En tiedä tuleeko tämä oikealle palstalle.
Olen ollut jo pitkään tyytymätön elämääni. On monia asioita jotka ovat kunnossa: suhde puolisoon on erinomainen, työpaikkakin on ja oma koti, ei lainaa, rahaa on. Olen "ainoastaan" hyvin tyytymätön elämäni sisältöön työelämässä. En ikinä päässyt niihin opiskelupaikkoihin joihin tunsin suurta kutsumusta. Olen persoona, joka haluaa tehdä asioita suurella intohimolla, ei yhtään vähemmällä.
Pelkään jatkuvasti että elämä valuu hukkaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole onnellinen. Olen alkanut pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Miten ihmiset reagoivat minuun kun en enää olekaan se sama avoin keskusteleva ihminen? Olen ahdistunut. Pelkään epäonnistumista. Inhoan nykyisiä työtehtäviäni, koska tiedän vahvasti että minä olen syntynyt tekemään jotain aivan muuta. Olen jatkuvasti väsynyt. Sanoin tässä sukulaiselleni, joka on hoitokodissa (89v.), että jos minäkin muuttaisin tänne kun täällä saa kuitenkin olla oma itsensä.
Haluaisin vain olla mieheni kanssa kahdestaan, tai muuttaa ulkomaille, tai istua baareissa, tai olla harrastuksissa.
Haluan merkityksen elämälleni.
Olen ollut jo pitkään tyytymätön elämääni. On monia asioita jotka ovat kunnossa: suhde puolisoon on erinomainen, työpaikkakin on ja oma koti, ei lainaa, rahaa on. Olen "ainoastaan" hyvin tyytymätön elämäni sisältöön työelämässä. En ikinä päässyt niihin opiskelupaikkoihin joihin tunsin suurta kutsumusta. Olen persoona, joka haluaa tehdä asioita suurella intohimolla, ei yhtään vähemmällä.
Pelkään jatkuvasti että elämä valuu hukkaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole onnellinen. Olen alkanut pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Miten ihmiset reagoivat minuun kun en enää olekaan se sama avoin keskusteleva ihminen? Olen ahdistunut. Pelkään epäonnistumista. Inhoan nykyisiä työtehtäviäni, koska tiedän vahvasti että minä olen syntynyt tekemään jotain aivan muuta. Olen jatkuvasti väsynyt. Sanoin tässä sukulaiselleni, joka on hoitokodissa (89v.), että jos minäkin muuttaisin tänne kun täällä saa kuitenkin olla oma itsensä.
Haluaisin vain olla mieheni kanssa kahdestaan, tai muuttaa ulkomaille, tai istua baareissa, tai olla harrastuksissa.
Haluan merkityksen elämälleni.
Vastaukset 12
Vanhimmat
yhtään,mutta minulla ei ole mitään luettelemistasi asioista,ja sairastan vakavaa sairautta,juoksen vielä puoli vuotta sairaalassa,mutta olen onnellinen jokaisesta päivastä jonka saan elää,Ajattele miten paljon sinulla on.Vaihda vaikka työpaikkaa,jos sinua ahdistaa käy lääkärillä,Tulee kevät,ja kesä,kyllä kaikki valkenee sinullekkin.
No sehän minua juuri syyllistääkin kun en ole onnellinen vaikka pitäisikin olla, kaiken terveyden ja rakkauden keskellä! Rakastan elämää ja arvostan sitä suuresti! Ei kyse ole nyt työpaikan vaihdoksesta. Suunnitelmia kyllä on, mutta tällä hetkellä tuntuu pahalta, ja siksi kirjoitin tännekin.
En koe pystyväni toteuttamaan itseäni. Kuulostaa varmaan tosi itsekkäältä. Mutta minulle sana elämäntyö merkitsisi paljon.
Olen kokenut paljon elämässäni, luulen näin. Se on tuonut minulle paljon ja koen että jos en voi elää elämääni täysillä itseäni toteuttaen, niin en anna kaikkea elämälle. Niin paljon tätä elämää arvostan.
Vaikuttaa hieman siltä, että ajattelet ehkä liikaa itseäsi. Kaikkea sitä mitä haluaisi ei aina voi saada. Tämä totuus pätee elämässä edelleenkin. Jos se häiritsee liikaa, olisi syytä hakea elämälle muutakin sisältöä, kuin sitä "suurta kutsumusta".
Olisiko nyt aika alkaa elää muille läheisille ihmisille (antaessaan saa-tyyliin). Haluat merkityksen elämällesi. Olisiko se esimerkiksi sitä, että päättäisit ryhtyä perheenäidiksi ja hankkia lapsia? Sen parempaa ei elämässä voi saada kuin oma rakas perhe (puoliso ja lapsia).
