta märehtiä ongelmia ja olla jonkun sortin kriisissä. Itsekin olen perusluonteeltani aika perusonnellinen ja vähään tyytyväinen, mutta kumppani ei meinaa tyytyä mihinkään, ja vetää minut mukaan omiin ongelmiinsa.

Toisaalta minun pitäisi ehkä tehdä vaan selväksi, etten ole mikään tunteiden kaatopaikka, ja jos asiat eivät muutu, niin sitten harkitsen lähtöä.

Toisaalta kyllä parisuhteessa pitää myös saada purkaa omaa pahaa oloaan, uskoisin. Pitäisi vaan löytää tässäkin asiassa se kultainen keskitie....

teillä kirjoitti:

Kiinnitin huomiosi seuraavaan lauseeseesi: "Nyt elämässä on seesteisempi vaihe, ja tuntuu, ettei meillä enää olekaan mitään "syytä" olla yhdessä. Suhteeseen pitäisi löytää jotain muutakin sisältöä kuin ongelmien ratkominen. ;)" Olen kuullut rakkaan Dr. Philin sanovan että sellainen suhde jossa alituiseen ratkotaan vain ongelmia, on ongelmasuhde. Eli vastaus tulikin jo edellä. =)

Lue lisää

Vanha viisas Dr. Phil myös aina sanoo, että suhteessa pitää ansaita ero. Tuntuu, etten ole vielä ehkä yrittänyt kaikkeani ja en siis "saa" (vielä) erota. Mutta mistä tietää, mikä on tarpeeksi ja on ansainnut pakonsa?

Tiedän mistä puhut.

Pelkäsin sanoa suoraan miehelleni, etten tiedä haluanko olla hänen kanssaan. Eilen kuitenkin sanoin niin, ja hän olikin tosi ymmärtäväinen ja kuunteli kärsivällisesti. Sanoi jopa, että jos meidän pitää erota, jotta olisin onnellinen, niin sitten erotaan. Pelkkä teito siitä, ettei yhdessä tarvitse olla toisen takia tuntui vapauttavalta. Kannattaisiko sinunkin ottaa asia rehellisesti puheeksi? En tiedä onko tästä sinulle mitään apua. Minäkin mietin ihan samaa, etten itse ainakaan haluaisi mieheni olevan kanssani vain minun takiani. Jotain muutakin siinä pitää olla.

Vai ollaakohan me Peter sellaisia surullisia tyyppejä, jotka eivät vain halua kasvaa aikuisiksi? Sitten tällainen perusmukava suhdekin tuntuu ahdistavalta, koska kyllähän se edustaa sellaista aikuismaista pysyvyyttä ja jollain tavalla myös tylsyyttä?

T. sekopää?

sekopää? kirjoitti:

Tiedän mistä puhut.

Pelkäsin sanoa suoraan miehelleni, etten tiedä haluanko olla hänen kanssaan. Eilen kuitenkin sanoin niin, ja hän olikin tosi ymmärtäväinen ja kuunteli kärsivällisesti. Sanoi jopa, että jos meidän pitää erota, jotta olisin onnellinen, niin sitten erotaan. Pelkkä teito siitä, ettei yhdessä tarvitse olla toisen takia tuntui vapauttavalta. Kannattaisiko sinunkin ottaa asia rehellisesti puheeksi? En tiedä onko tästä sinulle mitään apua. Minäkin mietin ihan samaa, etten itse ainakaan haluaisi mieheni olevan kanssani vain minun takiani. Jotain muutakin siinä pitää olla.

Vai ollaakohan me Peter sellaisia surullisia tyyppejä, jotka eivät vain halua kasvaa aikuisiksi? Sitten tällainen perusmukava suhdekin tuntuu ahdistavalta, koska kyllähän se edustaa sellaista aikuismaista pysyvyyttä ja jollain tavalla myös tylsyyttä?

T. sekopää?

Lue lisää

..oikeassakin siinä, että meissä asuu sisäinen levottomuus, ikuinen lapsi, joka ei halua rauhoittua aikuisuuden kaavoihin.

Toisaalta uskon myös siihen, että on olemassa jossain sellainen ihminen minullekin, jonka seurassa sieluni saa rauhan, en tunne sisälläni tyhjyyttä enkä kaipaa minnekään. Toinen puolisko minusta, jonka seurassa olen kotonani.

Olen yrittänyt ratkaista tilanteen tekemällä asioita, joista pidän ja täyttää tätä kautta tyhjyyden tunnetta. Olemme keskustelleet tilanteesta tyttöystäväni kanssa monta kertaa hyvässä hengessä. Nyt olemme edenneet päivä kerrallaan ja antaa minulle aikaa.

Toisen on hyvin vaikea käsittää se, että miksi minä etäännyn, vaikka kaikki on näennäisesti hyvin.

Täällä moni tuomitsee tällaisen ajattelun, mutta pitää elämässä mielestäni sen verran itsekäs olla, että jos itse ei voi hyvin, niin se on väärin toistakin kohtaan olla "vain" suhteessa.

Peter Pan kirjoitti:

..oikeassakin siinä, että meissä asuu sisäinen levottomuus, ikuinen lapsi, joka ei halua rauhoittua aikuisuuden kaavoihin.