Asenne- ja arvostusongelmat korjaantuvat yleensä iän myötä, kun elämänkokemusta ja ymmärrystä karttuu lisää.
Voi olla, että nyt olet sillä tavalla "lukossa", että käynti psykologin luona keskustelemassa asioistasi voisi olla hyödyksi. En sanoisi, että tapauksessasi olisi kysymys jostain vakavammasta mielen sairaudesta, mutta keskusteluista todella uskoisin olevan apua.
Niin näin tässä käy kun "keskustelee" vieraiden kanssa. Sanoit että olisiko nyt aika alkaa elää muille läheisille ihmisille... sitä minä olen nimenomaan tehnyt tähän asti; ollut omaishoitajana ja hoitanut muiden asioita, jotta sillä toisella olisi parempi olla.
Minä en mielestäni siis ajattele liikaa itseäni, enkä näe tässä muuta arvostus ongelmaa, kuin ehkä sen että olen alkanut ehkä vähän myöhään arvostamaan omia haaveitani.
Siinä on myös muita kohtia kuin tuo "toisille eläminen".
Jos ne muut ajatukset eivät aukea, olet todella sen terapeuttisen keskustelun tarpeessa ennen kuin pystyt näkemään asioita laaja-alaisemmin.
Tarkoitukseni oli kertoa omia kokemuksia ja samalla tuoda positiivisessa mielessä esille joitain uusia näkökohtia mietittäväksesi, joista uskoin olevan apua sinulle.
Minulle, useita vaikeita kriisejä läpikäytyäni, on selvinnyt, että elämässä parasta on se, kun pystyy tyytymään siihen mitä on tarjolla ja oppii arvostamaan niitä ihmissuhteita, joita läheiset omaiset ja ystävät tuovat mottona: emme elä täällä itseämme varten, vaan muita kanssaihmisiämme varten.
Jos sinulla on kutsumus johonkin niin mikset tavoittelisi sitä, keinoja kai aina löytyy? Itse en ymmärrä miten voisin elää ilman kirjoittamista, piirtämistä, maalaamista yms. mikä on elämäni tärkeimpiä tukipilareita. Ainahan ei voi saada kaikkea mitä haluaa, mutta sen verran itsekäs pitääkin olla että seuraa kutsumustaan. Jos tuo asia tosissaan painaa niin tulevaisuudessa varmasti se heijastuu myös ympäristöön. Henkilökohtainen mielipiteeni muutenkin on että liiallinen onnellisuus aiheuttaa ongelmia. Toivottavasti asiasi selkenevät!
Niin ja kiitos vastauksista. Ongelmiinhan ei täältä välttämättä vastausta löydy mutta muiden ajatuksia on helpottavaa lukea.
Keinoja kutsumuksen tavoittelemiseen aina toki löytyy, ja niin kuin sanoin niin kyllä sen eteen onkin jo yritetty. Täytyy vain nyt sisäistää, että ainoa mahdollisuus on jatkaa niiden tavoitteiden asettamista ja pyrkiä eteen päin. Joskus vaan kun näitä asioita miettii niin kaikki iskee päin naamaa ja samalla iskee paniikki mistä ei ole itse asiassa mitään hyötyä.
Maalaamista voisin muuten joskus kokeilla. Uskon että siitä voisi olla ihan apuakin vaikken niin lahjakas maalari olekaan =)
Ekassa viestissä kun sanoin että haluaisin vain olla mieheni kanssa kahdestaan , istua baareissa jne. niin siis tarkoitin, etten oikeasti haluaisi näitä asioita. Haluaisin elää täyttä elämää myös niin, että vaikka olisin yksin olisin tyytyväinen elämän sisältööni. Että saisi toteuttaa omia juttuja, niillä voimavaroilla mitä minulle on suotu. Ja niitä olisi paljon! =)
Hyvää kevättä kaikille , ja mielenrauhaa!
hei
kiva kuulla että joku osaa pukea noinkin lahjakkaasti omat tunteensa lauseiksi!!!kuulosti ihan minun ja kaverini harvinaisilta parintunnin puhelinkeskuisteluilteluilta, hyvin syvällistä!!!!!!!voisin jakaa ajatuksia!!!!laita viestii jos on jotain mielenkiintoa!=)ja jos ei, niin hyvää jatkoa ja voimia!!!!
Mielenkiintoa ajatusten vaihtoon löytyy aina. Kiitos viestistäsi! Minkälainen on oma elämäntilanteesi?