Toisaalta uskon myös siihen, että on olemassa jossain sellainen ihminen minullekin, jonka seurassa sieluni saa rauhan, en tunne sisälläni tyhjyyttä enkä kaipaa minnekään. Toinen puolisko minusta, jonka seurassa olen kotonani.

Olen yrittänyt ratkaista tilanteen tekemällä asioita, joista pidän ja täyttää tätä kautta tyhjyyden tunnetta. Olemme keskustelleet tilanteesta tyttöystäväni kanssa monta kertaa hyvässä hengessä. Nyt olemme edenneet päivä kerrallaan ja antaa minulle aikaa.

Toisen on hyvin vaikea käsittää se, että miksi minä etäännyn, vaikka kaikki on näennäisesti hyvin.

Täällä moni tuomitsee tällaisen ajattelun, mutta pitää elämässä mielestäni sen verran itsekäs olla, että jos itse ei voi hyvin, niin se on väärin toistakin kohtaan olla "vain" suhteessa.

Lue lisää

Juuh, samaa mieltä. Nyt huomaan, miten tuhoisaa on laittaa omat ajatukset ja tarpeet ja toiveet jatkuvasti syrjään. Pintaan ne tulevat kumminkin.

Jonkun mielestä on parempi olla "ihan OK" -suhteessa, toinen on onnelisempi yksin kuin sellaisessa. Sen kun vain tietäsi, missä menee raja riittävän ja riittämättömän välillä.

Sulla (ja mulla) on kai sikäli ihan hyvä tilanne, ettei tarvitse hätiköidä ja voi rauhassa miettiä mitä haluaa. Toisaalta itsestä tuntuu, että jotain päätöksiä pitäisi kyetä tekemään, ei tässä ole koko elämäksi aikaa jäädä tuleen makaamaan.

Vielä siitä aikuistumisesta: Huomaan, että itselläni tämä liittyy jonkinlaiseen kolmenkympin kriisiin. On kiva työ ja kiva koti ja helvetisti asuntolainaa ja kaikki luisuu ihan itsestäään kohti keskiluokkaista perheidylliä, että oikein ahistaa. Kuitenkin tiedän, ettei minulla ole mitään keskiluokkaista perheidylliä vastaankaan, vaan uskoisin jopa olevani onnellinen sellaisessa tilanteessa. Kun vaan tietäisi, onko se tässä nykyisessä suhteesa, jonkun toisen kanssa vai alkaisinko elää ihan itseni näköistä elämää ja lakata murehtimasta siitä, mikä on oikein ja järkevää ja mitä muut ajattelevat.

sekopää? kirjoitti:

Juuh, samaa mieltä. Nyt huomaan, miten tuhoisaa on laittaa omat ajatukset ja tarpeet ja toiveet jatkuvasti syrjään. Pintaan ne tulevat kumminkin.

Jonkun mielestä on parempi olla "ihan OK" -suhteessa, toinen on onnelisempi yksin kuin sellaisessa. Sen kun vain tietäsi, missä menee raja riittävän ja riittämättömän välillä.

Sulla (ja mulla) on kai sikäli ihan hyvä tilanne, ettei tarvitse hätiköidä ja voi rauhassa miettiä mitä haluaa. Toisaalta itsestä tuntuu, että jotain päätöksiä pitäisi kyetä tekemään, ei tässä ole koko elämäksi aikaa jäädä tuleen makaamaan.

Vielä siitä aikuistumisesta: Huomaan, että itselläni tämä liittyy jonkinlaiseen kolmenkympin kriisiin. On kiva työ ja kiva koti ja helvetisti asuntolainaa ja kaikki luisuu ihan itsestäään kohti keskiluokkaista perheidylliä, että oikein ahistaa. Kuitenkin tiedän, ettei minulla ole mitään keskiluokkaista perheidylliä vastaankaan, vaan uskoisin jopa olevani onnellinen sellaisessa tilanteessa. Kun vaan tietäisi, onko se tässä nykyisessä suhteesa, jonkun toisen kanssa vai alkaisinko elää ihan itseni näköistä elämää ja lakata murehtimasta siitä, mikä on oikein ja järkevää ja mitä muut ajattelevat.

Lue lisää

Niin, minähän juuri 30v. täytin, mutta minulla tämä ei liity ikäkriisiin, koska olen mielelläni kolmekymppinen "aikuinen". Minullakaan ei ole mitään keskiluokkaista perheidylliä vastaan, päinvastoin. Mielelläni näkisin itseni parin lapsen isänä rivarin pätkässä tai omakotitalossa. Ja tämän toki nykyisessä elämässänikin saavuttaisin.

Mut haluaisin silti uskoa, että vaikka tällaisessa perheidyllissä eläisin, niin kun lapset on yhdessä saatu nukkumaan, niin väsymyksestä huolimatta olisi kiva istahtaa sohvalle rakkaan puolison kanssa ja nauttia toisistamme, tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Tiedän, että tämän joku kuittaa lauseella, että hankkikaa lapsia, niin ette varmasti jaksa panostaa toisiinne.. En minä tarkoitakaan, että se joka iltaista pitäisi olla ja ylä- ja alamäkiäkin suhteissa aina tulee. Mutta edes pieni hetki silloin tällöin. Kun tulee kotiin, niin kaunis katse ja suudelma, hyvänyön suukko nukkumaan mentäessä. Tunne, että ei halua olla koskaan missään muualla kuin tässä ja nyt hänen rinnallaan tämän tyhjyyden sijaan.