Tällä hetkellä ahdistaa myös siis se, että koen valtavaa syyllisyyttä siitä etten voi kohdata ihmisiä sillä tavalla kuin he ansaitsisivat tulla kohdatuksi. Koska olen ahdistunut, en pysty kohtaamaan muita. Pelkään myös, että minusta tulee hullu, tai ei se oikeastaan, vaan se jos en saa mistään apua. Alkoholismi saattaa myös hieman pelottaa, vaikkei siitä mitään selviä merkkejä olekaan. Suvussa sitä vaan on ollut. Noh, suomalaisilla yleisestikin.
Ja se, että teen miehelleni voimattoman ja ahdistuneen olon omalla käytökselläni.
"These hands are made for something.."
Tunnen jatkuvaa velkaa vanhemmilleni: he ovat kasvattaneet ja auttaneet minua hyvin, mutta en osaa käyttää voimavarojani sen tärkeimmän, eli itseni hyväksi.
Miksi minä olen oikeutettu elämään? Miksi minä olen tärkeä?
Minusta tarvitsisit viisaan terapeutin kanssakulkijaksesi matkalla oman itsesi löytämiseen. Ensimmäisessä viestissäsi kerroit, että rahaa on. Rahan puute on monille esteenä terapiaan menemiselle, sinä olet siinä suhteessa onnellisessa asemassa.
Se, missäpäin asut oleellisesti vaikuttaa eri terapioiden valintamahdollisuuksiin. Mutta mikäli mahdollista, hakeudu sellaiseen terapiaan, joka parhaiten tuntuu sinulle sopivan. Ja sillä on tietysti hyvin suuri merkitys, millainen suhde terapeutin kanssa syntyy. Jos tökkii, vaihda pikimmiten.
Suosittelisin sinulle nlp-psykoterapiaa, koska sen avulla voit tutustua omaan sisäiseen alitajuiseen maailmaasi aivan eri mittakaavassa kuin pelkässä keskusteluterapiassa. Tässä pari kirjaa Jan Prince&Susan Chamberlaine: Sisällä vapaus ja Pauli Hämeenaho: NLP psykiatrin mielenterveystyössä.
Mulla on paljon samantyyppisiä ajatuksia elämässä. Käyn itseni kanssa usein kiivaita sisäisiä keskuteiluita ja "väittelyitä"...se tuntuu ja kuulostaa varmaan tosi oudolta. mun mielialat vaihtelee aivan laidasta laitaan.Tulee jaksoja kun kaikki on aivan niin hyvin kun voi olla, elämä hymyilee..sitten yhtäkkiä koittaakin aika kun mieli mustenee, aurinko menee pilveen. Sille ei ole välttämättä mitään erityistä syytä.Ahdistus ja pahaolo piilee jossain piilossa ja tulee sitten aina kerralla tosi voimakkaana. Olen yrittänyt puhua asiasta ammattilaisen kanssa, mutta jotenkin sepittelen asiat aina niin ettei mulla ole hätää...kärsin tosiaan myös unettomuudesta ja nukahtamishäiriöiatä ja miesystäväni on joutunut todella kestää kovia ailahtelevan mieleni takia. Pelkään myös "hulluksitulemista" etenkin kun "2 pientä minää" aloittaa raivokkaan väittelynsä, ja joudun vain istua paikallaan ja kuunnella, se kestää yleensä n 10-15 min. Kuulostaa kai ihan sekopäiseltä..Kaupungilla, ollessani ihmisjoukossa ahdistun usein niin että on vaan pakko päästä nopeasti pois, kotiin!...
taitaa jo olla niin vanha ketju, että luultavasti nyt kirjoitan vain lähinnä itselleni. No kuitenkin. Kävin työterveyslääkärin vastaanotolla ja sain häneltä lähetteen psykiatrille, noin 1 kk kuluttua menen juttelemaan. Lisäksi tämä työterveyslääk. kirjoitti mielialalääkettä, jota en kyllä aloittanut vaikka lääkäri näin määräsi. En sitten tiedä teinkö väärin, mutta tuntui siltä, että lääkkeet saattavat vain pahentaa tilannetta. Ahdistus tulee koina purkauksina, mutta ei läheskään edes joka viikko. Ajattelin odottaa psykiatrin lausuntoa ensin.
Toisaalta kun ahdistuksen läpikäyminen jollain tapaa kasvattaa minua vahvemmaksi. Mitä ne lääkkeet sitten tekevät. Lisäävät serotoniinin määrää, mutta auttaako se sitten todelliseen syyhyn? No jos ei psykiatrin kanssa puhuminen auta, niin sitten voisi nähdä mielialalääkkeet tukevana hoitona siinä sivussa. Toisaalta ne nytkin vois lievittää sitä ahdistuksen määräää... en tiedä.