..Joku voisi sanoa, että olen masentunut. Mutta se ei todellakaan ole sitä. Olen iloinen, positiivinen ja sosiaalinen, enkä tosiaa näyttele tunteitani. Hyvä minun olla, mutta olen vain onneton. Toivon, että joku pyyhkisi surun silmistäni pois!:)

Peter Pan kirjoitti:

Niin, minähän juuri 30v. täytin, mutta minulla tämä ei liity ikäkriisiin, koska olen mielelläni kolmekymppinen "aikuinen". Minullakaan ei ole mitään keskiluokkaista perheidylliä vastaan, päinvastoin. Mielelläni näkisin itseni parin lapsen isänä rivarin pätkässä tai omakotitalossa. Ja tämän toki nykyisessä elämässänikin saavuttaisin.

Mut haluaisin silti uskoa, että vaikka tällaisessa perheidyllissä eläisin, niin kun lapset on yhdessä saatu nukkumaan, niin väsymyksestä huolimatta olisi kiva istahtaa sohvalle rakkaan puolison kanssa ja nauttia toisistamme, tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Tiedän, että tämän joku kuittaa lauseella, että hankkikaa lapsia, niin ette varmasti jaksa panostaa toisiinne.. En minä tarkoitakaan, että se joka iltaista pitäisi olla ja ylä- ja alamäkiäkin suhteissa aina tulee. Mutta edes pieni hetki silloin tällöin. Kun tulee kotiin, niin kaunis katse ja suudelma, hyvänyön suukko nukkumaan mentäessä. Tunne, että ei halua olla koskaan missään muualla kuin tässä ja nyt hänen rinnallaan tämän tyhjyyden sijaan.

..Joku voisi sanoa, että olen masentunut. Mutta se ei todellakaan ole sitä. Olen iloinen, positiivinen ja sosiaalinen, enkä tosiaa näyttele tunteitani. Hyvä minun olla, mutta olen vain onneton. Toivon, että joku pyyhkisi surun silmistäni pois!:)

Lue lisää

Juuri tuota minäkin haen, ja täytin myös juuri sen maagiset 30, mutta kriisiä en myönnä. :)
Tsemppiä!!

Peter Pan kirjoitti:

Niin, minähän juuri 30v. täytin, mutta minulla tämä ei liity ikäkriisiin, koska olen mielelläni kolmekymppinen "aikuinen". Minullakaan ei ole mitään keskiluokkaista perheidylliä vastaan, päinvastoin. Mielelläni näkisin itseni parin lapsen isänä rivarin pätkässä tai omakotitalossa. Ja tämän toki nykyisessä elämässänikin saavuttaisin.

Mut haluaisin silti uskoa, että vaikka tällaisessa perheidyllissä eläisin, niin kun lapset on yhdessä saatu nukkumaan, niin väsymyksestä huolimatta olisi kiva istahtaa sohvalle rakkaan puolison kanssa ja nauttia toisistamme, tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Tiedän, että tämän joku kuittaa lauseella, että hankkikaa lapsia, niin ette varmasti jaksa panostaa toisiinne.. En minä tarkoitakaan, että se joka iltaista pitäisi olla ja ylä- ja alamäkiäkin suhteissa aina tulee. Mutta edes pieni hetki silloin tällöin. Kun tulee kotiin, niin kaunis katse ja suudelma, hyvänyön suukko nukkumaan mentäessä. Tunne, että ei halua olla koskaan missään muualla kuin tässä ja nyt hänen rinnallaan tämän tyhjyyden sijaan.

..Joku voisi sanoa, että olen masentunut. Mutta se ei todellakaan ole sitä. Olen iloinen, positiivinen ja sosiaalinen, enkä tosiaa näyttele tunteitani. Hyvä minun olla, mutta olen vain onneton. Toivon, että joku pyyhkisi surun silmistäni pois!:)

Lue lisää

Ah, tiedän niin, mitä tarkoitat. Minustakin olen oikein mukavassa iässä ja haaveilen ihan tavallisista asioista.

Vaikka on tuon nykyisenkin partenerin kanssa oikein mahtavia hetkiä, niin ehkä jollain tavalla sellainen sielukumppanuus (tai miksi sitä kutsuisikaan) puuttuu. Että olisi hyvä olla ihan hiljaa eikä tarvitsisi tehdä tai sanoa mitään, ja olisi hyvä olla.

Suukkoja ja hellyyttä saan ihan riittämiin, mutta joku "syvempi kohtaamisen taso" puuttuu (v**u miltä scheisselta tämä kuulostaa!).

Sama täällä, iloisesti porskutellaan eteenpäin, ja kaveritkaan ei tajua, mikä mulla voi olla kun meillähän on kaikki niin ihanasti ja minä olen aina niin positiivinen ja tasapainoinen. Silti sydämessä tuntuu, että siellä olisi tilaa suuremmillekin tunteille. Tai jotain.

sekopää? kirjoitti:

Ah, tiedän niin, mitä tarkoitat. Minustakin olen oikein mukavassa iässä ja haaveilen ihan tavallisista asioista.

Vaikka on tuon nykyisenkin partenerin kanssa oikein mahtavia hetkiä, niin ehkä jollain tavalla sellainen sielukumppanuus (tai miksi sitä kutsuisikaan) puuttuu. Että olisi hyvä olla ihan hiljaa eikä tarvitsisi tehdä tai sanoa mitään, ja olisi hyvä olla.

Suukkoja ja hellyyttä saan ihan riittämiin, mutta joku "syvempi kohtaamisen taso" puuttuu (v**u miltä scheisselta tämä kuulostaa!).

Sama täällä, iloisesti porskutellaan eteenpäin, ja kaveritkaan ei tajua, mikä mulla voi olla kun meillähän on kaikki niin ihanasti ja minä olen aina niin positiivinen ja tasapainoinen. Silti sydämessä tuntuu, että siellä olisi tilaa suuremmillekin tunteille. Tai jotain.

Lue lisää

Kuten huomaat, niin meillä on hyvin hyvin samanlainen tilanne, ei me olla sekopäitä ollenkaan! Ulkopuolisten silmistä kaikki on hyvin ja miettivätkin varmaan, että ovatpa nuo onnellisia ja silti itsestä tuntuu, että jotain tärkeää puuttuu!

Ei se ole mitään seischeä, se on totuus!:) Meidän sydämissä olisi tosiaan tilaa suuremmille tunteillekin!

Mutta kyllä me tästä selvitään! Vielä tulee päivä, kun Peter Pan lentää!:)

Peter Pan kirjoitti:

Kuten huomaat, niin meillä on hyvin hyvin samanlainen tilanne, ei me olla sekopäitä ollenkaan! Ulkopuolisten silmistä kaikki on hyvin ja miettivätkin varmaan, että ovatpa nuo onnellisia ja silti itsestä tuntuu, että jotain tärkeää puuttuu!

Ei se ole mitään seischeä, se on totuus!:) Meidän sydämissä olisi tosiaan tilaa suuremmille tunteillekin!

Mutta kyllä me tästä selvitään! Vielä tulee päivä, kun Peter Pan lentää!:)

Lue lisää

No ei me sitten ehkä olla, sekopäitä siis. Kuten mies eilen sanoi, niin teinpä sitten mitä vaan, niin tästä ei voi mennä kuin parempaan suuntaan. Luotetaan siis siihen! Elämä kantaa.

muka-sekopää?

Ja tässä 40 naisen alku.eronnut jo kerran samoista syistä.aloittanut uuden suhteen aivan liian hätäisesti silloin niin ihanalta ja täydelliseltä tuntuvan miehen kanssa.ei suhteessamme ole todellakaan ollut pahemmin moitittavia asioita. Kumppanini on ollut erittäin kiltti, ymmärtäväinen ja kaikinpuolin muutenkin ihannemies, mutta...niin jotain olen alkanut kaipaamaan...sitä lentämistäkö, josta jo sain hetken maistiaisia kun meillä oli noin puoli vuotta sitten hyvin vaikeat ajat parisuhteessa kumppanini sairastuttua masennukseen.nyt hän on toipunut kuitenkin masennuksestaan ja on löytänyt tunteensa minua kohtaan.mutta minä taas menetin tuon masennusjakson aikana omat tunteeni kumppaniani kohtaan..olimme tuon ajan lähinnä vain kämppiksiä.minulla oli omat menoni ja hän mietti mitä oikein haluaa loppujen lopuksi elämästään.silloin lenneltyäni sitten törmäsin toiseen lentelijään, jonka kanssa asiat tuntui synkkaavan hyvin.en kuitenkaan vielä silloin lähtenyt hänen matkaansa lentelemään...jäin itsekin miettimään asioita ja yrittämään löytää yhteistä säveltä.en kuitenkaan ole koskaan päässyt enää samalle aaltopituudelle kumppanini kanssa vaikka olen tosissani yrittänyt.olen käynyt juttelemassa ulkopuolisen auttajan kanssa, ystävieni kanssa ja jopa ex aviomieheni kanssa...minulla on yhä vaan tunne että tahdon lentää..kokeilla ja katsella vielä mitä maailmalla on minulle tarjottavanaan.en ole valmis sitoutumaan..etsin jotain..en vain vielä tiedä mitä...

..ja rakkaus pelkkä unelma kirjoitti:

Ja tässä 40 naisen alku.eronnut jo kerran samoista syistä.aloittanut uuden suhteen aivan liian hätäisesti silloin niin ihanalta ja täydelliseltä tuntuvan miehen kanssa.ei suhteessamme ole todellakaan ollut pahemmin moitittavia asioita. Kumppanini on ollut erittäin kiltti, ymmärtäväinen ja kaikinpuolin muutenkin ihannemies, mutta...niin jotain olen alkanut kaipaamaan...sitä lentämistäkö, josta jo sain hetken maistiaisia kun meillä oli noin puoli vuotta sitten hyvin vaikeat ajat parisuhteessa kumppanini sairastuttua masennukseen.nyt hän on toipunut kuitenkin masennuksestaan ja on löytänyt tunteensa minua kohtaan.mutta minä taas menetin tuon masennusjakson aikana omat tunteeni kumppaniani kohtaan..olimme tuon ajan lähinnä vain kämppiksiä.minulla oli omat menoni ja hän mietti mitä oikein haluaa loppujen lopuksi elämästään.silloin lenneltyäni sitten törmäsin toiseen lentelijään, jonka kanssa asiat tuntui synkkaavan hyvin.en kuitenkaan vielä silloin lähtenyt hänen matkaansa lentelemään...jäin itsekin miettimään asioita ja yrittämään löytää yhteistä säveltä.en kuitenkaan ole koskaan päässyt enää samalle aaltopituudelle kumppanini kanssa vaikka olen tosissani yrittänyt.olen käynyt juttelemassa ulkopuolisen auttajan kanssa, ystävieni kanssa ja jopa ex aviomieheni kanssa...minulla on yhä vaan tunne että tahdon lentää..kokeilla ja katsella vielä mitä maailmalla on minulle tarjottavanaan.en ole valmis sitoutumaan..etsin jotain..en vain vielä tiedä mitä...

Lue lisää

..Kai sitä pienessä mielessään toivoo, että joku kaunis päivä huomaakin osaavansa taas lentää ja kun laskeutuu hetkeksi kalliolle lepäämään, niin viereen lennähtää istumaan se sielunkumppani, joka kertoo ettei meillä enää ole kiire minnekään. Siinä on sitten hyvä yhdessä katsella auringon laskua ja vielä vuosien päästä se tuntuu samalta. Ei ole kiire minnekään, seikkailut jatkuvat yhdessä.

Tämä kuulostaa ehkä liian romanttiselta höpinältä jonkun korvaan, mutta voihan asian ilmaista arkisemminkin. Kun lauantai-aamuna juon aamukahvia, näen sielunkumppanin kasvot vastapäätä minua ja tunnen ihanan tunteen, kun en enää halua lentää!:)

Missä on muuten alkuperäinen Sekopää? vai joko hän sai elämänsä kuntoon?

Peter Pan kirjoitti:

..Kai sitä pienessä mielessään toivoo, että joku kaunis päivä huomaakin osaavansa taas lentää ja kun laskeutuu hetkeksi kalliolle lepäämään, niin viereen lennähtää istumaan se sielunkumppani, joka kertoo ettei meillä enää ole kiire minnekään. Siinä on sitten hyvä yhdessä katsella auringon laskua ja vielä vuosien päästä se tuntuu samalta. Ei ole kiire minnekään, seikkailut jatkuvat yhdessä.

Tämä kuulostaa ehkä liian romanttiselta höpinältä jonkun korvaan, mutta voihan asian ilmaista arkisemminkin. Kun lauantai-aamuna juon aamukahvia, näen sielunkumppanin kasvot vastapäätä minua ja tunnen ihanan tunteen, kun en enää halua lentää!:)

Missä on muuten alkuperäinen Sekopää? vai joko hän sai elämänsä kuntoon?

Lue lisää

näitä sekopäitähän täällä tuntuu riittävän..alkuperäisestä en tiedä=),mutta hyvin sanottu toi (Peter Panin)viisaus.näinhän se on..täytyy vaan toivoa että jonainpäivänä se sielunkumppani istuisi minuakin vastapäätä..pientä hytinää on kuitenkin ilmassa..

Peter Pan kirjoitti:

..Kai sitä pienessä mielessään toivoo, että joku kaunis päivä huomaakin osaavansa taas lentää ja kun laskeutuu hetkeksi kalliolle lepäämään, niin viereen lennähtää istumaan se sielunkumppani, joka kertoo ettei meillä enää ole kiire minnekään. Siinä on sitten hyvä yhdessä katsella auringon laskua ja vielä vuosien päästä se tuntuu samalta. Ei ole kiire minnekään, seikkailut jatkuvat yhdessä.

Tämä kuulostaa ehkä liian romanttiselta höpinältä jonkun korvaan, mutta voihan asian ilmaista arkisemminkin. Kun lauantai-aamuna juon aamukahvia, näen sielunkumppanin kasvot vastapäätä minua ja tunnen ihanan tunteen, kun en enää halua lentää!:)

Missä on muuten alkuperäinen Sekopää? vai joko hän sai elämänsä kuntoon?

Lue lisää

Näin vuosia myöhemmin kommentoin tähän, että samanlaisessa elämäntilanteessa elävänä pystyn samaistumaan todella hyvin "Peter Panin" ajatuksiin, ihan kuin olisin itse kaiken kirjoittanut (en olisi kyllä varmastikaan noin kauniisti osannut itse ajatuksiani auki kirjoittaa). Melkein alkaa itkettää, kun tuo kuulostaa niin surulliselle, mutta samalla kuitenkin lohdullisen kauniille ja tutulle. Toivon koko sydämestäni, että olet löytänyt viereesi liitelemään jonkun ihanan ja sopivan ihmisen (toivon samaa myös itselleni), jos ikinä satut tänne ketjuun vielä eksymään. Sinun kaltaisia satuolentoja tähän maailmaan tarvitaan <3

Niin, tuota juuri pelkään. En halua jäädä suhteeseen kitumaan puolikkaalla liekillä, mutta toisaalta en halua jättääkään suhdetta, jossa on myös paljon hyvää. Tuntuu kuitenkin, että nyt neljän vuoden jälkeen on tullut sellainen sauma, että pitäisi tietää, onko tämä nyt sitä hamaan hautaan asti, vai erotaanko. Klassinen kaikki tai ei mitään -tilanne, siis.

Toisaalta ajattelen myös niin, että nyt on vielä helppo lähteä eikä tässä iässä ole vielä peli menetetty (jos koskaan). Ihan hyvin voisin vielä etsiä "sitä oikeaa", jos sellaista on edes olemassa....

...suhde ei kannata. Olin aikoinani sellaisessa katsotaan vielä suhteessa. Mun hyvä miespuolinen ystävä antoi mulle erittäin hyvän neuvon: "Ei se kasomalla parane!" Eikä todellakaan, se EI katsomalla parantunut... tajusin lähteä, joka oli oikeestaan fiksuin teko mitä elämäni aikana oon tehnyt...

Itselläni oli juuri samantyylinen tilanne vähäsen aikaa sitten, ja minusta tuntui siltä, että parempi erota kuin yrittää väen vängällä jatkaa ja löytää se kadonnut kipinä. Tottakai arki tulee joka suhteeseen jne. (kuulin AIKA monelta nuo samat höpinät) mutta ei kai arjen tarvitse olla sellaista, että tuntuu, ettei ole mitään yhteistä, mitään puhuttavaa... Seksi meillä toimi, tosin lopahti sitten loppuvaiheessa, kun ei enää suhde muutenkaan toiminut.
Jokaisen pitää miettiä itse, mitä todella elämältä haluaa ja missä näkee/haluaa nähdä itsensä muutaman vuoden kuluttua. Minä ainakin olen ihan onnellinen nyt, vaikka suhteeni lopetinkin, eikä takuuta mistään tulevasta olekaan. Päivä kerrallaan... :)

Itse en pidä suhteen onnistumisen mittarina sitä, onko suhde pysyvä. Suhde voi olla hyvä myös sen aikaa, jonka se kestää. Ehkä se palvelee silloin jotain muuta tarkoitusta. Tietysti jos kuviossa olisi lapsia, olisi ihanteellista, että myös suhde olisi pysyvä. Ja tottakai toivon, että jonkun kannssa pääsisin jakamaan saman vanhainkodin huoneen ja hautapaikan.... :)

Uskon myös, että monessa muussakin suhteessa voisi olla ihan hyvä olla. Mutta riittääkö se? Se on kysymys, jota pohdin.

Tajuan kyllä pointtisi, samaa ovat monet sanoneet. En vain tiedä, onko kyse siitä, että mikään ei riittäisi. Haluaisin vain, että suhde olisi vähän enemmänkin kuin "ihan hyvä ja pysyvä".

jo eronnut kirjoitti:

Itselläni oli juuri samantyylinen tilanne vähäsen aikaa sitten, ja minusta tuntui siltä, että parempi erota kuin yrittää väen vängällä jatkaa ja löytää se kadonnut kipinä. Tottakai arki tulee joka suhteeseen jne. (kuulin AIKA monelta nuo samat höpinät) mutta ei kai arjen tarvitse olla sellaista, että tuntuu, ettei ole mitään yhteistä, mitään puhuttavaa... Seksi meillä toimi, tosin lopahti sitten loppuvaiheessa, kun ei enää suhde muutenkaan toiminut.
Jokaisen pitää miettiä itse, mitä todella elämältä haluaa ja missä näkee/haluaa nähdä itsensä muutaman vuoden kuluttua. Minä ainakin olen ihan onnellinen nyt, vaikka suhteeni lopetinkin, eikä takuuta mistään tulevasta olekaan. Päivä kerrallaan... :)

Lue lisää

Minäkään en varsinaisesti halua tilalle uutta, parempaa suhdetta. Mieluummin olen yksin kuin epätyydyttävässä suhteessa. Pitäisi vaan löytää joku balanssi siihen, mikä on normaalia arkipäiväistymistä ja mikä säälittävää kitkuttamista vailla toivoa suhteen kohenemisesta ja kipinän uudelleeen löytymisestä.

Tietysti haaveielen suhteesta, jossa olisi kipinää vuosien jälkeenkin, mutta en tiedä, onko se mahdollista. Kertokaa te: onko?

sekopää? kirjoitti:

Itse en pidä suhteen onnistumisen mittarina sitä, onko suhde pysyvä. Suhde voi olla hyvä myös sen aikaa, jonka se kestää. Ehkä se palvelee silloin jotain muuta tarkoitusta. Tietysti jos kuviossa olisi lapsia, olisi ihanteellista, että myös suhde olisi pysyvä. Ja tottakai toivon, että jonkun kannssa pääsisin jakamaan saman vanhainkodin huoneen ja hautapaikan.... :)

Uskon myös, että monessa muussakin suhteessa voisi olla ihan hyvä olla. Mutta riittääkö se? Se on kysymys, jota pohdin.

Tajuan kyllä pointtisi, samaa ovat monet sanoneet. En vain tiedä, onko kyse siitä, että mikään ei riittäisi. Haluaisin vain, että suhde olisi vähän enemmänkin kuin "ihan hyvä ja pysyvä".

Lue lisää

Etsai vain sielunkumppaniasi.Itse menin nuorena naimisiin ,tein lapset ja pettämisestä erottii.Noin se meni pähkinänkuoressa.Mut taakse jäi pitkä.20 v kestävä avioliitto.Nyt olen löytänyt ihmisen rinnalleni.Hän on juuri se ihminen jonka kanssa riittää vain ihan kädestä pitäminen ja se tuo tullessaan niin uskomattoman levollisen ja lämpimän tunteen.Mitä intohimoon tulee,onko se aina suoraa fyysistä seksiä.Olen huomannut että vaikka nyt tässä töitteni äärellä ajattelen hänen hymyään tai tapaansa koskettaa esim. ohimennen tai muisto halauksesta unenpöpperössä keskellä yötä,saa minut haluamaan häntä hui sentään.Vaan riittää vain se lähekkäin olokin.Yhdessä olo ja tekeminen oman itsellisen elämän rinnalla meillä aiavan loistavaa,sielujen sympatiaa,ei sanojakaa toisinaan tarvita,kehot ja kosketus puhuu puolestaa.Olenko siis löytänyt toisen puoliskoni!!!??? Tätäkö tunnetta sinä haet??

n 40 v kirjoitti:

Etsai vain sielunkumppaniasi.Itse menin nuorena naimisiin ,tein lapset ja pettämisestä erottii.Noin se meni pähkinänkuoressa.Mut taakse jäi pitkä.20 v kestävä avioliitto.Nyt olen löytänyt ihmisen rinnalleni.Hän on juuri se ihminen jonka kanssa riittää vain ihan kädestä pitäminen ja se tuo tullessaan niin uskomattoman levollisen ja lämpimän tunteen.Mitä intohimoon tulee,onko se aina suoraa fyysistä seksiä.Olen huomannut että vaikka nyt tässä töitteni äärellä ajattelen hänen hymyään tai tapaansa koskettaa esim. ohimennen tai muisto halauksesta unenpöpperössä keskellä yötä,saa minut haluamaan häntä hui sentään.Vaan riittää vain se lähekkäin olokin.Yhdessä olo ja tekeminen oman itsellisen elämän rinnalla meillä aiavan loistavaa,sielujen sympatiaa,ei sanojakaa toisinaan tarvita,kehot ja kosketus puhuu puolestaa.Olenko siis löytänyt toisen puoliskoni!!!??? Tätäkö tunnetta sinä haet??

Lue lisää

Ehkä juuri tuota. En siis tarkoita intohimolla pelkkää seksiä, vaikka sitäkin.

Enemmän kaipaan (etsin/toivon löytäväni/olevan olemassa) intohimoa, kiinnostusta toista ihmistä kohtaan.

Se kai edellyttäisi, että molemmilla olisi omat elämänsä ja mielenkiinnon kohteet. Tällä hetkellä mieheni on hyvin laiska tällä saralla.. Ei kiinnosta ihminen, jota ei lähtökohtaisesti kiinnosta mikään.

Totta, intohimon hiipuessa pari etääntyy toisistaan ja välimatkaa on vaikea kuroa kiinni. Juuri noin meille on käymässä, tai käynytkin. Välillä lähennytään hetkeksi, ja sitten taas eletään kuin kaverit omissa maailmoissamme. Tai minä elän, mies elää edelleen kiinni suhteessa. Siitä taa seuraa ahdistusta, kun ei kykene rakastamaan yhtä paljon kuin toinen....

Niin. Sen kun tietäisi, että mitä sopii odottaa. Kannattaako kurotella kuita taivailta vai riittäisikö vähän vähempikin...

Uskon samoin, että tunteilleen pitäisi olla rehellinen ja luottaa niihin. Toisaalta olisi kiv löytää myös joku järkiselitys tunteilleen, jotta voisi jotenkin oikeuttaa päätöksensä itselleen ja kumppanille... Kuulostaako ihan hullulta?

Kumppani nyt kyllä tietää näistä epäilyksistä, se on hyvä se. Sanoi, ettei halua seisoa minun onneni tiellä, vaikka kyllähän se varmasti sattuis ihan älyttömästi, jos sen takia pitäisi erota.

Olisi helpompi erota jostain tosi idiootista, joka kohtelee tosi huonosti. Mutta että ajattelevasta, herkästä, fiksusta ihmisestä? Eikö sellaisista pitäisi pitää kiinni kaksin käsin? Mikä on kun ei tosi hyvä tyydytä?

t. sekopää?

Tässä on vain se ongelma, että vaikka tunteet ovat kokijalleen totta, ne eivät välttämättä kerro nykyisestä, käsillä olevasta tilanteesta vaan kumpuavat lapsuuden tai nuoruuden traumoista... Nämä tulee tunnistaa, kokea ja purkaa ennen kuin kykenee elämään täysipainoisesti tässä hetkessä...

Kaikille tunteet eivät siis ole se, jota tulee kuunella ja seurata...

Juuri tuolta tämä oma päänsisäinen elämä välillä vaikuttaa - mielipuolelta. Kiitos, että toit hieman perspektiiviä tähän keskusteluun! ;)

Voi kunpa kykenisin noin suoraviivaiseen ajatteluun: rikkinäistä tarvitse korjata. Se on ihan totta, mutta kun ei tiedä mitä itselleen tekisi. Ahdistaa vaan, kun ei edes itseään pysty korjaamaan.

Pillerit muuten jätin pois, koska niistä meni seksihalut. Ei se kuitenkaan parisuhdetta parantanut, vaikka kuvittelin hetkeksi niinkin.

Tuota ihastumisjuttua en nyt tajua.

Kaverit ja harrastukset tuo iloa ja hauskuutta elämään, mutta tällä saralla on silti vaikeaa. Juuri nyt elämässä pitäisikin olla hurjan onnellinen, kaikki asiat ovat näennäisesti niin täydellisen hyvin. Vaan kun ei, ja sitten kiukuttelen miehelle ja puran omaa pahaa oloani. (Todella rakentavaa.)

sekopää? kirjoitti:

Voi kunpa kykenisin noin suoraviivaiseen ajatteluun: rikkinäistä tarvitse korjata. Se on ihan totta, mutta kun ei tiedä mitä itselleen tekisi. Ahdistaa vaan, kun ei edes itseään pysty korjaamaan.

Pillerit muuten jätin pois, koska niistä meni seksihalut. Ei se kuitenkaan parisuhdetta parantanut, vaikka kuvittelin hetkeksi niinkin.

Tuota ihastumisjuttua en nyt tajua.

Kaverit ja harrastukset tuo iloa ja hauskuutta elämään, mutta tällä saralla on silti vaikeaa. Juuri nyt elämässä pitäisikin olla hurjan onnellinen, kaikki asiat ovat näennäisesti niin täydellisen hyvin. Vaan kun ei, ja sitten kiukuttelen miehelle ja puran omaa pahaa oloani. (Todella rakentavaa.)

Lue lisää

Minua ahdisti ihan vietävästi kun minulla ei oikeastaan ollut mitään suurta järkisyytä miehelleni, miksi haluan erota. Hän vaan jankkasi asiaa, että syy on oltava, eikä se, että minusta tuntuu siltä etten enää tunne samoin häntä kohtaan riittänyt! Siihen joutui kuitenkin tyytymään. Meillä oli juuri se "ihan ok-suhde", enkä todellakaan aio tyytyä sellaiseen!!!

Niin, kunpa vain osaisikin luottaa omaan arvostelukykyynsä ja olisi sitten rohkeutta toimia oman tunteen mukaan, rehellisesti itselle ja toiselle.

Minusta itsestänihän ne vastaukset on kaivettava, ja siellä ne ongelmatkin syntyvät, omassa päässä.

Kiitti tsempistä!

ei-ehkä-sittenkään-sekopää?

sekopää? kirjoitti:

Niin, kunpa vain osaisikin luottaa omaan arvostelukykyynsä ja olisi sitten rohkeutta toimia oman tunteen mukaan, rehellisesti itselle ja toiselle.

Minusta itsestänihän ne vastaukset on kaivettava, ja siellä ne ongelmatkin syntyvät, omassa päässä.

Kiitti tsempistä!

ei-ehkä-sittenkään-sekopää?

Lue lisää

Hei Sekopää vielä!

Sinun on myös muistettava ettei ole syyllistä tai syytöntä osapuolta on vaan tilanne joka on eri osatekijöiden summa. Ei yksin sinun halusi saa korjaamaan suhteenne laatua ja toimimattomia osia vaan myös kumppanisi tasavertainen tahto löytää yhteinen tie.
Sinä olet aloittanut tutkimusmatkasi; uskalla vaan jatkaa. Kyllä sinä aikanaan löydät ne tarvitsemasi vastaukset.

Arvostelija ja neuvojat pilaavat arvokkaan tutkimusmatkasi löydökset. Ole onnellinen ja ylpeä, kun noin nuorena, noin syvällisiä ja kauas kantavia vastauksia olet lähtenyt etsimään.

Tässä maailmassa on miljoonia ihmisiä jotka ovat mieluimmin ovat YHDESSÄ YKSIN KUIN USKALTAISIVAT JOTAIN MUUTA.

Katso ympärillesi miten paljon voitkaan nähdä tyhjiä ja sisällöttömiä ihmisiä; voi miten surulliseksi tulenkaan sellaisista huomioista ja tiedän etten itse ole koskaan sitä halunnut.

ROHKEUTTA SISKOSENI!!!!

Sirppis/Sirpa

Minulla on täysin sama homma menossa. Miestä ahdistaa ja haluaa erota, vaikka mitään merkkejä ei ole ollut ilmassa ja suhde on ollut hyvä koko tämän viiden vuoden ajan. Ei sen enempää selityksiä, matto vaan vetäistään jalkojen alta ja se siitä sitten. Olen ihan hajalla.